maanantai 6. elokuuta 2018

luopumisesta














Ensimmäinen tänne kirjoittamani merkintä käsitteli kesän kuumuutta.
No se.
Olisin halunnut monista asioista kirjoittaa ja olisi ollut suorastaan tarve niitä käsitellä, mutta sininen ajatus oli salpautuneena hellemuurin taakse.
Helteestä valittaminen on ollut tänä kesänä sallitumpaa, ja on tämä melkoista paniikkisirkusta ollutkin. Mutta se siit.


Haluan kirjoittaa taas enemmän.
Olen jossain kohtaa ikäkriisiä ja yhden jos toisenkin toipumisen alussa.
Menetin tänä vuonna hyvin rakkaan ihmisen. Hänestä luopuminen on kovan itkun takana ja surutyö tulee vielä kestämään.
Toisaalta häneen liittyy elämäni onnellisimpia hetkiä, kuinka niitä voisi surra.
Maalla omenapuut kukkivat ja hänen muistolleen istutettu puu kasvattaa juuriaan.

Ja sitten. Olen lopettamassa lopullisesti vaikeaa suhdettani alkoholiin.
Tämä suhde on vanha, tuttu asia.
Olen kasvanut juomisesta erilleni, mutta vanha suola on janottanut aika ajoin.
Haluan kirjoittaa siitä enemmän purkaakseni omaa siihen liittyvää stigmaani.
Se, mihin ei suostu katsomaan, on maailman pelottavin asia.
Vaikka kirjoittaisin samoja lauseita kerta kerran jälkeen, niin on tehtävä.
Kirjoitin viime vuonna, että alkoholi on minulle heikkous, joka syöttää pajunköyttä ja pimeyttä.
Mitä muuta se on?

Etappi.
Henkireikä.
Vankila. Noidankehä. Vanne.
Pakkoajatus. Pakkomielle.

Haave. Uni. Muisto.
Toive. Ikävä. Kaipuu.
Turhuus. Pahe. Tyhjyys.

Olemista. Tuntemista.
Kieltämistä. Myöntämistä.

Näkymättömyyttä.
Ajan tappamista.
Arjen vähättelyä.

Riittämättömyyttä. Pelkoa.
Itseinhoa. Ihmisvihaa. Ihmisen pelkoa.

Varmistamista. Epäluuloa.
Hajottamista.




Ei siis mikään pinnallinen suhde. Ei mikään pikkujuttu.
Ei ihme, että joudun tekemään surutyöni myös tässä asiassa.