torstai 27. lokakuuta 2022
Blondi & Euforia
maanantai 3. lokakuuta 2022
Blonde
Hommasin Netflixin vain nähdäkseni juuri ilmestyneen elokuvan
Blonde, joka perustuu Joyce Carol Oatesin fiktiiviseen kirjaan.
Päähenkilö on nimeltään Marilyn Monroe.
Elokuvan trailer
kommenttikenttineen aiheutti jo ajatusmyrskyn. Miksi fiktiokirjaan
perustuvaa elokuvaa syynätään heti faktakirjojen kanssa?
Toisaalta, kun kuvasto lainaa näin vahvasti todellisuudesta, välillä
häkellyttävänkin tarkasti, miksi ei?
Suurin ikävyys
tällaisessa yksityiskohtiin takertumisissa ja pikatuomioissa, on
kaikki se mikä missataan, kun ei voida antaa hengen lentää
vapaana. Elokuva (ja kirja) on todellinen runsaudensarvi niille,
jotka uskaltavat oivaltaa sen symboliikan, estetiikan ja
pohjasanoman.
Elokuva on hyvin
ahdistava. Se on ahdistava niille, jotka etsivät todellista
Marilynia. Ja ahdistava niille, jotka näkevät todelliseen ongelmaan
pureutuvan fiktion. Mitä maailma onkaan tehnyt naisille? Mitä kokee
tämä Marilynin rooliin vangittu nainen, jota raahataan ilmassa?
Elokuva alkaa
raastavana. Myönnän, että mentaalisista syistä ylitin Norman
lapsuutta kuvaavan alkujakson hyppien. Lapsen ahdinko on fiktiossakin
itselleni tällä hetkellä liikaa. (Jopa lukemattomia kertoja nähty
Pojat aiheutti minussa muutama viikko sitten yhtäkkiä pitkän
tärinäitkun.) Rajansa on hyvä tiedostaa.
Olen myös iloinen,
että olin lukenut aborttikohtauksen ahdistavuudesta. Valmistauduin
kenties graafisempaankin väkivaltaan. Nyt huomasin katselevani sitä
eräänlaisena David Lynch-painajaisena. Elokuvallisesta
näkökulmasta.
En ole eläessäni nähnyt kauniimpaa ja esteettisesti lumovoimaisempaa cinemaa kuin mitä esimerkiksi tapahtuu, kun Arthur Miller ja Marilyn kohtaavat. Tässä kohtaa Warren Ellisin ja Nick Caven elokuvamusiikki alkaa myöskin pakahduttaa. Piinaavan kaunis melodia menee ihon alle, puristaa palleaa ja rakastumisen haavoittuvuus tuntuu kehossa pisaroina. Rakastumisjakso on myös elokuvan hedelmällisintä nektaria. Ei voi kuin kiitollisena ottaa vastaan tämän audiovisuaalisen mannan.
Tutut kuvat on uudelleenluotu viimeisen päälle ja niiden ylle lasketaan taianomainen satuviitta.
Loppu tuntuu pohjattoman surulliselta. Ehkä se on myös pidemmän päälle puhdistava.
On sääli, että
elokuvaa on jo boikotoitu misogyynisenä. Elämänkertaelokuvana se
ei ehkä olisikaan reilu. En itse käännä päässäni elokuvassa
nähtyä väkivaltaa, seksismiä ja naisvihaa työryhmän
sadismiksi, päinvastoin. Näin osuvaa kuvausta mainituista asioista
en ole nähnyt aikoihin. Käsissämme on iso teos, jota ei tarvitse
peilata tämän hetken aatemaailman silmälasein, vaan osana jotain
suurempaa. Joyce Carol Oatesin kommentteja elokuvasta täällä.
Ana de Armas on
pääosassa huikea. Herkkä, hauras, vahva, runollinen,
vereslihainen, rakastettava. Täynnä hyvin pelottavia tunteita,
traumaa, piilotettua viisautta, pientä tyttöä, äitiä.
En voi suositella
elokuvaa kaikille, se on hyvin triggeröivä, hyvin ahdistava, hyvin surullinen. Mutta niille, jotka sen
katsovat, toivon avaraa mieltä. Parantavaa voimaa, hyviä
viitekehyksiä, aikaa ajatuksille.
♡
Tässä vielä lempikuvani Marilyn Monroesta rannalla. Tai ehkä siinä onkin Norma Jeane.