torstai 5. marraskuuta 2015

nykyaika




”Tämä maailma tarvitsee hidastamista”, kirjoitti eräs neito Legioonateatterilla.
Tuo lause on palannut mieleeni viime aikoina.
Samat oivallukset palaavat. Tekevätkö ne ympyrän vai tuovatko mukanaan uutta?
Jotenkin vain minulle on taas kerran valjennut kuinka vähän aikaa tätä ”nykyaikaa” on kestänyt. Tätä tehostunutta kapitalismin kulta-aikaa.
Ei mennä pitkälle taaksepäin, kun keksintöjä tehtiin semmoinen yksi vuodessa..?
Ei ollut tätä kiirettä, tätä huohottavaa kehitystä niskassa.
Erityisherkkiä ym. hentomieliä on ollut aina, mutta ovatko he koskaan olleet näin kiskottuja.
Tämä sähkö, tämä muovi, tämä rämisevä rauta...
Mekin olemme tehotuotantoa.
Ja me olemme isovanhempiemme lapsia.
Heidän, jotka syntyvät teollistumisen aamunkoitossa. Käsityöläisten, maanviljelijöiden, metsäläisten.
He eivät käyttäneet shampoota.
Minä en tiedä heistä konkreettisesti oikeastaan mitään. Miten he elivät, millä tavoin,ilman mitä, mitä he saivat?
















Kun teollistuminen on lähtenyt tällaisella räjähdyksellä käyntiin, kuinka paljon ylilyöntejä on tapahtunut? Osaammeko, uskallammeko ottaa askelta taaksepäin?
Tunnen kehollani, etten halua enää niellä tehotuotettua lihaa.
Oliko se yksi virhe; raahata eläimet mukaan tähän tehdashelvettiin? Se tapahtui äsken, miten pahasti joudumme maksamaan tästä jumalanleikkimisestä?

On liian kiire pysähtyä miettimään miksemme voisi pysähtyä.


”Tämä maailmaa tarvitsee hidastamista. Minä tarvitsen.”
Olen yrittänyt sopeutua. Ihmetellyt miksi minulla on rääkätty olo ruuhkabusseissa ja citymarketeissa. Miksi vieraannun kehostani ja mieleni irtoaa taivaalle pilvien joukkoon? Olen aina vastarannalla.
Miksi voin niin hyvin sumussa, kun kaikki ei näy. Ja uimahallissa kun siellä ei ole liikaa ihmisiä?
Miksi olen omimmillani äitini synnyinkodissa, isovanhempieni maaperällä.




















En ole ehtinyt mukaan evoluutioon. En ehdi. En halua ehtiä.
Minä hidastan. Tahallani.
Ei enää sitä kuolemanväsynyttä voitonriemua joka ei tunnu voitonriemulta, kun on väkivalloin tunkenut itsensä jonkun koneiston läpi, ahtanut itsensä karsinaan.
En kuulu nykyaikaan. Mutta täällä minä olen. Joten ehkä kuulunkin.
En osta ensimmäisten joukossa. En ehkä ollenkaan.
En unohda heti.
Haluan vetää siirron takaisin.
Katsoa taaksepäin, paljon. Jättää ovet auki.
Miettiä mitä tapahtui.

Äsken tai viime vuosisadan alussa. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti