juhlat

Teimme mieheni kanssa jotain perusluonteemme vastaista ja pidimme juhlat.
Kompensoimme jännitystämme tekemällä paljon hyvää ruokaa, ison kattilan maukasta soppaa ja paljon piirakoita. Juotavaksi kahvia ja viiniä.

Koti täyttyy yhtäkkiä vieraista, ja kodin tilat ja tasot osoittavat itsensä uudella tavalla.
Ihminen täyttää tilan äänillään, ihonsa lämmöllä, hengityksellään, muuttuu sanoiksi.
Minä putoan raameistani kaikista niistä äänistä, toisten tulisesta läsnäolosta, elämästä.
Minulle puhuu yksi, mutta minä kuulen kaikkien äänet. Hetken olen harmaana vasten seinää, sitten alan tottua, punertua.
Kun ylikuorma puuskahtaa ovesta ulos, jäljelle jäävät ystävät.
Nauramme, juon helpottuneena punaviiniä mukista.
"Sulla on naurun kyyneleitä silmissä", sanoo kumppanini sisar ja puristaa syliinsä.

Yleisessä saunassa kostea hämärä. Aistin yleisen ihastuksen paikan tunnelmaan, itse olen sen jo kokenut, nyt uudelleen myötäriemuiten.
Sisäpihalla pyyhkeet päällä höyryämme lämpöä, emme tunne kylmää.

Loppuyöstä sumenevia muistoja, hukkuneita tumppuja, horjuvia tanssiaskelia, huutoa baaripöydän ylitse, itsesanomiani asioita, joita en enää kuule.

Monta päivää kestää jälleenrakennus.
Pahvimukien, mustikkatahrojen, puolitäysien tölkkien, ihmisten jälkien siivous.
Kun saamme jäljet piiloon, iloitsemme juhlistamme ehdottomasti jo menneenä asiana.
Luen ahmaisemalla Tuula-Liina Variksen "Kilpikonna ja olkimarsalkka"-kirjan. Hellyyttä ja elämänmakua tursuava avioliittokuvaus.
Käymme syömässä ravintolassa liian isot annokset tarjoilijoita arastellen, omia varjojamme peläten. Lainaan kirjastosta sarjakuvia, mieheke lainaa suomi-venäjä- sanakirjan.
Lämmitämme saunan, valloitamme kodin takaisin itsellemme.