maanantai 5. joulukuuta 2022

Lady Chatterleyn rakastaja 2022


Lady Chatterley’s Lover (2022)
Lady Chatterley’s Lover (2022)


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusi filmatisointi Lady Chatterleyn rakastajasta sai taas miettimään ikuisuusaihettani. Luonnon ja modernin maailman yhteensopimattomuutta.


Tämä Laure de Clermont-Tonnerren ohjaus oli nautinto, joka kohotti mieleen selkeitä oivalluksia ja tietenkin aistit ottivat hilpeinä vastaan kauniit kuvat ja kieltämättä stimuloivat rakastelukohtaukset. Ayeh, me ladies ;)

D.H. Lawrence vihasi teollistuvaa maailmaa vuonna 1928 kirjoittaessaan kirjan, ja samaistun kiitollisena hänen edelleen tuoreisiin ajatuksiinsa. Kirjan työnimi oli kuulemma Tenderness ja sitä nimikettä uusi elokuvakin palvelee hienosti. Connien ja Oliverin ihojen kohdatessa kylmässä ja itsestään vieraantuneessa todellisuudessa, välittyy herkkyys ja hellyys kauniisti. Kyse ei ole vain seksuaalisesta nautinnosta, vaan pelastuksesta. Oman yksinäisyyden hyväksymisestä.

Kun Connie pitelee värisevin käsin fasaaninpoikasta, hänen kuorensa ropisee ja hän itkee värisevää, surullista mutta orgastista itkua. Jotain tällaista koin itse muutama viikko sitten seistessäni Tallinnassa ja katsellessani tarhattua sarvipöllöä. Lintu lukitsi katseensa minuun, eikä sitä hellittänyt vaikka molemmilla puolillani pyöri muitakin ihmisiä kameroineen. Jokin hallitsematon ja lähes kestämätön rakkaus värisi sisimmässä. Hengitys poukkoili rinnassani joka suuntaan kuin villiintynyt hevonen. Oli vaikea lähteä siitä. 

Tunne jäi sisääni loppumatkaksi ja teki tyhjäksi kaiken turismin. Kun makasin hotellihuoneen kylpyammeessa tai söin annosta keskiaikaisravintolassa, olin henkisesti yhä seisomassa lasivitriinin edessä ja tuijottamassa eläintä silmiin. Siellä olin vieläkin, kun risteilyalus irtosi rannasta. Siellä olen nytkin.
Rakas sieluneläin.

Lady Chatterleyn rakastajassa on monia hienoja lausuntoja. Elokuvassa Connie ja Oliver käyvät keskustelun puun varjossa rakasteltuaan metsässä. Connie kiittää Oliverin herkkyyttä (tenderness) ja painottaa heti ettei tarkoita hänen olevan gentleman. Oliver sanoo herrasmiesten olevan eri rotua, kuolleita. Ihmisen on luovuttava yhteydestään tunteisiin voidakseen lähettää ihmisiä tehtaisiin, kaivoksiin tai sotiin. Ajatus esitetään ilman paatosta, minkä vuoksi se ehkä jäi erityisen eloisana mieleeni.

Olen itse käynyt tasaista taistelua tunneherkkyyden ja vaiston menettämistä vastaan. Onneksi on äidin synnyinseutu, joka pitää yhteyttä yllä menneisiin sukupolviin ja perusluontoon. Onneksi on kapinallinen mieli ja kesytön sydän. Minusta ei tule koskaan turistia, eikä kiireen ihannoijaa. Sikäli olen hyväksynyt modernin maailman, että ilman sitä en olisi tätä Netflix-elokuvaa nähnyt ja näitä oivalluksia tehnyt.


“Because when i feel the human world is doomed, has doomed itself by its own mingy beastliness, then i feel the colonies aren't far enough. The moon wouldn't be far enough, because even there you could look back and see the earth, dirty, beastly, unsavory among all the stars: made foul by men. Then i feel i've swallowed gall, and its eating my inside out, and nowhere's far enough to get away. But when i get a turn, i forget it all again. Though it's a shame, what's been done to people these last hundred years: men turned into nothing but labor-insects, and all their manhood taken away, and all their real life. I'd wipe the machines off the face of the earth again, and end the industrial epoch absolutely, like a black mistake. But since i can't, an' nobody can, i'd better hold my peace, an' try an' life my own life: if i've got one to live, which i rather doubt.”

― D.H. Lawrence, Lady Chatterley's Lover

 

Tarhattu sarvipöllö Tallinnassa

 

torstai 27. lokakuuta 2022

Blondi & Euforia

















Kaksi vaikuttavaa fiktiokirjaa todellisista suurnaisista. 

 ✩ Elin Cullhed: Euforia – Romaani Sylvia Plathista 
 ✩ Joyce Carol Oates: Blondi 

Kirjojen mustina välkehtivät tunnelmat sopivat kaamokseen. Noitain sesonkiin. 
Avaraa ja tarkkaa. Pimeyden ja valon leikkiä. Tummaa euforiaa, raastavia olosuhteita, vahvaa elinvoimaa ennen hiljaisuutta. 

Jostain syystä Euforia on osattu lukijoiden keskuudessa erottaa fiktioksi paremmin kuin Blondi (ja siitä tehty elokuva). Toki Euforia kuvaa vain Plathin viimeistä vuotta, kun Blondi koko elinkaarta. Ehkä Marilyniin halutaan liittää koko kuva(sto), kun kirjailijattaren ääneksi sallitaan toinen kirjailijatar. Ehkä. 

Joka tapauksessa suosittelen näitä molempia lämpimästi kaikille henkilöistä ja erinomaisesta kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.



maanantai 3. lokakuuta 2022

Blonde

https://images.indianexpress.com/2022/09/blonde-movie-review-marilyn-monroe-ana-de-armas.jpg

 

 

 

 

 

 

 



Hommasin Netflixin vain nähdäkseni juuri ilmestyneen elokuvan Blonde, joka perustuu Joyce Carol Oatesin fiktiiviseen kirjaan. Päähenkilö on nimeltään Marilyn Monroe.

Elokuvan trailer kommenttikenttineen aiheutti jo ajatusmyrskyn. Miksi fiktiokirjaan perustuvaa elokuvaa syynätään heti faktakirjojen kanssa? Toisaalta, kun kuvasto lainaa näin vahvasti todellisuudesta, välillä häkellyttävänkin tarkasti, miksi ei?

Suurin ikävyys tällaisessa yksityiskohtiin takertumisissa ja pikatuomioissa, on kaikki se mikä missataan, kun ei voida antaa hengen lentää vapaana. Elokuva (ja kirja) on todellinen runsaudensarvi niille, jotka uskaltavat oivaltaa sen symboliikan, estetiikan ja pohjasanoman.

Elokuva on hyvin ahdistava. Se on ahdistava niille, jotka etsivät todellista Marilynia. Ja ahdistava niille, jotka näkevät todelliseen ongelmaan pureutuvan fiktion. Mitä maailma onkaan tehnyt naisille? Mitä kokee tämä Marilynin rooliin vangittu nainen, jota raahataan ilmassa?

Elokuva alkaa raastavana. Myönnän, että mentaalisista syistä ylitin Norman lapsuutta kuvaavan alkujakson hyppien. Lapsen ahdinko on fiktiossakin itselleni tällä hetkellä liikaa. (Jopa lukemattomia kertoja nähty Pojat aiheutti minussa muutama viikko sitten yhtäkkiä pitkän tärinäitkun.) Rajansa on hyvä tiedostaa.

Olen myös iloinen, että olin lukenut aborttikohtauksen ahdistavuudesta. Valmistauduin kenties graafisempaankin väkivaltaan. Nyt huomasin katselevani sitä eräänlaisena David Lynch-painajaisena. Elokuvallisesta näkökulmasta.

En ole eläessäni nähnyt kauniimpaa ja esteettisesti lumovoimaisempaa cinemaa kuin mitä esimerkiksi tapahtuu, kun Arthur Miller ja Marilyn kohtaavat. Tässä kohtaa Warren Ellisin ja Nick Caven elokuvamusiikki alkaa myöskin pakahduttaa. Piinaavan kaunis melodia menee ihon alle, puristaa palleaa ja rakastumisen haavoittuvuus tuntuu kehossa pisaroina. Rakastumisjakso on myös elokuvan hedelmällisintä nektaria. Ei voi kuin kiitollisena ottaa vastaan tämän audiovisuaalisen mannan.

Tutut kuvat on uudelleenluotu viimeisen päälle ja niiden ylle lasketaan taianomainen satuviitta. 

Loppu tuntuu pohjattoman surulliselta. Ehkä se on myös pidemmän päälle puhdistava.

On sääli, että elokuvaa on jo boikotoitu misogyynisenä. Elämänkertaelokuvana se ei ehkä olisikaan reilu. En itse käännä päässäni elokuvassa nähtyä väkivaltaa, seksismiä ja naisvihaa työryhmän sadismiksi, päinvastoin. Näin osuvaa kuvausta mainituista asioista en ole nähnyt aikoihin. Käsissämme on iso teos, jota ei tarvitse peilata tämän hetken aatemaailman silmälasein, vaan osana jotain suurempaa. Joyce Carol Oatesin kommentteja elokuvasta täällä.

Ana de Armas on pääosassa huikea. Herkkä, hauras, vahva, runollinen, vereslihainen, rakastettava. Täynnä hyvin pelottavia tunteita, traumaa, piilotettua viisautta, pientä tyttöä, äitiä.

En voi suositella elokuvaa kaikille, se on hyvin triggeröivä, hyvin ahdistava, hyvin surullinen. Mutta niille, jotka sen katsovat, toivon avaraa mieltä. Parantavaa voimaa, hyviä viitekehyksiä, aikaa ajatuksille.

 ♡

Tässä vielä lempikuvani Marilyn Monroesta rannalla. Tai ehkä siinä onkin Norma Jeane.




 

perjantai 19. elokuuta 2022

Vesku

Kun luin kuolemastasi, olin uudella työpaikallani. Ihanassa suojatussa, hivenen tunkkaisessa, vinttikamarissa. Jokin suojakuoressani murtui, kun kuolemaan ei oikein voi väittää vastaankaan. Silti teki mieli sanoa, että sinä olit sellainen, joka selviää kaikesta. Kuolemastakin.

Kävin siinä toimiston rauhassa läpi surun vaiheita. Ne olivat samalla lailla repiviä shokin oireita kuin läheisen ihmisen poistuttua. Huimaus, oksetus, epäusko, lamaannus. Piti hetki istua hiljaa ja tuijottaa. Antaa työasioiden seistä avattuina tiedostoina. Kirjoitin vähän. Kirjoitin että rakastin. Rakastan. Olin pelännyt tätä hetkeä, siirtänyt eteenpäin. Jokin perusturvassani järkkyi, kun näin kolkot otsikot. Olit lapsuuteni turvahahmo.

Kun sain muutaman myötätuntoisen kommentin ja kuuntelin Höyhensaaret, itku pääsi ulos. Kuumat kyyneleet ja tärinä. Käly lauloi hääjuhlassani Kun muistelen. Kun näin sinut lapsena telkkarissa, tunsin puhdasta iloa. Olemuksesi oli sellainen, kaikkeen todelliseen taipuva, horjuvarajaisessa maailmassani.

Näin sinun kaksi kertaa esiintyvän. Molemmilla kerroilla panin merkille saman asian: Käteni olivat kylmät ja sylini lämmin, kuin olisi halattu koko ajan. Ja sen, miten rakkaus velloi yleisöstä sinuun, sinusta yleisöön. Massiivisena.

Minä rakastin nauraa komiikallesi, pimeimpinä vuosinani olit valo. Lämmin lyhty metsämaisemassa. Uskon, että sinun kohdallasi kuolema on suhteellinen käsite.