Rakkautta koronan aikaan

Kirjoitin aiemmin evoluutiosta, johon en ehtinyt mukaan. Että hidastan, tahallani.

En edes silloin ollut näin tietoinen ilmaston lämpenemisen asteesta kuin nyt. Olen pitkään potenut epämääräistä, kaiken sumentavaa, maailmantuskaa. Kun kaikki ympärilläni jatkaa itsepintaisesti, minäkin.

Kun korona alkoi nostaa päätään, olin töissä. Oli mielekästä tehdä työtä, minkä osaa sellaisen eteen, mitä arvostaa. Ohjelmistossa olivat esillä ilmasto, dystopia, maat, joissa ei ole sananvaltaa. Olin aidosti otettu kuvista, joissa ääneen pääsivät uhatut, huolestuneet, feministiset, juurian etsivät visionäärit. Tein töitä avokonttorissa, missä olin jatkuvasti kivuliaasti kasvokkain introverttiyteni kanssa. Oli hälyä, jolta en osannut suojautua. Vessassa hieroin sormiini italialaista rasvaa, jonka tuoksu piristi ja rauhoitti. Pidin kaikista työtovereistani. Silti olin jatkuvasti puhki.

Miksi kukaan ei käske ekstroverttiä olemaan hiljaa? 

Festariviikolla näin jatkuvasti painajaisia, tein pitkää päivää, kävin näytöksissä, välillä itkin ja kirjoitin lopulta päiväkirjaa. Viikon viimeisen päivän aloitin kyyneleisellä päiväkirjailulla, menin toimistolle bussilla ja auringon nousu oli lumoava. Kun voittajat julkistettiin, jännitys nousi yhtäkkiä ja nosti punan poskilleni. Avasimme kaljat jo iltapäivällä ja juhlimme myöhälle. Minä olin punastunut ja täysin estoton, kun joku kuvasi videon meistä juhlijoista.

Kävimme toisena päivänä sushilla (olin kyllä niin väsynyt, että unohdin yleensä hallitsemani puikko-otteen) ja sovimme näkevämme seuraavalla viikolla.

Seuraavaa viikkoa ei ollut. Oli vain korona. Kaikki tapaamiset peruuntuivat yksi kerrallaan. Mikä introvertin päiväuni.

Shakespeare kirjoitti Kuningas Learin karanteenin aikaan, tiesivät meemit kertoa. Minä toki halusin luoda jotain yhtä kuolematonta, mutta vielä enemmän halusin vain olla, värittää väristyskirjaa ja katsoa töllöstä Niskavuoria, hukkua tyttäreni suloisuuteen. Tulin kipeäksi, kuume nousi ja katselin kyljelläni sängyssä, miten Jennifer Ehle luki livenä Instagramissa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lempeästi ja lohdullisesti. Sen parempaa kuumelääkettä en olisi voinut keksiä. Yritin soveltaa samaa pieteettiä tyttäreni iltasatuihin, jotka möreällä flunssaäänellä luin. Nalle Puh, joka on selkeästi sittemmin siirtynyt olemukseeni.

Olen törkeästi nauttinut tästä seisahtuneisuuden ajasta. Olen potenut kunnolla kipeyttäni. Olen kirjoittanuit kirjeitä. Olen jumaloinut iltakävelyjä luontoon, olen lukenut ensi kertaa kunnolla Taru sormusten herrasta-kirjaa, olen myös lukenut ensi kertaa ajatuksella, mitä Smells like teenspirit: n sanoissa oikeastaan lukee. On ollut useita etäistuntoja.

Tämä kaikki on minulle helppoa senkin takia, että sain onnekkaasti hypätä tähän lepoon suoraan työrupeamasta, jonka työsuhde loppui prikulleen siihen pisteeseen, mistä karanteeni alkoi. Ja koska olen introvertti ja luvalla saatu oma rauha on minulle maallinen taivas. Koska olen ikävöinyt tytärtäni, miestä ja kotia, jotka nyt sain itselleni. Koska rakastan taidetta sen kaikissa muodoissa. Koska luonto elpyy. Koska voin vihdoin ottaa päivän kerrallaan. Etten ole menettänyt ketään.

Minulla on vihdoin tunne, että jokin tässä maailmassa hidastuu. En ole kokenut paremmuutta suhteessa muihin, mutta helpottunutta levollisuutta olen.

PS: Luvattoman monta kertaa olen katsonut sitcomien blooperseja ja inhoamieni elokuvien kohtauksia Youtubesta. Ettei tämä nyt niin ylevää koko ajan ole ollut...

Betting on the bull in the heather

Muistan, miten David Bowie kuvaili menestystä. Se on sama tunne kuin kiihtyvässä autossa. Se tuntuu humahduksena vatsanpohjassa eikä tiedä onko tunne miellyttävä, mutta sitä vain vetäytyy penkkiinsä ja toivoo parasta.

En sanoisi, että elän juuri nyt menestystä, mutta olen ehdottomasti kiihtyvän auton kyydissä. Voiko työelämässä olla eteerisyyttä? Tämä ajatus kiiri jostain mieleeni, kun asiat alkoivat kulkea pikakelauksella. Kun asiat jokatapauksessa menevät limittäin ja lomittain stressissä, voisiko sitä vain asetella kätensä enkeliasentoon ja katsella jääkiteitä bussipysäkin lasissa?

Tämä kaiken keskellä olen saanut voimaa Kim Gordonista, Sonic Youthin musasta ja pienistä arjen etapeista, kuten siitä etten enää välttämättä syö hampurilaisia vaan porkkanaa.

Ja tässä aivan mahtava "Shake!"