Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

juuri nyt

On jatkuvasti sellainen olo, että kirjoitan aina väärästä aiheesta.
Kun viimeksi kirjoitin grungesta ja Nirvanasta, jälkikäteen hiipi esiin olo, että miksen kirjoittanut feministipunkista, joka on vielä kovempi juttu, ja auttaa allekirjoittanutta ja monia muita paljon enemmän tässä maailmassa kuin vanhempienvihaamisrallit.

Ja sitten, kun silmää läpi päivän uutisia, ei hetkeen näe mitään kyyneleiltään.
Siinä vaiheessa, kun uutiskuvien päälle pitää painaa käsi, kun ei kestä nähdä, on parempi siirtyä tekoihin.
Eli laittaa vaikka armaita pennosiaan Unicefille, Punaiselle ristille ja Pelastakaa lapsille ry:lle. Yrittää edes jotain.
On parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeyttä.


Ja sitten on uutiset Puolasta, missä naiset osoittavat mieltään aborttilakia vastaan ja joku rohkea nainen Suomessakin. Ja mikä siinä on, että kommentoimassa ovat koko ajan miehet? Anteeksi, mutta olisivat hiljaa. Anteeksi, mutta ei anteeksi.

Ehkä pitää sulkea kanavat hetkeksi ennen kuin heittää lopullisesti misantropian puolelle.

Ja oikeastaan mun pitikin taittaa kouluun väriaiheista vihkoa.
[Ja oikeasti:Mun pitää oppia seisomaan sen takana, mistä kulloinkin kirjoitan.]


I said hey, what's going on?

hommage to heck

Tämä aihe pääsi yllättämään.

En todellakaan olisi uskonut lauantaina työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)

Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.

Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot, huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.

En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.

Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.

Liekö ollut omaperäisyyden tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin paljon kuin In utero.

Muttapa mutta.

Nirvana on yksi niistä bändeistä, jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.

Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.

Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Kun löysin musiikin ja kapinan ja mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan, uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi, armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.

Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on sen maailman kohtalo?

Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x. 

(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt) 

Ja tajuan olevani itsekin mukana siinä. Nii-in,  enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.

Ehkä se nuori minä oli sittenkin oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.

Mutta jälkipolvi...

Ehkäpä heck oli niin ytimeensä tuskallinen, koska Frances.

Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska Frances.

Hänen selkäänsä on tatuoitu lause: L'art est la solution au chaos.

Olen ajatellut sitä paljon.

Mutta nyt pitää tiskata.

☾

Trick is to keep breathing...  

♡

 

 

 

 ☾

 

 

 

 

☾

  Ps/Edit. 1.10.2016

Dokumentti Kathleen Hannasta Yle Areenassa ❣❣  Selviytyjämimmi. Tarttin tätä.

 

 

vaientamatta

Kaveripiirissäni on vain pari ihmistä, joilla on lapsia.

Nautin siitä, mutta on hetkiä jolloin on ollut tärkeää saada vertaistukea toiselta vanhemmalta.

Siis sellaiselta, joka on valmis puhumaan ja muistelemaan hämärämpiä hetkiä.

Maailma on täynnä mammaihmisiä, joiden tavalla puhua äitiydestään ei ole mitään tekemistä omani kanssa. Jonkinlaisen filtterin olen kehittänyt tämäntyyppiseen paatostamisteen.

Jotenkin tiesin jo raskausaikana myös sen, ettei vastauksia oloihin kannata etsiä netistä ja vauvafoorumeilta. Siellä (täällä?) pesii paranoia ja pimeät voimat.
(Toki joitakin perusohjeita käytännönasioihin sieltä voi löytää.)
Näissä asioissa pyrin yksinkertaiseen ja suoraan, hitaammanlaiseen vuorovaikutukseen.
Eli kysyn suoraan ihmiseltä, jonka kasvot voin nähdä. Jota voi vaikka halata.

Suomessakin on yhä äitejä, joille ei puhuta siitä, millaisia hetkiä vauva-arki pitää sisällään, heidät jätetään yksin. Sanotaan, ettei ”mulla tollasta ole ollut”. Ihme jaksamisen ja läpipainamisen mentaliteetti. Kun sosiaalinen lämpö on muutenkin kortilla, ettei vaan liikaa sekaannuta.

Hyvät hetket halutaan kohottaa jalustalle, pimeät hetket sutataan yli.
Ja ne muuten helposti unohtuukin, kun "tilanne ei ole enää päällä".

Kun kuitenkin voisin uskoa, että likipitäen kaikilla vanhemmilla on rankkoja hetkiä. Kun rankkuus pitkittyy ja muuttuu arjeksi, se saartaa.

On hätäännyttävää, kun ei tunnista elämäänsä.

Vauva on ensikuukautensa niin passiivinen, elämästä tulee elämän ylläpitämistä, joka on mielekästä mutta hetkittäin sekopäisen tasapaksua.

Eikä siitä aina osaa tai ymmärrä tai pääse haukkaamaan ulkomaailman happea.

Usein on niin, ettei todella enää muista tai käsitä, miten paljon pienikin irtautuminen maidonhajuisesta himasta voi auttaa.
Vuodentakainen viikottainen croquiskurssi oli oma henkireikäni

Yhdessä vaiheessa allekirjoittanut yllättäen huomasi senkin, että on myös tärkeää nähdä niitä vieraita äitejä, joista löytyy myös ”mammoja” ja toisia vauvoja, käsittää että ne asiat tosiaan ovat samat kaikille. Joillekin on ehkä jaettu paremmat nallekarkit, mutta kuitenkin perusjutut on samoja, vauvat aika samaa genreä.

On nyt tullut puhuttua näistä asioista uudelleen läpikäyden erään äidiksi tulleen ystävättären kanssa.

Pitkä kotonaolo, uusi tilanne, yksinäisyys, imettäminen, hormonit, valvominen.

Sekopäinen suojelunhalu. Sekopäinen tarve päivittää itsensä. Saada oma itsensä takaisin.

Itselläni on aina tullut hetkellinen ”päivityspaniikki”, kun tytär on aloittanut uuden vaiheen, aktivoitunut lisää. Hetken hän on aina kuin uusi ihminen, johon täytyy tutustua, jonka tavat täytyy oppia.
Sain paniikkikohtauksia erityisesti kesällä, kun aloitimme kiinteät ruoat ja päiviin tuli ihan uudet rytmit.

Lopetin myös imettämisen aika nopeasti, koska se aiheutti niin kovaa kipua ja ahdistusta, että itkin joka kerta.

Onneksi leijonaemo sisälläni halusi huolehtia myös itsestään ja pakotti vetämään henkeä.

Tuki ja apu ovat olleet aina jostakin otettavissa. 

Suomessa sitä saa soittamalla esim.MLL:n.

Kyse on siitä, osaammeko vieläkään puhua. 

Olin järkyttynyt että ystäväni oli yhä saanut vähätteleviä kommentteja toisilta äideiltä ja siksikin halusin palata aiheeseen.

Vauva-arjesta olisi hyvä puhua suoraan,realistisesti. Ilman turhia kauhutarinoita ja kaunisteluja.

Ei ole hävettävää ahdistua ja tuntea paniikkia näin riipivässä asiassa kuin äitiys. 

Älkää hiljentykö, vaikka muut ovat hiljaa tai vaikka joku muu olisi kestänyt pahempaakin. Vaikkei ahdistus olisi syventynytkään masennukseksi.

Olkaa pioneereja, omanlaisianne, älkää puhuko päälle, muistelkaa kunnolla jos joku kysyy neuvoa, olkaa rehellisiä.
Muistakaa hengittää, antakaa hengittää.

  

Vapauttavaa naistenpäivää.

PS (linkkejä)

Äitiyden vaiettu perintö (HS)  (Joitakin hyviä pointteja)

💋

STINA WOLLTER  (Löysin ihanan powerladyn Instagramista)

 💋

BETH DITTO!!! 💜💜💜

Pahoittelut tekstin sekavuudesta. 

Kirjoitin tämän(kin) tytär sylissä ;))

ystäväni

Mulla on menossa prosessi.
Olen avaamassa uskoani ja hyvää tahtoani maailmaa ja ihmisiä kohtaan, mutta mua pelottaa enemmän ku koskaan oma pahuuteni.
Näen siitä jatkuvasti painajaisia.
Että olen ilkeä ja kiittämätön tai mikä pahinta; välinpitämätön.
Pahinta on juuri se; että olen antanut itselleni oikeuden paeta vaikeita tilanteita.
Olen ollut pakosalla ja piiloutunut laiskuuttani ja epämukavuuttani mm.naapureilta, joille tyttäreni myötä yritän opetella nyt juttelemaan tai edes moikkaamaan.
Esmes.

