sali

Näin se elämä potkas pyllylle ja nyt lompsitaan pää edellä kohti jorpakkoa tai mitä lie sulaa hulluutta.
Alotin tällä viikolla kokopäiväisen teatteritoiminnan enkä muista koskaan olleeni näin raato ja näin ihmeen innoissani yhtä aikaa.
Olen hikoillut kuin pieni possu loikkiessani, juostessani, punnertaessani, kyykkiessäni ympäri salia. Olen kieriskellyt tuikituntemattomien päällä, leikkinyt leikkejä kun muut ovat töissä ja vaihdellut ymmyrkäisiä sanoja väliajoilla.
Tuntenut tämän kaupungin taas uudenlaisina näkyinä ja valonpilkahduksina.
(Ei voi olla vertaamatta Oriveden opiston kokemuksiin; yhteen tulleet "kummajaiset".)
Palaset loksahtelevat, rattaat pyörivät, päässä kuhisee ja kihisee.

En voi kiistää hämmennystä sekä hetkellisiä väsyn, säryn ja yliannostuksen tunteita, (yliannostus kaikesta yhtäkkisestä sosiaalisuudesta ja fyysisestä rääkistä) mutta  yhtäkaikki nautin siitä miten iso ja värikäs palanen on asettunut päivieni päälle, aivan uusi. Aivan oma.

Kertaakaan ei ole itkettänyt. Taisteluhenki nousee kauhun takaa ja juon palautusjuomaa aamupalaksi. Kyykin katkokävellen eteenpäin vaikka mikä olisi. Olen itseni äärirajoilla.
Venyttelen kun muistan, puhun kun muistan, kirjoitan ja erittelen kun ymmärrän lisää.

Tiedän olevani oikealla tiellä, pitkästä aikaa.
Se tunne on vahva, järjetön, kiistaton, ja sen muistaa kokeneensa ennenkin.

Ja koska Risto-yhtyeen Ylihärsilä sattui samaan bussiin ekan rääkkipäivän jälkeen niin tässä vielä tämmöinen tsipale: