Tämä aihe pääsi yllättämään.
En todellakaan olisi uskonut lauantaina
työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen
lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)
Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.
Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot,
huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät
biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.
Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni
sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.
Liekö ollut omaperäisyyden
tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin
paljon kuin In utero.
Muttapa mutta.
Nirvana on yksi niistä bändeistä,
jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää
palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin
kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.
Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy
nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.
Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.
Kun löysin musiikin ja kapinan ja
mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan,
uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi,
armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja
suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.
Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on
sen maailman kohtalo?
Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo
vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x.
(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt)
Ja tajuan
olevani itsekin mukana siinä. Nii-in, enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme
ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.
Ehkä se nuori minä oli sittenkin
oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.
Mutta jälkipolvi...
Ehkäpä heck oli niin ytimeensä
tuskallinen, koska Frances.
Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska
Frances.
Hänen selkäänsä on tatuoitu lause:
L'art est la solution au chaos.
Olen ajatellut sitä paljon.
Mutta nyt pitää tiskata.
☾
Trick is to keep breathing...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti