Koskaan en voi sanoin ilmaista, kuinka paljon, syvällisellä, tavalla minuun on vaikuttanut Amadeus-elokuva. Olin kenties alle kouluikäinen kun sen ensi kerran näin. Kaikki siinä; alkaen puvustuksesta, miljööstä, lavastuksesta, sitten yhä suuremmin siirtyen briljanttiin näyttelijätyöhön (kuinka rakastinkaan noita näyttelijöitä) ja jumalaiseen musiikkiin. En edes ajatellut ohjaaja Miloš Formania tai käsikirjoittajia. Täysin tietämätön oli tietenkin siitäkin, että alunperin kyseessä oli näytelmä (kirjoittajana Peter Shaffer). Kaikki oli kuin ihmeenä loihdittu eteeni.
Se oli ensi kosketukseni klassiseen musiikkiin, oopperaan, barokkiaikaan, tavallaan eurooppalaisuuteenkin. Ehkä erotiikkaankin. En kyseenalaistanut tai ihmetellyt siinä mitään. Jollain lailla vain nielaisin syötin, palvovin silmin, uskomattoman lumouksen vallassa. Tietty outous sen ajan tyylissä vain syvensi rakkauttani. Ne olivat elämyksellistä mystiikkaa. Salierin brutaali itsensä haavoittaminen ja nerokas vanhan miehen maski olivat osa lumoavaa, pelottavaakin, rosoa. Musiikki selitettiin runollisesti auki.
Olen aina näihin vuosiin tasaisin välein katsellut Amadeusta, aina yhtä nälkäisenä. Mitä siitä, että osaan repliikit ulkoa, pienet eleetkin. Haluan nähdä ne yhä uudelleen, yhä uudelleen tämä jumalaisen musiikin ja loistavan elokuvataiteen yhteistyö on kohottanut minut korkeuksiin. Eräänlaiseen hypnoottiseen transsitilaan, kiitolliseen rakkauteen. Syvälle lapsuuden taianomaiseen kokemukseen.
Pääsen pian Wieniin, Viennaan, musiikin kaupunkiin! Jos tavoitan palasenkin tästä koko elämäni taianomaisimmasta taidekokemuksesta, olen maailman rikkain tyttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti