Se oli yksi konkreettinen tieto, joka yhtäkkiä iski tajuntaani kun mietin esi-ihmisiäni.
Tietenkään he eivät käyttäneet shampoota, mutta olenko sen sisäistänyt katsellessani noiden vanhojen kuvien kiharoita ja nutturoita. En oikeastaan.
Olen kärsinyt vieraantumisen tunteesta, yhtäkkiä haluan tietää juureni ja vaiheet. Tuntea ne kourillani.
Isoisäni tekstejä ja kuvia julkaistiin äskettäin Merijärven seutuyhdistyksen toimesta. Kirja sai nimekseen "Aarrevalakia".
Minä, joka olen aina pitänyt pappaani suurena tulenkantajana, esikuvana ja tiennäyttäjänä, olin tästä tietenkin hyvin liikuttunut ja kiitollinen.
Kauniiden kansien ihannointi jatkui tekstiin, Äitini kauniiseen esipuheeseen, jossa hän kuvaili miestä, joka perjantaipullon sijasta osti perjantaikirjan, poikaa joka piirsi hiilellä uunin kylkeen, elämäntarinaa, joka on filosofisen kaunis ja hyväntahdon täyteinen. Hän maalasi, runoili, perusti kotiseutumuseon, kirjoitti sotatoverien lauluja ylös siellä jossakin.
Opiskeli, maalasi, piirsi ja kirjoitti.
Minulle hän on mitä kultaisin kuva lapsuudesta, pappa joka touhusti. Oli kuvat, kuunnelmat, papan ihana nauru ja karvaiset korvat, joita tutkin suurennuslasilla.
Ja sitten tekstit. Olen itkenyt, kun olen kuvitellut pienen pojan, jolla ei ole kenkiä. Lapset olivat kuin karsinassa talvet. Niin, pappa oli hyvin köyhästä kodista ja suurin ahdinko iski isän kuoltua.
Papan koulunkäynti oli tyssätä kenkiin. Opettajatar antoi hänelle omat kenkänsä, joista leikattiin korot ja äiti kutoi villasukkaa väliin. Pikkuista tietenkin kiusattiin kengistä, mutta koulu jatkui. Keväällä lapset kipittivät laitumille paljain jaloin, jalkoihin muodostui kivuliaat "varessaappaat" yhtäkkisestä kulutuksesta.
Papan lapsuudenkesät olivat täynnä kultaa, luonto hukutti itsensä marjoihin, kirjastosta löytyi kirjoja, vedet kimmelsivät kaikkialla.
Tunnen saaneeni vastauksen pölhöihin kysymyksiini; mitä jossei näin olisi?
En rakasta nykymaailmaa, somea, välkkyvaloja, nopeutta.
Rakastan sanoja, paljaita jalkoja, marjoja. Uskoa huomiseen.