Mike Leighllä on monta hienoa elokuvaa juuri tästä. Miten omalla asenteella on merkitystä kaikkeen. Hyvillä odotuksilla varustautuneille tapahtuu hyviä juttuja, mielensäpahoittajille ei.. Karua mutta totta. Oli miten symppis mökörölli tahansa niin negatiivisuudella ei tule lottovoittoa.

Kumpa en olisi koskaan oppinut siihen, kumpa en olisi koskaan saanut tehdä niin: paeta.
Kumpa sellaista vaihtoehtoa ei olisi koskaan ollutkaan.
Olisin oppinut luonnostani, olisin kasvanut maahan kiinni, jäänyt tilanteisin, olisin olemassa.
No, näin nyt kävi. Shit happens.

EDIT.  Ks. Dissosiaatio.

Jos olen paska ihminen, haluan myöntää sen. Enkä lakaista sitä maton alle piiloon. En halua piiloon. Haluan olla olemassa. Vaikka sitten paskana ihmisenäkin.
Mun täytyy olla olemassa, mulla on tytär.

MINÄ tarvitsen itseäni, olemaan olemassa.

Psykologi painotti ettei mun tarvitse hyväksyä kaikkea itsessäni, mutta ystävällinen asenne itseä kohtaan on tärkeä.
Edes sanoa se vaikkei uskoisikaan: Minä hyväksyn itseni, minä kelpaan, ei minun tarvitse kaikkea osata.
Olen tottunut sähähtelemään ja sivaltelemaan itseäni sekunnin murto-osassa.
Se on niin nopea hetki etten ehdi aina edes huomata.
Nyt täytyisi ikäänkuin hidastaa filmiä, painaa pausea kun olen alkamassa haukkua.
Sitten hitaasti, hiljaisuudesta pieni hyvä sana.

Sadepäivän irtoajatuksia

Mitä minä haluan elämästä sanoa?

Olen aina kokenut olevani jonkin oleellisen äärellä, kun olen lukenut runoja, joissa arki ikään kuin paljastetaan. Se mitä viestitään tiedostamatta, miltä näyttää ja tuntuu primitiivisyys vasten muovimaailmaa.  Se on huumava (huutava!) akvaariotunne, niin raskaan innostavaa, kun kaikki näyttäytyy ilman nahkojaan, ja kaikesta voisi runoilla.
Aaltoilen siitä yhä useammin poispäin, kun en enää jaksaisi nähdä.

Ja yhtä aikaa halveksin pikkumaista elämää. Sitä että joku haluaa omistaa elämänsä pikkusisustusnäpertelyille, kaikelle söpölle ja helpolle, mistä tulee kiva fiilis. 

En ole koskaan oikein löytänyt muottiani. En ole punkkari, mutta samaistun anarkiaan enemmän kuin ulkokultaiseen taputteluun. Ahdistun ihmisistä, jotka eivät uskalla reagoida vapaasti, joille malli tulee aina muualta. Päällä pitää olla siistiä vaatetta ja suun vähän supussa. Teatteria pitää käydä nuuhkimassa pienessä kulttuurikuplassa, mutta mikään tuhmasti ryöpsähtelevä ei saa kelvata. 

Haluan toimia yhdessä muiden kanssa, mutten kestä olla osana laumaa. Juuri eilen taas huomasin että kuljen mieluummin pidempää reittiä kuin samaa tietä bussista ulostautuvan karjalauman kanssa. Hukun, irtoan itsestäni joukkotapahtumissa. Tulee aina tunne että minua viedään muiden mukana jonnekin tuntemattomaan, uhkaavaan.

Nuorena aikuisena (myöhäisteininä) aloin teroittaa katsettani, ja sahata läpi kaikesta valheellisesta. Oli helppo säälitellä vino hymy naamalla lukion geelitukkia ja sitä myöten vähän kaikkea. Ironista että samaan aikaan valehtelin itse, jopa päiväkirjalleni.

Mitä tahansa aistin minulta odotettavan, sitä en suostu antamaan. En ainakaan ihan juuri sellaisena kuin sen olen aiemmin tuottanut. Mielikuvitus muokkaa vanhan ajatuksen aina uusiksi, liian helppoja vastauksia karttelen. On tallottava uusi raikas polku, vähän edellisen vierestä. Joka päivä uusi.
Mutta pääsenkö koskaan eteenpäin?

Tappelen vastaan oli kyseessä mikä tahansa valmis muotti. Punkkareillakin omat univormunsa ja norminsa. Vanhemmuuteen, äitiyteen, liittyy kasapäin mielikuvia, joita sinkoan pois itsestäni kuin kovia pikkupalloja.

Miksi aina pitää väistellä (ja provosoitua)? Jospa luottaisi siihen että se, mikä ei ole minua varten, ei minuun tartu. Tai uskoa ilman (lopulta latistavaa) ylidramatisointia, että joku voikin olla kanssani samaa mieltä?

Olisiko lopulta helpompaa myöntää, että joo: tämä on minun tapani eikä sille välttämättä ole muualla taottua muottia. Lakata päivittelemästä, kun taas löytää itsensä alkupisteestä. Mitä, enkö halunnutkaan elää tuon toisen elämää?

No et,  nuija! Usko jo. Tartu kynään tai ensin kirjaan ja ala taas kilvoitella.

king kong-tyttö

Pääsin lennossa teatteripajasta harrastajien näytelmään, jonka enskari on maaliskuun lopulla.
Olen saanut tuta elämän täyteläisyyden kävellessäni teatterilta keskustaan. Kaamoskooma ei ole voinut minua kaataa. Jokin vastaus suureen kysymykseen tuntuu löytyneen.

Kiviset tiet palkitaan joskus ruhtinaallisesti.
Otan onnen vastaan peloissani.
Mieltäni on mullistanut niin moni asia.
Tätä en heti olisi hoksannut ottaa esiin, mutta tämänpäiväisten treenien jälkeen minun täytyy mainita Virginie Despentesin loistava kirja "King kong-tyttö".
Se avasi itselleni harhautunutta itsetuntoani, piilossa kytevää itse/nais/miesvihaani, tarpeetonta häpeää seksuaalisuuden edessä.
Jotkut meistä ovat seksuaalisempia kuin toiset etc.
Nainen saa olla seksikäs ja kiimainen king kong-tyttö, jos on sellaiseksi syntynyt.
Mies saa haluta naista.

Kuinka paljon meillä on tyydyttämättömiä viettejä? Kuinka paljon pelkoa, katkeruutta, vääristyneitä maailmoja syntyy sen pohjalta?
Sekä naisten että miesten kannattaisi puhtain mielin tarkastella omia viettejään, lakata häpeämästä niitä...

Tämä kirja muistui vain mieleeni, koska tänään harkoissa harjoiteltiin kohtausta, jossa minun on uskallettava olla "porno".
Ensireaktioni ohjaajalle oli "eikä!"
Mutta pystyin hyppimään lavalle, aukaisemaan häpyni ja päästelemään ääniä.
Ehkä siksi, että se oli näytelmää. Ehkä siksi että olen seksuaalinen olento, mutta ehkä myös siksi että luin Despentesin kirjan joulun alla. King Kong théorie vaikutti minuun syvemmin kuin ehkä mikään kirja koskaan aiemmin.

Teatterimaailma tuntuu sopivan luonnolleni.
Ikäänkuin koko maailma olisi kutistettu yhteen saliin.
Tuntuu hyvältä luoda omat rauhoittavat rutiinit tuohon absurdiin maailmaan.
Avata ääntä, meikata tavallista reilummin, höpöttää levottomia juttuja kahvihuoneessa.
Ja vaikka olisi miten kipeä ja väsynyt tahansa, yleisöstä saa voimaa.
Sen päälle ei tarvitse vetää perseitä. Voi mennä bussilla himaan, syödä nälkäänsä ja painua pehkuihin ja koko saakutin sielu huutaa hoosiannaa.

Voimaa!

loma

Syksyn viileä huokaus.
Olen kiitollinen näistä kuumeköhäisistä päivistä ja tuosta ikkunamme edessä omaan tahtiinsa kellertyvästä koivusta. Teestä olen kiitollinen ja Kate Bushista.
Joka aamuisista kirjoitushetkistä pajalla, kun ruutuvihkooni ilmestyvät pienet tähdet ja hyvän päivän toivotukset, siitä pienestä piilopositiivisuuden hileestä itsessäni. Kaduilla kaikuneesta klarinetista.

Olen päättänyt aloittaa loman.
Koska samat vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa ovat seuranneet minua koko elämäni. Koska pohjimmiltani luotan ja uskon teatteripajalaisten ottavan minut vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos ja kun en enää jaksa kontrolloida kaikkea itsessäni, tuntea jatkuvaa itseinhoa.
Olen ottanut loppukirin ja pelännyt non-stoppina olevani ärsyttävä koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. Pelännyt ärsyttäväni pajalaisia, ihmisiä bussissa, kaupan kassoja, omaa miestäni, facebook-kavereitani, ketä tahansa tähän maailmaan syntymään mennyttä, koska en vain voi olla niin hyvä tyyppi, en voi...

