maanantai 1. heinäkuuta 2013

maata kohti

Yksi viikko vieräytetty Pohjanmaalla, äitini kotipitäjässä.
Viikko aikana tuntuu tosin kovin suhteelliselta, sillä siellä taajuuksilla tipahdan aina jonkinlaiseen aikakuoppaan.
Syvälle edelliskesien lapsen, nuoren, nuoren aikuisen, aikuisen, ikuisen minän tuntemuksiin ja uniin.

Kun kulkee pellon reunaa, siinä missä joskus oli järvi, kuulee hiljaisuuden kohinana kuin simpukan sisältä. Menneet hiljaisuudet yhtyvät uusiin. Ja kaikkien niiden alla vaimeana; työn ääni. Ja taukojen puheensorinat, sintu ja sahti. Ja kahvi.

 Maata kohti, 
          koota mahti.

Kamarissa kosketan taas vanhoja kuvia ja sivuja. Työpäiväkirjoihin on pappa kirjannut kauniilla käsialallaan ostot, kylvöt, nostot, mutta myös hilpeitä välikommentteja kuin suoraan viestinä lapsenlapsille.
Tunnen vereni suorastaan kiehuvan rakkaudesta sukulaisiin, niihin jotka avaavat seinän takana jääkaappia, katsovat tosi tv-ohjelmia. Ovat herkkiä, murahtavat rakkautensa. Ovat ujoja ja kyteviä hellyydessään.
Syvälle päästyä, alkaa elämä kaupungissa näyttää vieraalta.
Se on se sama migreeni (tai sen kaltainen tunne) joka tulee joka kerta. Se on portti kaupungin ja sielunmaiseman välillä. On iskeydyttävä betonin läpi, että pääsisi takaisin maalle.

Olen onnellinen, että mies oli mukana kokemassa sitä, ei tietenkään aivan kuten minä, vaan omalla tavallaan. Näkemässä pidemmälle, kuljettamassa uusia polkuja ja reittejä, joita minä en muistelultani näkisi.
Havainnoimassa kaikenmaailman kerttuset ja pörriäiset. Osoittamassa satakielen monenkirjavan lurituksen pihapuussa.
Talo on vanha, ei kestä kauaa asumiskelpoisena. Lähitienoo hiljentynyt. Se sattuu.
Haaveilemme lottovoitosta, jolla kaiken voisi vielä pelastaa.
Siellä sopisi olla, kirjoittaa.
Talon vintillä muokkasin syksyllä tekemäni runovalokuvakirjani julkaisumuotoon, odottamaan lentoonlähtöä.
Mies kaivoi luhistuvan ladon seinälautojen välistä vanhat sukset, jotka otimme mukaamme Tampereelle. 

Maalla ollessa pelkäsin palata tänne. Täällä pidän maata yhä käsissäni ja koen rauhaa.
En tahdo sen hiipuvan.
Saimme tehtyä joitakin vaikeita päätöksiä ja nyt ilmassa on lupausta.
Sukset nojaavat työhuoneen seinää vasten, ihmeissään, uteliaina.



















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti