Tiesin sen jo, kun katsoin vr:n
aikatauluja.
Että joskus pitää kulkea junalla ja
purkaa kuormaansa.
Että täytyy käydä kotikaupungissa,
nähdä ystävää.
Nähdä asemia ja lipuvaa luontoa.
Että tämä arjen luoma tukos
purkautuu käsiteltäviksi asioiksi.
Ettei ole vain patti rinnassa ja
jonkinlainen käsitys siitä hyvästä, joka minun pitäisi tuntea
mutta en pysty tuntemaan.
Luen Aamiaista Tiffanylla. Takakannessa
Capote Duncania kuvaillaan sielunhädän tulkiksi.
Se sana minun pitää lukea
uudelleen:Sielunhätä.
Tiedän mitä se on.
Se on juuri tätä.
Kun ei tiedä kuka on ja missä pitäisi
olla.
Vaikka tavallaan tietää, muttei
kuitenkaan oikeasti.
Ei tunnu olevan monimuotoisuutta, joka
ylläpitää elämää.
Tiesin sen, kun juna lipui Turengin ja
Ryttylän ihanien pikkuasemien ohi.
Vaikka samalla vatsan täytti
jännityspulla.
Vihlaisut, jotka herättivät halun
etsiä vessa.
Kun astuin laiturilta maihin, tunsin
katseen, jonka tunnen aina Riksussa.
Ikäänkuin kaikki ennen tuntemani
ihmiset seuraisivat minua riistakamerasta.
Tuntui heti että hukun siihen
ilta-aurinkoon, irtoan rajoistani.
En tiedä miten voin toimia
psykofyysisenä kokonaisuutena.
Olen pukenut ylleni armeijakuvioidut
housut, kokoa 38.
Ne eivät sovi, haaroja hiertää.
Ne eivät sovi, haaroja hiertää.
Pukeudunko näin, koska tarvitsen
kitkaa, joka pitää minut toimintakykyisenä.
Sitten ystävä soittaa ja minulle
tulee turvallinen olo, asetun taas kartaalle.
Pääsen syliin.
Hänen kotinsa on taideteos.
Sielun hoitokoti.
Minä alan puhua, ja pintaan nousee
kipu.
Semmoinen aito suru, että me teemme
näin, kun tajuan heti että me rakastamme ihan helvetisti.
Olen vain ollut jotenkin ahtaalla,
liian kiinni.
En ole ollut tarpeeksi täällä.
Aamulla olo on rapea, pelottavakin.
Mutta hän laittaa vanhan telkkarin
päälle, sellaisen mitä kenelläkään ei enää ole.
90-luvun särisevä ruutu ja minä
rakastan sen epäteräväpiirtoa.
Juttelemme lisää ja minä haen teetä.
Hän saattaa minut asemalle, kun olemme
ajaneet bussilla vanhan kotikaupunkini halki.
Hän on ihana, minä käsitän sen.
Ja minä olen hänelle ihana, mikä
onni.
Olen taas junassa.
Tiedän että paniikki tekee tuloaan,
ilmastointi tekee sen.
Oudon keinotekoisen olon.
Minä ylläpidän itseäni katsoen
valokuvia puhelimestani.
Keskityn pieniin yksityiskohtiin ja
hengitän elämää.
Aseman kerrallaan.
Hämeenlinna. Toijala. Lempäälä.
Tulen Tampereelle ja näen sen
riksulaisen silmin.
Tämä on iso, elävä siti.
Minun nykyinen kotikaupunkini.
Ja olen täynnä uutta.