is this art?

Dokumentti Artist is present kertoo serbialaisesta performanssitaiteilija Marina Abramovićista..

Mieleeni jäi kysymys, jonka Marina kertoi kuulleensa koko uransa alkupuolen "Why is this art?"

Hänen taiteensa on elämää paljaimmillaan, eräänlaista vapautta, keskittymistä.

Hyvin yksinkertaista. Ja shokeeraavaa (joillekin).

Marinan elämänrakkaus Ulay istui hänen kanssaan pöydän äärellä vastakkain jatkuvassa katsekontaktissa, paastoten. Ulay murtui ensin (tai murtui. piste.). Luut painuivat kasaan jatkuvasta istumisesta. Marina jatkoi yksin.

Lopullinen ero tapahtui teoksessa "Lovers", jossa Ulay ja Marina  kulkivat toisiaan kohti Kiinan muurilla kohdatakseen ja sanoakseen jäähyväiset toisilleen.

Dokumentti keskittyy  Marinan retrospektiiviseen näyttelyyn ja sen valmisteluun.

Näyttelyssä on "esillä" teos Artist is present, jossa Marina istuu pöydän ääressä ja halukkaat saavat istua vastakkaiselle tuolille tuntemaan taiteilijattaren katseen ja läsnäolon.

Ihminen on fanaattinen ja helppo saada itkemään, tuli todettua jälleen kerran. 

Varmasti monet (suurin osa, toivon) olivat tosissaan jutussa mukana, mutta ikävän moni tuli varmasti vain osaksi showta, tietämättä mitään artistista.

No minutkin on helppo saada itkemään.

Kun Ulay istahti vuosikymmenien jälkeen vastapäätä entistä rakastettuaan ja Marina ojentui pöydän yli tätä kohti, itkin kuin putous. Kaunista.

Onko suhteeni miehekkeeni kanssa taidetta?

Hän viesteili tänään Venäjältä, että olemme olleet 18 kuukautta erossa toisistamme, yli puolet yhdessäoloajastamme. Tämä sietämätön  turhautuneisuus aiheuttaa jo fyysistä oksetusta kummallekin. 

Olen odottanut, istunut monella tapaa sen pöydän äärellä ilman vastapäätä istujaa.

Katsonut häneen, hän minuun etäisyyksien päästä.

Hän haluaa keskeyttää nykyisen matkansa, palata kotiin.

Siihen asti nautin mitä nautittavissa on.(Ja sen jälkeen.)

Odottaminen. Katse. Ajan paine harteilla.
Onko tämä taidetta?

 mieheni ja minä










Onhan se, jos päätän niin.

 'There really is no such thing as Art. There are only artists.' - E. Gombrich

Älä anna minun kuolla.
Keitä minulle velliä. Pari kananmunaa,
Minulla olisi vielä vähän asiaa sinulle.


-Pentti Saarikoski-

juhlat

Teimme mieheni kanssa jotain perusluonteemme vastaista ja pidimme juhlat.
Kompensoimme jännitystämme tekemällä paljon hyvää ruokaa, ison kattilan maukasta soppaa ja paljon piirakoita. Juotavaksi kahvia ja viiniä.

Koti täyttyy yhtäkkiä vieraista, ja kodin tilat ja tasot osoittavat itsensä uudella tavalla.
Ihminen täyttää tilan äänillään, ihonsa lämmöllä, hengityksellään, muuttuu sanoiksi.
Minä putoan raameistani kaikista niistä äänistä, toisten tulisesta läsnäolosta, elämästä.
Minulle puhuu yksi, mutta minä kuulen kaikkien äänet. Hetken olen harmaana vasten seinää, sitten alan tottua, punertua.
Kun ylikuorma puuskahtaa ovesta ulos, jäljelle jäävät ystävät.
Nauramme, juon helpottuneena punaviiniä mukista.
"Sulla on naurun kyyneleitä silmissä", sanoo kumppanini sisar ja puristaa syliinsä.

Yleisessä saunassa kostea hämärä. Aistin yleisen ihastuksen paikan tunnelmaan, itse olen sen jo kokenut, nyt uudelleen myötäriemuiten.
Sisäpihalla pyyhkeet päällä höyryämme lämpöä, emme tunne kylmää.

Loppuyöstä sumenevia muistoja, hukkuneita tumppuja, horjuvia tanssiaskelia, huutoa baaripöydän ylitse, itsesanomiani asioita, joita en enää kuule.

Monta päivää kestää jälleenrakennus.
Pahvimukien, mustikkatahrojen, puolitäysien tölkkien, ihmisten jälkien siivous.
Kun saamme jäljet piiloon, iloitsemme juhlistamme ehdottomasti jo menneenä asiana.
Luen ahmaisemalla Tuula-Liina Variksen "Kilpikonna ja olkimarsalkka"-kirjan. Hellyyttä ja elämänmakua tursuava avioliittokuvaus.
Käymme syömässä ravintolassa liian isot annokset tarjoilijoita arastellen, omia varjojamme peläten. Lainaan kirjastosta sarjakuvia, mieheke lainaa suomi-venäjä- sanakirjan.
Lämmitämme saunan, valloitamme kodin takaisin itsellemme.