Olen kadehtinut joitakin pajalaisia, kun ne vaikuttavat luonnostaan niin luottavaisilta, avoimilta, levollisen kyllästyneiltä. Että ne vain ovat, sen kummemmin kaikkea määrittelemättä.
Itse kun menin jo lapsena säikähtämään tätä maailmaa, omaa pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sain lapsena usein kehosta irtoamistuntemuksia, että vain putosin todellisuudesta jonnekin hakkaavaan kadotukseen. Tein sen itse hokemalla itsekadotusmantraani mua ei ole mua ei ole...ja sitten ei ollut. En vieläkään tiedä mitä aivoissani on tuolloin tapahtunut.
Olen tuijottanut silmäni sokeiksi ja takertunut pikkukourillani rauhoittaviin näkyihin.
Harmi, että minulta on todennäköisesti jäänyt näkemättä se, ettei maailma ole niin uhkaava kuin luulen. Ei se minua halua tallata, ei se purematta niele.

Ehkä ihminen onkin todella rakastettava otus juuri sellaisena kuin on; sitkeänä, mukautuvaisena, laumana, yksilönä, mokailevana, tyhmänylpeänä, anteeksiantavana, lastuna laineilla.
Ja ehkä elämä koostuu sittenkin hetkistä, joiden syntymistä, muuttumista ja sisältöä ei voi määritellä. Määriteltyjen asioiden taakse jää jokin alati uutta synnyttävä raksutus. (Se jokin hymyilee minulle.)

Minun on aika ristiä käteni luottavaiseen odotukseen, vetäytyä taaksepäin ja vain katsoa.
(Hymyilen takaisin.)
Olen lomalla itsestäni.



















☆ kaiken ei tarvitse olla täydellistä ☆

post it

 Taas pieni tajunnanvirta/muistilappu itselleni, sillä tässä elämän tilkkutäkissä alkaa näkyä aika kivoja kuvioita.

Kuinka tylsää ja lapsellista on/on ollut se:
-että alennan itseäni suhteessa muihin, kun voisin käyttää koko sen ajan oman itseni löytämiseen, omaan juttuuni, omaan tyyliini
-että vertailen vertailemasta päästyäni itseäni muihin, kun voisin käsittää oman uniikin potentiaalini, joka on vain minussa ja jokaisessa hetkessäni
-että lamaannun ja tekeydyn näkymättömäksi toisten seurassa, kun voisin näkyä, herättää ajatuksia ja nähdä kaiken sen, mitä epävarmuuden silmälaput estävät näkemästä
-että hypin busseihin, jotka vievät keskustaan ja kotiin aivan liian nopeasti tilanteista poispäin, kun voin pyöräillä ja kävellä kiireettä ja antaa päivieni täyttyä  näyillä ja kohtaamisilla ja juurtua kaikkine tuntemuksineni näille kaduille sellaisena kuin olen, sellaisena kuin se on, hien, epämukavuuden, euforian ja korvanapeista kuuluvan musiikin omintakeisina kemiallisina yhdistelminä
-että jännitän itseni kipeäksi kaikkia tilaisuuksia, joissa voisi olla kivalla tavalla jännittävää ja mullistavaa, että sammun ennen kuin ilta on ehtinyt edes alkaa, ts. virgin suicides
-että ärsyynnyn toisten erilaisuudesta, jonka usein tulkitsen typeryydeksi, tylsyydeksi, harmaaksi massaksi kun voisin värittää kaikkea sitä omalla persoonallani, nähdä siinä jotain hauskaa ja opettavaistakin
-että luovutan kesken kaiken, kun asiat voisivat kehittyä vaikka miksi

-etten ole ollut itseni ystävä

Kuinka hemmetin tylsää, laiskaa ja apaattista on ollut käyttää kaikki se aika ja energia toisen ihmisen / toisten ihmisten analysoimiseen oman itsen kehittämisen sijasta, että kaikki ne sivut ovat jääneet tyhjiksi, jotka olisivat voineet täyttyä tekstilläni ja väreilläni! Kuinka tylsää että leimaan sen menetetyksi ajaksi!

How extremely lazy of me!