☆

Tultuani tähän vaiheeseen
Muistelen intohimoani
Ja ymmärrän että
Olen ollut kuin sokea
Joka ei pelkää pimeää

 

-Yosano Akiko-

kodin kartta

Kuinka koti tehdään?
Kuinka monta kertaa on kadut käveltävä että ne tulevat tutuiksi?
Luonko kulkiessani ilmatunneleita uuteen maalmaan, kun kuljen siellä missä en ole koskaan ennen ollut? Jätänkö merkkejä, teenkö karttaan pisteitä, kun käyn uudessa kahvilassa, uudessa kirjastossa, kosketan ensi kertaa kirjoja, kun höylään kirjastokorttia ensi kerran, kun ostan marketista ensi kerran maitoa?
Antaako koti minulle myöten, onko kodilla muisti? Muistaako se minut, kun olen tarpeeksi kauan nukahtanut sohville, hyräillyt, lukenut kirjaa, ja levittänyt ruuan tuoksua?

Tässä kodissa tiesin heti viihtyväni, mutta silti ensimmäiset asutut päivät kuljin täällä kuin varkain. Ajan kanssa tulen röyhkeämmäksi, läimin seinille kuvani, kirjoitan rosoisimmat runoni, laulan karmivat lauluni, hengitän yskimättä tätä ilmaa.
Mielessäni jo monta kulkureittiä, luon maailman.

Kun sinä palaat työrupeamaltasi loppusyksyllä, olen jo kiinnittynyt tänne kuin magneetti jääkaapin oveen. Sisälläni orastavat aavistukset uudesta, jännittävästä miljööstä. Levoton euforia, kun ensimmäiset vieraat tulevat ovesta. En tiedä vielä tuleeko minusta täällä katuluuta vaiko kotihiiri, mieluiten molempia.

Kynttilät palavat, en tahdo mennä nukkumaan.

hektki

Tämä on ollut elämäni hektisin kesä.
Täyteen ahdettu, ikäänkuin olisin hamstrannut uusia kokemuksia tulevaisuuden varalle, voidakseni sitten joskus pysähtyä ja tuntea kokeneeni paljon.
En ole ehtinyt kirjoittaa mitään pitkään aikaan, lukuunottamatta töissä tekemiäni lehtijuttuja.
Nyt takana on kesätyöt, muutot, evakkoajat toisessa kaupungissa, häät ja matkat.
Olen kotona. Uudessa kodissa, jota rakastan.

Olen vieraantunut omasta kirjoitustyylistäni, siltä tuntuu. Siksi poistin muutaman blogitekstinkin.
Lehtityö hämmensi soppaa entisestään, koska aloin tiedostaa kielioppivirheeni ym. virheeni vahvemmin. Päiväkirjaa ja muita "vapaita tekstejä" olen aina kirjoittanut kieliopista piittaamatta, pikemminkin sitä vastaan kapinoiden.On ikävää, että koen sen nyt jotenkin rajoittavan itseäni.
Mistä lähtien minä olen mokaamista pelännyt? En ole siitä ainakaan kirjoittamisessani stressannut koskaan aiemmin. Uskomatonta mutta totta.
Pelottavinta on se, etten juuri nyt tiedä mistä minun tulisi kirjoittaa tai edes miksi.
Koska haluan, jumaliste!

Haluan kirjoittaa. Olen aina halunnut.
En jaksa nyt keksiä oivaltavia ilmauksia, teksti ei hengitä, se vain on kirjainmassana edessäni.
Kirjoitusummetus.
Ehkä nyt on retriitin aika. Muutama päivä pelkkää kirjoittamista ja lukemista, mietiskelyä.
Nyt on se hetki, kun alan sulattaa kokemaani joksikin (miksi niin pitää tehdä?), tunnistaa lukiessani onnekkuuttani, liikuttua mahtavaan itkuun, hiljentyä itseeni ja sanoihini.
En tiedä muista, mutta minun onneni on oltava hiljaista ja sisältäpäin kuplivaa.
Palaamisiin.