loma

Syksyn viileä huokaus.
Olen kiitollinen näistä kuumeköhäisistä päivistä ja tuosta ikkunamme edessä omaan tahtiinsa kellertyvästä koivusta. Teestä olen kiitollinen ja Kate Bushista.
Joka aamuisista kirjoitushetkistä pajalla, kun ruutuvihkooni ilmestyvät pienet tähdet ja hyvän päivän toivotukset, siitä pienestä piilopositiivisuuden hileestä itsessäni. Kaduilla kaikuneesta klarinetista.

Olen päättänyt aloittaa loman.
Koska samat vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa ovat seuranneet minua koko elämäni. Koska pohjimmiltani luotan ja uskon teatteripajalaisten ottavan minut vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos ja kun en enää jaksa kontrolloida kaikkea itsessäni, tuntea jatkuvaa itseinhoa.
Olen ottanut loppukirin ja pelännyt non-stoppina olevani ärsyttävä koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. Pelännyt ärsyttäväni pajalaisia, ihmisiä bussissa, kaupan kassoja, omaa miestäni, facebook-kavereitani, ketä tahansa tähän maailmaan syntymään mennyttä, koska en vain voi olla niin hyvä tyyppi, en voi...

Olen kadehtinut joitakin pajalaisia, kun ne vaikuttavat luonnostaan niin luottavaisilta, avoimilta, levollisen kyllästyneiltä. Että ne vain ovat, sen kummemmin kaikkea määrittelemättä.
Itse kun menin jo lapsena säikähtämään tätä maailmaa, omaa pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sain lapsena usein kehosta irtoamistuntemuksia, että vain putosin todellisuudesta jonnekin hakkaavaan kadotukseen. Tein sen itse hokemalla itsekadotusmantraani mua ei ole mua ei ole...ja sitten ei ollut. En vieläkään tiedä mitä aivoissani on tuolloin tapahtunut.
Olen tuijottanut silmäni sokeiksi ja takertunut pikkukourillani rauhoittaviin näkyihin.
Harmi, että minulta on todennäköisesti jäänyt näkemättä se, ettei maailma ole niin uhkaava kuin luulen. Ei se minua halua tallata, ei se purematta niele.

Ehkä ihminen onkin todella rakastettava otus juuri sellaisena kuin on; sitkeänä, mukautuvaisena, laumana, yksilönä, mokailevana, tyhmänylpeänä, anteeksiantavana, lastuna laineilla.
Ja ehkä elämä koostuu sittenkin hetkistä, joiden syntymistä, muuttumista ja sisältöä ei voi määritellä. Määriteltyjen asioiden taakse jää jokin alati uutta synnyttävä raksutus. (Se jokin hymyilee minulle.)

Minun on aika ristiä käteni luottavaiseen odotukseen, vetäytyä taaksepäin ja vain katsoa.
(Hymyilen takaisin.)
Olen lomalla itsestäni.



















☆ kaiken ei tarvitse olla täydellistä ☆