lauantai 18. syyskuuta 2021

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen



Hanna-Riikka Kuisman tuorein romaani Syyllinen porautuu nykyajan somemaailmaan. 

Älypuhelimien, tablettien ja tietokoneiden ruudut toimivat ikkunoina ja samalla peileinä läkähdyttävälle narsismille ja lavastetulle onnelle. Somen hyvinvointigurut luovat loputonta syyllistämisen suota, johon Kuisman kirja tarjoaa lohdullista tarttumapintaa ja helpottavaa huumoriakin hashtagien kera.

Narsismi palmikoituu lopulta yhteen silmittömän paljastumisen pelon kanssa. Oikeiden ikkunoiden eteen vedetään verhot, katse suljetaan lähimmäiseltä. Älylaitteet tuntuvat kätkevän sisäänsä oman aavemaisen päivänvalonsa, joka on valoista siedettävin.

Aiheeseen sinänsä sopivaa, että löysin itseni lukemasta teosta älypuhelimen ruudulta, jonka lasi on säröillä. Välillä kuuntelin myös Elena Leeven varsin taitavasti lukemaa äänikirjaversiota, kunnes sain käsiini lempiformaattini; kirjan.


Tuttuun tapaansa Kuisma katsoo lempeästi syvälle ihmiseen, joka on jäänyt jumiin virhearvioidensa taakse kykenemättä enää näkemään alkupisteeseen. Tuomitsematta, hellän huvittuneesti. Kiinni jäätyään tämä syyllinen ei ole tuhoon tuomittu, vaan täysin turvassa. Häntä ei enää pilkata ja nöyryytetä kommenttiosioissa, joissa kaikki kohtuullisuus on heitetty romukoppaan. Tai ehkä hän on vapautunut vastuusta välittää enää mistään. Jäljellä on vain huone, seinät, yksinkertaiset tosiasiat.

Kuisman veitsenterävä tarkkanäköisyys on virkistävää, puhdistavaakin. Pieleen menee täysiä elämässä, ja kuitenkin se jatkuu. Tuo kipeänarvokas elämä, arkisine yksityiskohtineen. Mieleen tulee mm. Ulosottomiehet -realityn nöyryyttävästi kiinnijääneet ihmiset, jotka usein aluksi kiistävät syyllisyytensä talousrikkoon, kunnes alkavat haalia kasaan ihmisyyden rippeitään ja pennejä. Elämä on hajonnut, mutta se jatkuu silti, toivon tuollakin puolen. Häpäistynä, mutta kaikesta huolimatta käyttökelpoisena.


🖤





perjantai 9. huhtikuuta 2021

Sinä sisälläni joka kirjoitat

Rakas kirjoittajakoulu loppuu kohta. Kokoilen nyt ajatuksiani siitä ja tästä kirjoittajasta sisälläni. Yhteiselomme on ollut varsin vaihtelevaa.

Mieleeni tulee nyt ensimmäisen vuoden opetus. Se taisi olla syksyä. Kirjoitin sen vihkooni, alleviivasin ja tein vielä kehykset ympärille kuulakärkikynällä. Älä mystifioi.

Toisin sanoen älä odota jotain maagista tilaa, jonka vallassa on oltava, että uskaltaa kirjoittaa. Ei se vaadi punaista samettia ja punaviinitonkkaa, sydänsärkyä ja vastoinkäymistä. Ei se vaadi sitä yökkäyksen omaista tunnetta alavatsassa tai sädekehää pään päälle. Kirjoittaminen on kirjoittamista. Kirjoittamisessa parasta on kirjoittaminen.

Minä olen etenkin nuorempana mystifioinut itseäni ja tekstiäni. Ne ovat syntyneet tilassa, jonka tunnistan tai olen tunnistanut joksikin minua korkeammaksi tietoisuuden tilaksi, joka ei katso aikaa eikä paikkaa. Kirjoittamista on usein edeltänyt esitietoisuuden tila, josta lause kerrallaan mysteeri purkautuu. Ja minä olen antautunut sinne ja kynä on vienyt itseään. Minä olen haltioituneesti ja samalla paniikinomaisen jännittyneesti seurannut sen vimmaa ja pelännyt, että tuo vimma yhtäkkiä naksahtaa sijoiltaan ja teksti jää kesken. Vimma on (väkisin) puskenut minut loppulauseeseen, jonka olen päättänyt loppulauseeksi ja jonka loppulauseisuutta en edes ole uskaltanut kyseenalaistaa. Pyhä teksti. Ei ihme, että sitä alkaa pelätä. Ja ettei se todellisuudessa ole valmis.

Kirjoittaminen on ollut myös pingoittunut tila. Olen kuin jousi, joka tähtää nuolta. Siinä on vaikeaa olla, pää pyörteilee ja varsi on kireä. Keskeytykset ovat tehdä hulluksi, kun on pää edellä tekstissä. Loppujen lopuksi se olen ehkä ollut minä, joka on puskenut vimmaa edelläni kaksin käsin, eikä vimma minua. Uuvuttavaa.

Tässä tilassa, huoneessa, turvallisessa piirissä, olen vihdoin pystynyt altistamaan itseäni ololle, joka on minulle epämukava ja pelottavakin, epävarmuus. Olla prosessin sisällä ja ajaa pitkään ilman valoja, näkemättä mitään. Antaa muiden toimia valoina. Tekstin pyhyys ja kirjoittamisen pelottava hohdokkuus ovat karisseet ja tilalle on astunut käytännöntason kirjoittaminen. Jokin kehys, johon kirjoitukseni ja kirjoittajuuteni olen aiemmin asettanut, on tipahtanut seinältä. Se on vaatinut oman surutyönsä. On ollut nöyrryttävä, katsottava tosiseikkoja, opeteltava teoriaa ja samalla opittava omien käsien vahvuus. Nykyhetken ikuinen mahdollisuus. Aina voi kirjoittaa. Kirjoittaminen on konkretiaa.

Olen tullut tietoisemmaksi kirjoittamiseen liittyvästä fysiikasta. Dionyysinen taiderakenne, joka etsii tekstiä kirjoituspöydän ulkopuolelta, tuntui minusta heti tutulta. Siihen liittyy vahvasti ääni, liike, aineenvaihdunta, fyysinen olo. Intuitio ja sattumanvaraisuus. Hurmiohakuisuus. Silti olen aina pyrkinyt sitomaan itseni kiinni työpöytään, jolloin kehoni on lopulta aivan vinksallaan pitkästä sisälleni jääneestä jännitystilasta, kitkasta, liikkeiden estelystä. Ensi kertaa olen yhdistänyt liikkeen sanoihin, se vapauttaa, usein pelkästään ajatuksenkin tasolla. Samanlaisia raukeuttavia venytyksiä ovat toisten tekstit. Sanoista tulee eri tavalla tietoiseksi ja niiden äärellä voi hengittää eri tavalla kuin omiensa. Yritän muistaa tämän. Venytellä. Tanssia.

Minun kirjoittajaminäni on paljastunut nyt itselleni. Se on murrosikäinen. Sen vuoksi se on levoton, jatkuvasti kiihtynyt, turmionhaluinen, yhtä aikaa kauhuissaan ja ihastuksissaan itsestään, vaikeastilähestyttävä, huomionkipeä ja järkyttävän nälkäinen. Minä lähestyn sitä varovasti, etten loukkaisi sitä. Minä yritän huolehtia siitä, se on ollut pitkään yksin, tullut kömpelöksi ja epäluuloiseksi. Minä hieron sen hartioita, tuoksutan sille rauhoittavia tuoksuja, luen sille kirjaa, sanon sille muutaman kauniin asian ja sitten annan kynän. Ehkä käymme myöhemmin kävelyllä.

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Kevään ruoste

 

Luin juuri loppuun Donna Tarttin Pieni ystävä -romaanin. Kuvaavaa, että kiinnostuin tästä 800-sivuisesta teoksesta, kun sitä moitittiin liian pitkäksi sisältöönsä nähden. Donna Tartt on kiinnostanut minua, mutta samalla tuntunut etäiseltä ihmelapsen sädekehässään. Ehkä jonkun piti vähän vähätellä häntä, että sain kirjan käteeni. Aloin lukea sitä Tampereen yliopistollisen sairaalan leikkausosastolla yli kuukausi sitten. Silloin makasin hajamielisenä ja huolestuneena sälekaihdinten viipaloidessa aurinkoa seinään. Romaani sitoi minua aikaan, samalla, kun kävin välillä operoitavana kylmässä, antiseptisessä (adjektiivi, jota käytetään kirjassa paljon) tilassa. Yksi sisäelin on nyt vähemmän ja vatsassa neljä arpea.

Luin kirjaa annoksina. Se kuvaa ympäristöä, josta tuskin kukaan meistä pitää; punaniskaista pitäjää Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa, joka vielä kaiken kukkuraksi on käärmeiden ja vaiettujen tragedioiden kyllästämä. Mutta juuri se. Että on niin kertakaikkisen kurjaa ja silti niin kaunista, juuri se. Tämä kevät, tämä julma huhtikuu, tuntuu erityisen vihlovalta. Olimme pääsiäisen maalla, jossa luonnon ydin on heti läsnä. Ja tämä on juuri se hetki, kun luonto ei anna armoa. Lumipeite sulaa epätasaisesti ja paljastaa kerroksen kuolemaa, jätettä, mätiä omenia, ruskeita lehtiä, rumuutta ja ruostetta. Aurinko on epäreilu, niin ihanan lämmin ja vihlova samaan aikaan. 

 



 

 

 

 

 

 


Kävimme katsomassa sulavaa, kukkuraista koskea, joka vihmoi auringon valoa. Kuohut kiersivät sulaneita lohkareita. Jääpalat kuin styroksilevyä, isoja sokeripaloja, pieniä jäävuoria. Kuvasin kameralla ja samalla päähäni kohdistuva aurinko vei vaivihkaa kaikki voimani. Lopulta kasvoni kivettyivät ja suunikin jäi auki pelkästä väsymyksestä, nenänpää paloi ja halusin kaivautua pimeään luolaan, pitkäksi aikaa. Tasata itseni. Ehkä ei kannattaisi edes yrittää näinä kevään ensi päivinä. Valo on liian väkivaltainen, liian raaka, liian petollinen.

Palasimme kotiin ja luin kirjan viimeiset 120 sivua ahmimalla. Oli oudon lohdullista lukea pienestä Harrietista, joka oksentaa likavettä ja kouristelee sairaalassa. Selkeää ja rehellistä. Hän keskittyy selviytymään, vaikka mysteerit eivät ratkeakaan.

Minulle ei sovi etsiä värejä sieltä, missä väriä ei vielä ole. Minun pitää rauhassa odottaa kevään ensimmäistä yksittäistä orasta. Sen varovaista vihreää.