lauantai 18. toukokuuta 2013

kolmekymmentä

Yliopiston pääsykokeet takana.
En uskalla sanoa niistä mitään. Kumma aukinainen fiilis, kun on koko kevään ollut sidottuna kirjaan ja teksteihin ja kaikki vain neljän tunnin kokeen takia. Ehdin jo moneen kertaan unohtaa, että kyseessä on vain suoritus, taas liikaa tunteita pelissä.

Syksyllä tulee kolmekymmentä täyteen. Kolmekymmentä vuotta manifestoituu yhtenä isona kriisinä. En voi olla miettimättä sitä, mitä olen saanut tähän asti aikaan ja mitä en. Piinallista nähdä nyt kaikki se potentiaali, joka itsessä oli lapsena ja nuorena ja kuinka sitä aikaa ja niitä mahdollisuuksia ei saa enää koskaan takaisin. En itsekään ymmärrä, mitä ihmettä varten täytyy tällaisia miettiä. En ajattele, ajatukset täyttävät pään lupaa kysymättä missä ja milloin tahansa. Mittaan jatkuvasti elämäni suorituksia, tahdoin tai en.
Ja samalla olen luottavainen, tiedän että ymmärrän myöhemmin lisää. Toissapäivänä purskahdin itkuun ostarilla, kun korvanapeista alkoi soida Piafin "Je ne regrette rien" kaikessa mahtipontisuudessaan. Ja ensikertaa aikoihin ajattelin VAIN itseäni, en verrannut itseäni muihin tai muiden kokemuksiin.
Tämä on ollut tärkeä kevät. 

Suoraan sanottuna nyt on korkea aika hankkia elämä.
Se sellainen, joka on vain minulla.

Eilen olimme miekkosen kanssa terassilla. Istuimme Telakan värikkäillä tuoleilla ja ilmaan hiipi monisävyinen nostalgia. Olen yhä uuden edessä tässä kaupungissa ja se on jatkuvan jännittävää. Uudet paikat ovat sekä uusia että muistojaherättäviä. Olen fiilisrosvo, aistin toisten menneitä tunteita, vertaan paikkoja toisiin paikkoihin, kuvittelen tilanteita. Sen tajutessani, käsitän myös että oikeasti tämä on minun hetkeni, tässä ja nyt.
Olen pelännyt sanomattomasti olla oma itseni, mutta alan käsittää että olen tarpeeksi juuri näin.
Pelko opettaa. Jokin asettuu paikoilleen siinä piinaavassa hiljaisuudessa.
 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti