tiistai 27. kesäkuuta 2017

Minä en tiedä mitä teen

Pohjanmaalla.
Istun kamarissa sängyllä, vierellä pitkästä aikaa rustattu vihkopäiväkirja, Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" ja unituhiseva kissa. Väliseinän takana matkasängyssä kääntyilee tyttäreni, hänkin lukee kirjaston kirjaa.
Keittiöstä seinän takaa kuuluu urheiluselostusta.
Ikkunan takana luonto huutaa äänettä brutaalin kauniina.



Olen taas kasvokkain tosiasioiden kanssa.
Oma addiktoituva luonteeni. Tarve herkutella, käsistä hävettävästi riistäytynyt älypuhelinriippuvuus. (Ensi kertaa täällä bloggaan puhelimella.)
 Kruunaan oloni tupakalla (yksi päivässä mutta silti).
Suora seuraus on kuoleman pelko. Itseään toteuttava pahan olon pelko. Vapauden ja vastuun kuristava kädenvääntö.
Rengin lailla käyttäytyvä isäntä.
Ehkä en ole vain vielä tottunut siihen.

Sitten. Hetkittäin oma elämä tuntuu joltain, jota en hahmota. On vain katastrofitunne, että teen jotain peruuttamattomasti väärin, joka sekunti.
Että se jokin, mitä minun oikeasti kuuluisi tehdä huutaa nimeäni jossain kaukana.
Että elän harhassa.

Nämä hirveät pelot palmikoituvat yhteen niiden onnen hetkien kanssa, jotka vietän täällä juurillani omieni luona kissanmintun tuoksussa hengittäen historiaani.
Jotain tiheää ja todellista, vahvistavaa.

Eloni sulostuttaja
 


Ystävä kehotti eilen hakemaan taas Viita-akatemiaan. Se innosti mutta sai sykkeen nousemaan paniikinomaisesti.
Alla on niin paljon kipua ja hämmennystä siitä kaikesta, mitä en ole tehnyt.
Aika muuttuu tappavan painostavaksi, viisarin lyönnit räjähtävät hiljaisuudesta.
Olen kirjoittajana täysin vailla rauhaa.

Mutta hän ympäripuhui minut ehkä 15 sekunnissa. Haen sinne vaikkei siinä ole mitään järkeä nykyisessä elämäntilanteessa. Mutta miksei.
Kokeillaan.


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

rouvuus kääntelee












Näin tuoreena rouvana ja elämän kääntelijänä en voi olla taas istahtamatta miettimään tiettyjä käsityksiä.
Olen aina tiennyt, etten ole erityisen kiinnostunut perinteisistä (länsimaisista) häistä.
Vasta viime vuosina olen moisiin reaalielämässä eksynyt, ja se oli tasan yhtä vierasta kuin olin otaksunutkin.
Isolla rahalla pystytetyt lavasteet, joissa esitetään samat kaavat, kulutetaan ja ollaan jäykkiä, näin tasapäistäen.
Tämmöinen söpöstely herättää itselläni vain sietämättömän tarpeen räväyttää jotain rumaa.
Vaikka toki jokainen tehkööt kuten parhaaksi näkee.

Olen hyvin herkkänenäinen kaikelle teennäisyydelle, ja ajatus itsestäni keikkumassa moisissa kehyksissä on täysin mahdoton.
Oikeasti olisin mieluiten tehnyt, kuten alunperin puhuimmekin.
Mennyt vihille kertomatta etukäteen yhdellekään elävälle sielulle, paitsi kahdelle pakolliselle todistajalle. Ja ollut sen jälkeenkin olleet asiasta hiljaa vaikka loppuikämme.
Sillä ihan aikuistenoikeesti meille oli tärkeintä vain saada toisemme omalla yhteisellä tasollamme.
Ja se on minusta romanttista, kuten sekin että rakastavaiset elävät susipareina.

Miksi sitten emme tehneet niin?
No, inhimillinen lipsahdus.
Yllätyin hieman, miten tiivistunnelmaista oli etenkin loppua kohden odottaa h-hetkeä. Pintaan nousi kaikenlaisia tunteita. Ja käytösmalleja, jotka ottivat yhtäkkiä otteen.
Yhden lipsahduksen aiheuttama reaktio, intoilu juhlistamme, joita emme olleet suunnitelleet, sai suorastaan paniikin kurkkuun.
Pelkäsin dominoreaktiota, joka on impulsiivisten ihmisten ympäröimänä ihan aiheellinen pelko. Että puolestamme suunnitellaan lopulta irvokas sirkus, hyvällä tahdolla tietenkin.
Onneksi vihelsimme pelin heti poikki ja nämä älykkäät ihmiset ymmärsivät aika vähällä, että haluamme tehdä tämän, mutta rauhassa.

Ja me teimme sen.
Maistraattia edeltävänä päivänä katselin sohvalla huovan alla Mauno Koiviston hautajaisia ja itkin ja tunsin hetken historiallisuuden.
Saattaa olla, että tulen aina yhdistämään Manun omiin vihiäisiini.





Lähdimme hääyöksi teltalle metsään.
Matkalla kuuntelimme Kaj Chydeniuksen rakkauslauluja.
Sieltä täydellisestä kesäyöstä, jossa olimme vain me kaksi, intouduin sitten kuitenkin lähettämään, kuvan jossa kaksi pientä kuoharipulloa pönöttää puukkojemme vierellä nuotiopaikalla järven rannalla. Perusromanttista.
Jälkikäteen se hämäsi minua.
Ehkä lopulta siinä hämäsi ne kuoharit. Ne eivät merkkaa itselleni mitään muuta kuin serpenttiinin kaltaista turhaa hömppää ja liuotinta.

No, nyt sitten kuitenkin järjestämme pienen hääpiknikin yleisön pyynnöstä. Saa nähdä selviänkö niistä ilman identiteettikriisiä.

Joka tapauksessa ihan kivaa olla rouva.