torstai 29. syyskuuta 2016

hommage to heck





















Tämä aihe pääsi yllättämään.
En todellakaan olisi uskonut lauantaina työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)

Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.
Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot, huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.

En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.
Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.
Liekö ollut omaperäisyyden tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin paljon kuin In utero.

Muttapa mutta.
Nirvana on yksi niistä bändeistä, jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.
Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.

Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.
Kun löysin musiikin ja kapinan ja mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan, uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi, armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.

Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on sen maailman kohtalo?

Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x
(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt) 

Ja tajuan olevani itsekin mukana siinä. Nii-in,  enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.
Ehkä se nuori minä oli sittenkin oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.

Mutta jälkipolvi...
Ehkäpä heck oli niin ytimeensä tuskallinen, koska Frances.
Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska Frances.

Hänen selkäänsä on tatuoitu lause: L'art est la solution au chaos.
Olen ajatellut sitä paljon.

Mutta nyt pitää tiskata.

















Trick is to keep breathing...  

 

 

 

 

 

 

 

 

  Ps/Edit. 1.10.2016

Dokumentti Kathleen Hannasta Yle Areenassa ❣  Selviytyjämimmi. Tarttin tätä.

 

 


perjantai 9. syyskuuta 2016

ruuhkatukka

Huhuu!

Koulun alun aiheuttama ensimmäinen iso hyökyaalto on pyyhkäissyt yli,  ja yhä taidan pärskiä pinnalla.

Elämä tuntui hetken yhdeltä isolta ruuhkalta.
Paluumatkat kaupungin toiselta puolen täyteen ammutussa bussissa tekivät tukehduttavan olon.
Olen tuijotellut väsyneenä kanssamatkustajia.
Jokin satunnaisen kulkijan piirre on saanut ymmärtämään liikaa vieraasta ihmisestä, ja ollut pakko kääntää katse pois tai sulkea silmät.
Korvanapit ovat paukuttaneet New Orderia. Inhottavan itsetietoinen olo ei ota sammuakseen.
Tuijotan kelloa, punaisia valoja. Liikkumatonta autojonoa (luoja miten vihaan autoja).
Tarpeeksi monta kertaa sitä kiristelevää stressiraivoa, kunnes oikeasti tajuaa että yhtä hyvin voi vetäytyä taaksepäin, säästää voimiaan.

Hermoparkoja on kyllä venytelty.
Olen inhonnut pyöräkellaria, missä pyöräni on aina toisten pyörien takana jumissa. Päiväkodin porttia, jonka lukon avaaminen yhdellä kädellä kiireessä on mahdoton tehtävä.
Asfalttia, joka murskaa jalat.
Vaihtuvia lukkareita ja bussiaikatauluja.
Kauppakassia ja rappukäytävän portaita.

Näitä vähäisiä asioita, jotka unohtuvat kotisohvalla kun ruoka on tehnyt tehtävänsä ja hengitän pikkuisen tuoksua.
Kun ylipäätään hengitän.














Koulu on herättänyt vanhassa koulukiusatussa vaikeita oloja (vie-lä-kin), mutta ne tulevat ja menevät. Itse aineet kiinnostavat ja ryhmä pikkuhiljaa muotoutuu. Taukotilaan saatiin kahvinkeitin. Hommaan riippulukon omaan kaappiini. Tulostan siihen jonkun työn.

Rakastan tottumisen tunnetta uudessa paikassa. (Mikä osaltaan johtunee siitä,miten paljon VIHAAN alkuvaiheen jatkuvaa jännitystä.)
Sitä hiljaista säkenöintiä,joka syntyy kun alkaa oppia uutta.
Joskus pakenen koulun kirjastoon ruokatunnilla, mutta ehkä eniten siksi että kirjasto on olemassa, siellä on kirjoja ja siellä tuoksuu hyvälle.
Saatan seistä siellä lukemassa hetken lumoutuneensa Trainspottingin skottimurrepainosta.
Kirjasto on minulle se, mikä kirkko on uskovaiselle.
Ne ovat pyhättöjä, turvasatamia.



Olin alunperin ajatellut siirtää HelmiPöllösen Wordpressiin, missä minulla on nyt oppimispäiväkirja, mutta päivän haistelun ja uuden blogin luomisen ja monenmonen muokkailun jälkeen päätinkin pysyä täällä. Tutkin vielä asiaa.

Nyt lähden nuhanenän kanssa katselemaan syksyä.

Lumoutukaa,tunnelmoikaa, kerätkää antimia!














PS: 
Girls on ensimmäinen sarja pitkään aikaan, johon olen vähän hurahtanut.
Kokonaisen tuotantokauden nielaisu päivässä voi kyllä aiheuttaa kyllä pienet seksi- ja aggressioöverit.
En tiennyt sen olevan mahdollista :o
Ja on kyllä erittäin vahvat Hannah-vibat!