”Tämä maailma tarvitsee
hidastamista”, kirjoitti eräs neito Legioonateatterilla.
Tuo lause on palannut mieleeni viime
aikoina.
Samat oivallukset palaavat. Tekevätkö
ne ympyrän vai tuovatko mukanaan uutta?
Jotenkin vain minulle on taas kerran
valjennut kuinka vähän aikaa tätä ”nykyaikaa” on
kestänyt. Tätä tehostunutta kapitalismin kulta-aikaa.
Ei mennä pitkälle taaksepäin, kun
keksintöjä tehtiin semmoinen yksi vuodessa..?
Ei ollut tätä kiirettä, tätä
huohottavaa kehitystä niskassa.
Erityisherkkiä ym. hentomieliä on
ollut aina, mutta ovatko he koskaan olleet näin kiskottuja.
Tämä sähkö, tämä muovi, tämä rämisevä rauta...
Mekin olemme tehotuotantoa.
Ja me olemme isovanhempiemme lapsia.
Heidän, jotka syntyvät teollistumisen
aamunkoitossa. Käsityöläisten, maanviljelijöiden, metsäläisten.
He eivät käyttäneet shampoota.
Minä en tiedä heistä konkreettisesti oikeastaan
mitään. Miten he elivät, millä tavoin,ilman mitä, mitä he
saivat?
Kun teollistuminen on lähtenyt
tällaisella räjähdyksellä käyntiin, kuinka paljon ylilyöntejä
on tapahtunut? Osaammeko, uskallammeko ottaa askelta taaksepäin?
Tunnen kehollani, etten halua enää niellä
tehotuotettua lihaa.
Oliko se yksi virhe; raahata eläimet mukaan
tähän tehdashelvettiin? Se tapahtui äsken, miten pahasti joudumme
maksamaan tästä jumalanleikkimisestä?
On liian kiire pysähtyä miettimään
miksemme voisi pysähtyä.
”Tämä maailmaa tarvitsee
hidastamista. Minä tarvitsen.”
Olen yrittänyt sopeutua. Ihmetellyt
miksi minulla on rääkätty olo ruuhkabusseissa ja citymarketeissa.
Miksi vieraannun kehostani ja mieleni irtoaa taivaalle pilvien
joukkoon? Olen aina vastarannalla.
Miksi voin niin hyvin sumussa, kun
kaikki ei näy. Ja uimahallissa kun siellä ei ole liikaa ihmisiä?
Miksi olen omimmillani äitini
synnyinkodissa, isovanhempieni maaperällä.
En ole ehtinyt mukaan evoluutioon. En
ehdi. En halua ehtiä.
Minä hidastan. Tahallani.
Ei enää sitä kuolemanväsynyttä voitonriemua joka ei tunnu voitonriemulta, kun on väkivalloin tunkenut itsensä jonkun koneiston läpi, ahtanut itsensä karsinaan.
En kuulu nykyaikaan. Mutta täällä
minä olen. Joten ehkä kuulunkin.
En osta ensimmäisten joukossa. En ehkä
ollenkaan.
En unohda heti.
Haluan vetää siirron takaisin.
Katsoa taaksepäin, paljon. Jättää
ovet auki.
Miettiä mitä tapahtui.
Äsken tai viime vuosisadan alussa.
Äsken tai viime vuosisadan alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti