maanantai 28. joulukuuta 2015
joulu
Joulu. Rakastan sitä yhä. En etsi valtaa loistoa. En kaipaa kultaakaan.
Ja taas se äityi sukusukkuloinniksi.
Etappien ketjuksi täynnä siirtymiä ja irrallista oheiskrääsää.
Se olikin haasteista suurin; olla ärsyyntymättä krääsästä.
Kun on pieni lapsi ja elää ns.hyvinvointiyhteiskunnassa, ihmisten hyvä tahto tarkoittaa materiaa, joka revitään lahjapaperista. Nuo kääreet kerätään roskapussiin ja minä haluaisin avata nekin eteeni, miettiä niiden hintaa.
Mikään ei ole minulle enää itsestäänselvyyttä, vaikken sitä näytäkään.
En pysty käsittelemään omien lahjojeni päälle tyttäreni ksylofonia, pehmopalikoita, äänikirjoja...
Kaikkea tätä hyväosaisuutta.
En ehdi olemaan onnellinen enkä kestä sitä.
Kaikki käy niin nopeasti, hukun siihen, väsyn ja harmistun väsymyksestäni. Päätä särkee.
Kun viettää joulun toisten kotona, on yhtä aikaa mukavassa lämpimässä kuplassa ja vankilassa.
On niin paljon hyvää, että itkettää ja niin aggressiivinen tarve omiin toimiin että meinaa räjähtää.
Tätä en vieläkään osaa ennakoida.
Että saattaa altistua esim. Cheekille, jos emäntä siitä pitää. Että saattaa joutua pelaamaan lautapelejä yömyöhälle, vaikka aivot piukkuvat väsymystään.
Tytär tekee hampaita ja on valvonut ja tulee valvomaan.
Meinaa tulla hulluksi, jos mies viipyy saunassa eikä tee heti sitä voileipää, lue ajatuksiani.
Että aistii jokaikisen ihmisen ympärillään, on yhtäkkiä kuin miinakentällä.
Näkee itsensä juoksemassa pensaskujia, repii niitä kuin Trent Reznor Perfect drugin videolla.
Tulee irrationaalista virtaa.
Kunnes vihdoin uskaltaa kolista vessaan ihmismerestä, ottaa melatoniinia, antaa miehen silittää päätä, nukahtaa hetkeksi.
Aluksi, kun katson valokuvia joulusta (ja minähän katson; kuvanarkki kun olen...) näen vain omat väsymyksestä seisovat silmäni, liitoksistaan narahtelevan joulumörön.
Tarvitaan muutama päivä.
Että saa olla kotona sotkuläjässä.
Tutkia tyttären lahjoja,kiittää jokaista antajaa niistä. Tyttö istuu lahjavuoren keskellä ja tutkii roskaa lattialta. Otan kultaisen kuminauharusetin, jostain paketista irronneen ja pujotan sen hänen pyöreään päähänsä.
Tytär parantuu flunssastaan, lepäämme, sulkeudumme.
Ajattelen heitä, sukulaisia, rakkaita. Ukkia, joka sai aristelevan tytön vihdoin rauhoittumaan syliinsä.
Omaa perhettäni.
Kaikki yhtäkkiä kuin kiiltokuvaa, uskomatonta onnekkuutta.
Kynttilät palavat yhä.
Lapsi oppii leikkimään leluillaan.
Edessäni on Samuel Beckettin "Watt", lahja mieheltä, teepannu, monta muuta tutkimatonta maailmaa.
Otan yhden maailman kerrallaan.
tiistai 8. joulukuuta 2015
viesti #2

Isoveli tallensi papan ja lapsenlasten höpinöitä c-kasetilta mp3:lle. Kuulin ensikertaa kahteenkymmeneen vuoteen pappani äänen. Ikävä ja hellyys täyttivät ilman. ✰
My brother transfered old cassette recordings to mp3. Heard my grandfather's voice after 20 years. Miss him.
torstai 26. marraskuuta 2015
Viesti papalta
Edellinen postaus sisälsi lauseen, joka on kalvanut minua; "He eivät käyttäneet shampoota".
Se oli yksi konkreettinen tieto, joka yhtäkkiä iski tajuntaani kun mietin esi-ihmisiäni.
Tietenkään he eivät käyttäneet shampoota, mutta olenko sen sisäistänyt katsellessani noiden vanhojen kuvien kiharoita ja nutturoita. En oikeastaan.
Olen kärsinyt vieraantumisen tunteesta, yhtäkkiä haluan tietää juureni ja vaiheet. Tuntea ne kourillani.
Isoisäni tekstejä ja kuvia julkaistiin äskettäin Merijärven seutuyhdistyksen toimesta. Kirja sai nimekseen "Aarrevalakia".
Minä, joka olen aina pitänyt pappaani suurena tulenkantajana, esikuvana ja tiennäyttäjänä, olin tästä tietenkin hyvin liikuttunut ja kiitollinen.
Kauniiden kansien ihannointi jatkui tekstiin, Äitini kauniiseen esipuheeseen, jossa hän kuvaili miestä, joka perjantaipullon sijasta osti perjantaikirjan, poikaa joka piirsi hiilellä uunin kylkeen, elämäntarinaa, joka on filosofisen kaunis ja hyväntahdon täyteinen. Hän maalasi, runoili, perusti kotiseutumuseon, kirjoitti sotatoverien lauluja ylös siellä jossakin.
Opiskeli, maalasi, piirsi ja kirjoitti.
Minulle hän on mitä kultaisin kuva lapsuudesta, pappa joka touhusti. Oli kuvat, kuunnelmat, papan ihana nauru ja karvaiset korvat, joita tutkin suurennuslasilla.
Ja sitten tekstit. Olen itkenyt, kun olen kuvitellut pienen pojan, jolla ei ole kenkiä. Lapset olivat kuin karsinassa talvet. Niin, pappa oli hyvin köyhästä kodista ja suurin ahdinko iski isän kuoltua.
Papan koulunkäynti oli tyssätä kenkiin. Opettajatar antoi hänelle omat kenkänsä, joista leikattiin korot ja äiti kutoi villasukkaa väliin. Pikkuista tietenkin kiusattiin kengistä, mutta koulu jatkui. Keväällä lapset kipittivät laitumille paljain jaloin, jalkoihin muodostui kivuliaat "varessaappaat" yhtäkkisestä kulutuksesta.
Papan lapsuudenkesät olivat täynnä kultaa, luonto hukutti itsensä marjoihin, kirjastosta löytyi kirjoja, vedet kimmelsivät kaikkialla.
Tunnen saaneeni vastauksen pölhöihin kysymyksiini; mitä jossei näin olisi?
En rakasta nykymaailmaa, somea, välkkyvaloja, nopeutta.
Rakastan sanoja, paljaita jalkoja, marjoja. Uskoa huomiseen.
Se oli yksi konkreettinen tieto, joka yhtäkkiä iski tajuntaani kun mietin esi-ihmisiäni.
Tietenkään he eivät käyttäneet shampoota, mutta olenko sen sisäistänyt katsellessani noiden vanhojen kuvien kiharoita ja nutturoita. En oikeastaan.
Olen kärsinyt vieraantumisen tunteesta, yhtäkkiä haluan tietää juureni ja vaiheet. Tuntea ne kourillani.
Isoisäni tekstejä ja kuvia julkaistiin äskettäin Merijärven seutuyhdistyksen toimesta. Kirja sai nimekseen "Aarrevalakia".
Minä, joka olen aina pitänyt pappaani suurena tulenkantajana, esikuvana ja tiennäyttäjänä, olin tästä tietenkin hyvin liikuttunut ja kiitollinen.
Kauniiden kansien ihannointi jatkui tekstiin, Äitini kauniiseen esipuheeseen, jossa hän kuvaili miestä, joka perjantaipullon sijasta osti perjantaikirjan, poikaa joka piirsi hiilellä uunin kylkeen, elämäntarinaa, joka on filosofisen kaunis ja hyväntahdon täyteinen. Hän maalasi, runoili, perusti kotiseutumuseon, kirjoitti sotatoverien lauluja ylös siellä jossakin.
Opiskeli, maalasi, piirsi ja kirjoitti.
Minulle hän on mitä kultaisin kuva lapsuudesta, pappa joka touhusti. Oli kuvat, kuunnelmat, papan ihana nauru ja karvaiset korvat, joita tutkin suurennuslasilla.
Ja sitten tekstit. Olen itkenyt, kun olen kuvitellut pienen pojan, jolla ei ole kenkiä. Lapset olivat kuin karsinassa talvet. Niin, pappa oli hyvin köyhästä kodista ja suurin ahdinko iski isän kuoltua.
Papan koulunkäynti oli tyssätä kenkiin. Opettajatar antoi hänelle omat kenkänsä, joista leikattiin korot ja äiti kutoi villasukkaa väliin. Pikkuista tietenkin kiusattiin kengistä, mutta koulu jatkui. Keväällä lapset kipittivät laitumille paljain jaloin, jalkoihin muodostui kivuliaat "varessaappaat" yhtäkkisestä kulutuksesta.
Papan lapsuudenkesät olivat täynnä kultaa, luonto hukutti itsensä marjoihin, kirjastosta löytyi kirjoja, vedet kimmelsivät kaikkialla.
Tunnen saaneeni vastauksen pölhöihin kysymyksiini; mitä jossei näin olisi?
En rakasta nykymaailmaa, somea, välkkyvaloja, nopeutta.
Rakastan sanoja, paljaita jalkoja, marjoja. Uskoa huomiseen.
torstai 5. marraskuuta 2015
nykyaika
”Tämä maailma tarvitsee
hidastamista”, kirjoitti eräs neito Legioonateatterilla.
Tuo lause on palannut mieleeni viime
aikoina.
Samat oivallukset palaavat. Tekevätkö
ne ympyrän vai tuovatko mukanaan uutta?
Jotenkin vain minulle on taas kerran
valjennut kuinka vähän aikaa tätä ”nykyaikaa” on
kestänyt. Tätä tehostunutta kapitalismin kulta-aikaa.
Ei mennä pitkälle taaksepäin, kun
keksintöjä tehtiin semmoinen yksi vuodessa..?
Ei ollut tätä kiirettä, tätä
huohottavaa kehitystä niskassa.
Erityisherkkiä ym. hentomieliä on
ollut aina, mutta ovatko he koskaan olleet näin kiskottuja.
Tämä sähkö, tämä muovi, tämä rämisevä rauta...
Mekin olemme tehotuotantoa.
Ja me olemme isovanhempiemme lapsia.
Heidän, jotka syntyvät teollistumisen
aamunkoitossa. Käsityöläisten, maanviljelijöiden, metsäläisten.
He eivät käyttäneet shampoota.
Minä en tiedä heistä konkreettisesti oikeastaan
mitään. Miten he elivät, millä tavoin,ilman mitä, mitä he
saivat?
Kun teollistuminen on lähtenyt
tällaisella räjähdyksellä käyntiin, kuinka paljon ylilyöntejä
on tapahtunut? Osaammeko, uskallammeko ottaa askelta taaksepäin?
Tunnen kehollani, etten halua enää niellä
tehotuotettua lihaa.
Oliko se yksi virhe; raahata eläimet mukaan
tähän tehdashelvettiin? Se tapahtui äsken, miten pahasti joudumme
maksamaan tästä jumalanleikkimisestä?
On liian kiire pysähtyä miettimään
miksemme voisi pysähtyä.
”Tämä maailmaa tarvitsee
hidastamista. Minä tarvitsen.”
Olen yrittänyt sopeutua. Ihmetellyt
miksi minulla on rääkätty olo ruuhkabusseissa ja citymarketeissa.
Miksi vieraannun kehostani ja mieleni irtoaa taivaalle pilvien
joukkoon? Olen aina vastarannalla.
Miksi voin niin hyvin sumussa, kun
kaikki ei näy. Ja uimahallissa kun siellä ei ole liikaa ihmisiä?
Miksi olen omimmillani äitini
synnyinkodissa, isovanhempieni maaperällä.
En ole ehtinyt mukaan evoluutioon. En
ehdi. En halua ehtiä.
Minä hidastan. Tahallani.
Ei enää sitä kuolemanväsynyttä voitonriemua joka ei tunnu voitonriemulta, kun on väkivalloin tunkenut itsensä jonkun koneiston läpi, ahtanut itsensä karsinaan.
En kuulu nykyaikaan. Mutta täällä
minä olen. Joten ehkä kuulunkin.
En osta ensimmäisten joukossa. En ehkä
ollenkaan.
En unohda heti.
Haluan vetää siirron takaisin.
Katsoa taaksepäin, paljon. Jättää
ovet auki.
Miettiä mitä tapahtui.
Äsken tai viime vuosisadan alussa.
Äsken tai viime vuosisadan alussa.
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
monesta muusta
Edellinen teksti erityisherkkydestä oli vapauttava.
Sain mukavia kommentteja naamakirjassa ja kutsun kahveelle toiselta herkältä.
Näimme galleriakahvila Dadassa, missä ei ole koskaan tullut pysähdyttyä vaikka mieli on tehnyt joka kerta.
On hassua miten kaksi immeistä voi ajautua samoille taajuuksille tässä sometodellisuuden kyllästämässä maailmassa.
Voi myös antaa silmien levätä epätodessa eikä hiljaisuus aiheuta pakokauhua.
✴
Elämä on tällä hetkellä jatkuvaa oivallusten tulvaa.
Sain varattuna viimein Mike Leighn "Naked"-leffan kirjastosta ja se oli kiistatta kova kokemus.
Tavallaan sietämätön pätkä, raivostuttava, inhottava. Ja kuitenkin minun.
Kun Johnny pomppii lopussa murjottuna yhdellä jalalla, näen itseni.
Outo yhdistelmä vastoinkäymisten kauhua ja silmitöntä tarvetta mennä eteenpäin.
Mutta kuitenkaan en ole Johnny. En näe maailmaa mustana, ei huvita keskittää elämäänsä maailmanlopun odotteluun.
Tunnistin jotain siinä maailmassa, yössä, irrationaalisessa harhailussa ihmisestä ihmiseen.
Lukemisessa. Katselussa.
Hirveissä elementeissä, joita elämään heitetään.
Pakonomaisessa järjestelyssä rikotussa kuvassa.
Paha maa, jonka päälle maalataan.
✴
Lost in music. Tarkoitus oli nähdä Pietarin spektaakkeli.
Yo-talolla ilmeni että Pietu oli viimeinen esiintyjä.
Lapsenvahdilla työaamu edessä.
Kaksi ekaa esiintyjää siis ehdittiin tsekata kelloa vilkuillen ja sitten oli kirittävä kotiin, Pietu jäi näkemättä. Mutta annas olla.
Tyttöduo nimeltä Sofa hyppäsi lavalle. Valju olo vaihtui tajuntaa kutittelevaan grrrrlpoweriin..
Jumalauta mitä mimmejä.
Energia piiskasi yleisön kyykkyyn ja nämä söpösilmät jakoivat lopuksi ruusuja naisille tippa linssissä. Ylitse valahti hyökyaallot onnenpilkettä ja aitoa iloa, liikutusta.
Ensi kertaa aikoihin itkin ilosta.
✴
Kulttuuririennot jatkuivat seuraavana päivänä Riksun taidemuseon näyttelynavajaisissa.
Vanha työpaikka ja tuttuja ihmisiä. Teki ihan hyvää ottaa kontaktia vanhaan kotukaupunkiin, pienehkö nostalgia vanhaan kontuun selvästi heräilemässä. Mutta kyllä hsp:n pää hieman sauhusi.
Lauantaina tapasin yhden vanhan kirjoittajaystävän Kahvila Runossa ja pääsin purkamaan fiiliksiä vasta-alkaneesta kirjoittajakurssista ja monesta muusta.
Illalla kävimme miehekkeen kanssa katsomassa Monty Pythonin Holy Grailin juhlanäytöksen Niagarassa. Yritimme kuppiloida sen päälle mutta hikisen ahdas ja mölyisä lauantai-ilta aiheutti vain pakoreaktion, ja sekin täyteentumpatulla bussilla. Eli himaan kuuntelemaan Martha Wainwrightia kynttilänvaloon. Näin se nyt menee.
Siinäpä sosiaalista liikehdintää hetkeksi.
tiistai 22. syyskuuta 2015
pöllötyttö, peuranainen
Karkailut, tee, jäätelö, pyöräily
kaatosateessa, korvanapeissa Celtic womanin ”Ave Maria”, huohotus
pisaroiden lävitse, silmät täynnä vettä.
Ylimielisyydeksi tulkittu kyvyttömyys.
Olen tullut kiveksi. Prinsessa, diiva. Mikä sä luulet olevas? En
mikään. Mä olen en-mikään.
Kun äikäntunnilla puhutaan Tomek
Tryznan kirjasta ”Tyttö ei-kukaan”, tiedän että se kertoo
minusta.
-- Tuntuu kihelmöivältä istua yksin puistonpenkillä
aamulla kello kymmenen. Valita itse oma tila ja tilanne:
ettei ole siellä missä kaikki muut ovat. Ettei ole siellä missä
pitäisi olla. Olla omavalintaisessa välitilassa. Melkein kuin ei missään. --
-Anja Snellman:Antautuminen-
Liikassa viimeinen, aina. Lyhyin. Se,
joka mokaa. Ainoa jolla on sitäjatätä.
Se ainoa tyttö, joka...
Se, joka saa ainoana kympin laulusta ja
jota toinen tyttö tämän vuoksi leikkimielisesti kuristaa.
Joka kirjoittaa ja piirtää toisen
maailman. Joka ahmii toisten elämää kyltymättömästi ja
puristelee sen omakseen kuin muovailuvahan.
Laumaton. Lapsi, joka kirjoittaa
päiväkirjaan olevansa sisältä mätä.
Ettei ole vain hyljeksitty vaan myös
paha.
Kostan sisuskaluja runtelevan tuskani
niille, joissa näen itseni, joiden heikkoutta en kestä.
-- Minun kuvani on häilyvärajainen
ja harmaa, seison usvassa kuin mikäkin tuonenpiika,
heilautan sille otukselle kättä. Minä tervehdin itseäni,
mukamas reippaasti, vaikka hylätyksi tulemisen
tunne on jo matkalla alavatsassa ja jähmettää pian polvet
tutulla tavalla. --
ja harmaa, seison usvassa kuin mikäkin tuonenpiika,
heilautan sille otukselle kättä. Minä tervehdin itseäni,
mukamas reippaasti, vaikka hylätyksi tulemisen
tunne on jo matkalla alavatsassa ja jähmettää pian polvet
tutulla tavalla. --
-A.S.-
Elokuussa sytytän kynttilöitä, koska
rakastan joulua enkä halua koulun alkavan. Kuuntelen joululauluja.
Sitten opettelen kaikkien niiden sanat ja laulan nauhurille
yksin kotona ollessa kaikki ne. Jos en erota sanoja, keksin omani.
Siis sanoja joita ei ole.
-- Juoksin kotiin saakka viestikapula kädessä, riisuin likomärät
luonnonvalkoiset pitsikäsineet vasta eteisessä, huohotin pimeässä
kädet reisiä vasten ja vein sitten käsineet ja kapulan
keittokomeron roska-astiaan.
Alkoi Hermann Hessen aika. --
-A.S.-
-- Juoksin kotiin saakka viestikapula kädessä, riisuin likomärät
luonnonvalkoiset pitsikäsineet vasta eteisessä, huohotin pimeässä
kädet reisiä vasten ja vein sitten käsineet ja kapulan
keittokomeron roska-astiaan.
Alkoi Hermann Hessen aika. --
-A.S.-
Löydän joitakin heimoveljiä ja
-sisaria, kilometrien ja vuosien erottamana kaltaisistani.
Kaukokaipuu pitelee olkapäistäni joka
ikinen päivä.
Kun tutustun ihmisiin, he muuttuvat
myöhemmin satuhahmoiksi. Ne kiehtovat ja nekin joita inhoan ovat
osana laulujani. Kun saan ystävän, haluan paeta hänen luotaan
kotiin, haluan kotiin miettimään häntä. Pohtimaan hänen
olemustaan.
-- Mitä tarkoittaa "olla oma itsensä" kysyn päiväkirjalta, taas kerran.
Haluaisin koko ajan olla joku muu;
siro kirjastonvirkailija, popliinitakkinen spurgunainen,
kiiltopaperilehtien peurasäärinen malli. Kun vähän
aikaa kuuntelen jonkun puhetta, alan puhua kuin hän.
Alan elehtiä kuin hän. Menen toisen nahkoihin,
kaivaudun kuin myyrä vieraisiin käytäviin. --
kiiltopaperilehtien peurasäärinen malli. Kun vähän
aikaa kuuntelen jonkun puhetta, alan puhua kuin hän.
Alan elehtiä kuin hän. Menen toisen nahkoihin,
kaivaudun kuin myyrä vieraisiin käytäviin. --
-A.S.-
Kun olen boheemi, sovinnaiset kuorot
imevät minua puoleensa. Ennen kuorokonserttia ripustan
silkkipaperikoristeita liikuntasaliin ja itken sisäänpäin, koska
en ole vetämässä sunnareita rappiokaverien kanssa. Tunnen rinnassani
heidän juomansa tuopit ja kaikki ne rapeat oivallukset joita he
voivat tehdä. He nauravat elämälle, minulle.
--En ole ihmisvihaaja vaan kaipaan kiihkeästi läheisyyttä ja ikiomaa heimoa. Että
itken jos päivillä ei ole kohokohtia.--
--Laumankaipuu saa minut ryntäilemään.--
-A.S.-
Löydän uusia kotilyhtyjä,
sielunkumppaneita. Hermann Hesse, Stanley Kubrick, Kauko Röyhkä,
Maritta Kuula, Hanna-Riikka Kuisma, Pirkko Saisio, PJ Harvey, L.Onerva, pöllöt...
Kävelen syksyn iltavalossa, ja palaan
taas sinne pellon reunoille, hautuumaille, sinne mistä näkyy
metsät, sinne missä on hämäryyttä, kajoa, aavistusta.
Mandariinin, inkiväärin, tiikerisalvan tuoksu.
Mandariinin, inkiväärin, tiikerisalvan tuoksu.
-- Silkkipaperilinnun ja Mustan nallen olo,
Humhum,
että olen tällainen kuin olen
että olen tällainen kuin olen aina ollut --
-A.S-
Olen jo käsittänyt olevani nimellinen
olento ja osa rikottua laumaa.
Annan itselleni luvan iloita sisälläni
kimmeltävästä lähteestä, vaikka se on tuottanut kamalaa kipua.
En ole täysin vapautettu, olen aina
katsova vierestä, en uskalla ryhtyä (vielä) tanssiin.
Ennemmin juon taas kupin teetä, katson
oksien välistä hehkuvin silmin ja kirjoitan vielä hetken teistä.
tiistai 15. syyskuuta 2015
häpi stoori
Skannasin tänne nyt kolme vuotta sitten rustaamani kolumnin, jonka olin TÄYSIN unohtanut.
Se oli kiireessä kirjoitettu ja taisi hieman nolottaa maireudessaan, mutta nyt luettuna se on ihan ok ja ajankohtainen.
Ja juu. Pärstäni kätkin siksi(kin) että se meni niin koomisennäköiseksi mustetahraksi.
Esko Valtaojan viimeinen luento
Se oli kiireessä kirjoitettu ja taisi hieman nolottaa maireudessaan, mutta nyt luettuna se on ihan ok ja ajankohtainen.
Ja juu. Pärstäni kätkin siksi(kin) että se meni niin koomisennäköiseksi mustetahraksi.
Esko Valtaojan viimeinen luento
perjantai 4. syyskuuta 2015
kipu
Tätä on vaikea sanoittaa
Tästä on vaikea aloittaa
kun kysyt
mikä on
En osaa kertoa kummituksista
alan hiljalleen taas huojua
Otan pillerin illan tultua
mutta käteni alkavat jo puutua
Ajatukseni pirstoutuvat miljoonaan kappaleeseen
ja minusta tulee haamu
Odotat surullisena
itken vasten tyynyliinoja
ja lopulta jossakin tulee aamu.
Ennen kuin luovutan
ilmasta löydän uuden mandalan
väritän
ääriviivaan
nukahdan
Hätähuuto täyttää keuhkoni
se ei ole minun huutoni
Maatuskat aalloilla jäisillä
äidit huojuvat avomerillä
Haluan kotiin heidän kanssaan.
*
Voimia ⚓
All my love for the refugees ☆
torstai 27. elokuuta 2015
Björkin palasia
Björkin uusin levy Vulnicura on soinut
kertauskierroksella viime aikoina.
Ensiarvio; sielultaan tumma levy särkyneestä
perheestä ja avioliitosta äklön keltaliiloilla kansilla.
Mutta kuten aina Björkin puhdas
vaistonvaraisuus osuu aina oikeaan. Keltaista ja liilaa sen kuuluukin
olla, sen mustan päälle.
On ihanaa että hänen levyihinsä liittyy
niin voimakkaasti omat kuvastonsa ja kuinka kokonaisvaltaisen
kipinöinnin ne saavat aikaan. Riemastun joka kerta. Harva artisti enää tekee tällaista
kutinaa vatsanpohjaan ja harvaa artistia enää jaksan seurata levy
levyltä.
Tottahan se on että Björkin terä oli
hieman tylsymässä parilla edellislevyllä, en silti näkisi niitä
taiteellisina harhapolkuina kuten monet kriitikot ovat nyt
arvostelleet. Ihan oikeita polkuja ne olivat.
Oliko Björk sitten muka liian onnellinen?
Kauhea ajatus.
Kun nyt ollaan jylhissä back to
black-maisemissa niin on se vain voimallisempaa kuin ne pakahtuneet
universaalit henkistelyt, joissa kuu ja planeetat loimottivat
rakastuneille.
Kuuntelin levyä ensi kerran maaliskuun
lopussa. Olin laittanut vajaa kolmikuisen lapsemme nukkumaan. Sytytin
kynttilöitä ja istuin ensi kertaa vuosiin lattialle mankan viereen
kuuntelemaan levyä kansilehtiä selaillen, joka sanan tarkistaen.
Levyä, jolla kerrotaan isä-äiti-lapsi-kolmion särkymisestä.
Itkin lopussa levyn voimallista
päätöstä kun lopulta päästään siihen ymmärrykseen ja
haavojen sitomisvaiheeseen. Ja sitten olin niin väsynyt että
painuin pehkuihin ja aamuyöllä jatkui vauvarumba.
Olen iloinen että palasin tähän
levyyn. Ja videoihin. Ja Björkin persoonaan.
Yhtäaikaa yksityskohtia ja avaruutta.
Täydellistä vapautta, iloa vapaudesta.
Palasia ehdin nytkin vain
vastaanottamaan osalla aivolohkoa kun toisella puolella on koko ajan
aktivoituneempi tytär. Layer by layer
Päivän paras hetki olikin jammailla
yhdessä kera palleron Björkin elokuista Berliinin keikkaa. Minä pitkästä aikaa
tanssin ja tytär pomputteli hihkuen keinussaan.
Vulnicurasta mieleeni on jäänyt vähän
kiusallisestikin mielikuva kultaisesta triangelista kun ajattelen perhettämme, meitä kolmea.
Se on vahva ja pyhä. Kultainen on
pelottavaa, siinä on auktoriteettia, siihen ei suotta saa kajota.
Se on myös vähän kitschiä...
Ja sitä liilaa, sitä sisäistä
parantavaa liilaa valoa. Vaalea violetti oli joogan oppien mukaan
suurimman rakkauden väri.
.
torstai 25. kesäkuuta 2015
Jää. Lähde.
Pohjanmaalla.
Sataa. Maailma mataa.
Maailma ropisee.
Pellot litisee, joet alkavat kurotella yli kylkiensä.
Olen tuonut uuden ihmissielun juurilleni, hänenkin juurilleen.
Jalassa mummin kutomat villahousut, uusia äänteitä kohti maailmankaikkeutta.
Luonnonkauneus tässä lähes hylätyssä korven mutkassa on niin valtava että se tekee unenomaisen olon. Ehkä on vaikea käsitellä tällaista paratiisia, mieli alkaa tuudittaa epäuskoisena uneen.
Ei ole toista paikkaa, missä hiljaisuudesta käsin alan tällä tavoin kurotella kohti maailmaa.
Yksi ilta kävelin pikalenkkiä (niin typerän urbaani sana) ja pellolla seisoi kauris.
Seisahduin ja katsoin kaunottaren karkausta, lentävät askeleet yli pellon keskellä kesäiltaa.
Suorittaminen näytti taas oman naurettavuutensa. Vähän toki kirosin muodon vuoksi kamerattomuuttani.
Kaupunki näyttää täältä käsin ahtaalta ja törkyiseltä, vaan ei se sitä ole ollut. Mieleni on.
Some pilaa aivot. Luonto vapauttaa.
Hiljaisuus on aluksi kivan kirpeä, sitten jonkin aikaa pelottava, lopulta euforinen. Ja sitten kaikki saattaa alkaa alusta.
Yöllä se alkoi.
Pikkuinen nukkui vierelläni pesässään.
Vanhan talon nurkista alkoi tulla se viima.
Illalla katsellut valokuva-albumit alkoivat puhua.
Tarina alkoi kirjoittaa itseään päässäni, tai se jatkoi itseään. Jollain tavalla alitajuntani osasi jatkaa juuri siitä mihin olen jokunen vuosi sitten jättänyt tarinan.
En jaksanut tehdä asialle mitään, itse aktiin on vielä matkaa.
Mutta kone on lämpiämässä.
Heti iskee se turhautuminen. Kun tuntee sanat, kirjoittamattomat, kytevät, aivokanavissaan. Voi melkein tuta niiden säkenöivän, kajastelevan sieltä. Tarina on raskaana.
Joskus synnytän sen, mihin tämä paikka minua pakottaa.
"Tiera"-nimellä syntynyt tarina muuntuu kenties toiselle nimelle, koska Tiera-kirja(sarja?) on jo olemassa. Lähde ja jää. Jää ja lähde. Jäälähde. Lähdejää?
Tättättää, joklaa pikkuinen.
Ajattelin hakea elokuussa Viita-akatemiaan.

Sataa. Maailma mataa.
Maailma ropisee.
Pellot litisee, joet alkavat kurotella yli kylkiensä.
Olen tuonut uuden ihmissielun juurilleni, hänenkin juurilleen.
Jalassa mummin kutomat villahousut, uusia äänteitä kohti maailmankaikkeutta.
Luonnonkauneus tässä lähes hylätyssä korven mutkassa on niin valtava että se tekee unenomaisen olon. Ehkä on vaikea käsitellä tällaista paratiisia, mieli alkaa tuudittaa epäuskoisena uneen.
Ei ole toista paikkaa, missä hiljaisuudesta käsin alan tällä tavoin kurotella kohti maailmaa.
Yksi ilta kävelin pikalenkkiä (niin typerän urbaani sana) ja pellolla seisoi kauris.
Seisahduin ja katsoin kaunottaren karkausta, lentävät askeleet yli pellon keskellä kesäiltaa.
Suorittaminen näytti taas oman naurettavuutensa. Vähän toki kirosin muodon vuoksi kamerattomuuttani.
Kaupunki näyttää täältä käsin ahtaalta ja törkyiseltä, vaan ei se sitä ole ollut. Mieleni on.
Some pilaa aivot. Luonto vapauttaa.
Hiljaisuus on aluksi kivan kirpeä, sitten jonkin aikaa pelottava, lopulta euforinen. Ja sitten kaikki saattaa alkaa alusta.
Yöllä se alkoi.
Pikkuinen nukkui vierelläni pesässään.
Vanhan talon nurkista alkoi tulla se viima.
Illalla katsellut valokuva-albumit alkoivat puhua.
Tarina alkoi kirjoittaa itseään päässäni, tai se jatkoi itseään. Jollain tavalla alitajuntani osasi jatkaa juuri siitä mihin olen jokunen vuosi sitten jättänyt tarinan.
En jaksanut tehdä asialle mitään, itse aktiin on vielä matkaa.
Mutta kone on lämpiämässä.
Heti iskee se turhautuminen. Kun tuntee sanat, kirjoittamattomat, kytevät, aivokanavissaan. Voi melkein tuta niiden säkenöivän, kajastelevan sieltä. Tarina on raskaana.
Joskus synnytän sen, mihin tämä paikka minua pakottaa.
"Tiera"-nimellä syntynyt tarina muuntuu kenties toiselle nimelle, koska Tiera-kirja(sarja?) on jo olemassa. Lähde ja jää. Jää ja lähde. Jäälähde. Lähdejää?
Tättättää, joklaa pikkuinen.
Ajattelin hakea elokuussa Viita-akatemiaan.
tiistai 19. toukokuuta 2015
ystäväni
Mulla on menossa prosessi.
Olen avaamassa uskoani ja hyvää tahtoani maailmaa ja ihmisiä kohtaan, mutta mua pelottaa enemmän ku koskaan oma pahuuteni.
Näen siitä jatkuvasti painajaisia.
Että olen ilkeä ja kiittämätön tai mikä pahinta; välinpitämätön.
Pahinta on juuri se; että olen antanut itselleni oikeuden paeta vaikeita tilanteita.
Olen ollut pakosalla ja piiloutunut laiskuuttani ja epämukavuuttani mm.naapureilta, joille tyttäreni myötä yritän opetella nyt juttelemaan tai edes moikkaamaan.
Esmes.
Mike Leighllä on monta hienoa elokuvaa juuri tästä. Miten omalla asenteella on merkitystä kaikkeen. Hyvillä odotuksilla varustautuneille tapahtuu hyviä juttuja, mielensäpahoittajille ei.. Karua mutta totta. Oli miten symppis mökörölli tahansa niin negatiivisuudella ei tule lottovoittoa.
Kumpa en olisi koskaan oppinut siihen, kumpa en olisi koskaan saanut tehdä niin: paeta.
Kumpa sellaista vaihtoehtoa ei olisi koskaan ollutkaan.
Olisin oppinut luonnostani, olisin kasvanut maahan kiinni, jäänyt tilanteisin, olisin olemassa.
No, näin nyt kävi. Shit happens.
EDIT. Ks. Dissosiaatio.
Jos olen paska ihminen, haluan myöntää sen. Enkä lakaista sitä maton alle piiloon. En halua piiloon. Haluan olla olemassa. Vaikka sitten paskana ihmisenäkin.
Mun täytyy olla olemassa, mulla on tytär.
MINÄ tarvitsen itseäni, olemaan olemassa.
Psykologi painotti ettei mun tarvitse hyväksyä kaikkea itsessäni, mutta ystävällinen asenne itseä kohtaan on tärkeä.
Edes sanoa se vaikkei uskoisikaan: Minä hyväksyn itseni, minä kelpaan, ei minun tarvitse kaikkea osata.
Olen tottunut sähähtelemään ja sivaltelemaan itseäni sekunnin murto-osassa.
Se on niin nopea hetki etten ehdi aina edes huomata.
Nyt täytyisi ikäänkuin hidastaa filmiä, painaa pausea kun olen alkamassa haukkua.
Sitten hitaasti, hiljaisuudesta pieni hyvä sana.
torstai 16. huhtikuuta 2015
mad pride
Kirjoitan tätä yhdistetyssä työ- ja lapsenhuoneessa. Tirriäinen könisee sängyssä aamu-uniaan pois kirjahyllyn takana. Jospa pikkuinen oppisi uinahtamaan näppäinten kopseeseen, pitäisi meidätkin kirjoitusvireessä.
Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
"Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".
Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.

Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista.
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot.
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni.
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.
Mutta takaisin Mad prideen.
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan.
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki.
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen.
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?
Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia.
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka.
Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi.
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo.
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.



Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin.
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.
Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia.
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei.
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi.
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.
Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.
Voikaa hyvin!
Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
"Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".
Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.
Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista.
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot.
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni.
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.
Mutta takaisin Mad prideen.
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan.
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki.
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen.
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?
Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia.
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka.
Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi.
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo.
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.
Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin.
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.
Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia.
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei.
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi.
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.
Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.
Voikaa hyvin!
perjantai 20. maaliskuuta 2015
paljain jaloin
Uuden kuun yönä kirjoittelen. Taivas ilman kuuta tuntuu kummalta, mutta pian tulee uusi.
Katselen ja kuuntelen Inhimillisen tekijän jaksoa "Äidiltä kielletty" ystävän vihjauksesta. Heräsin miettimään monia juttuja. Miksi on niin kiire tulla valmiiksi, osata kaikki?
Ja samalla:
Miksi on niin tärkeää itselle ja joskus toisillekin että äiti pysyy entisenlaisenaan. Näyttää samalta kuin ennen tätä järistystä? On ilman sitä mahaa, vanhoissa omannäköisissä vaatteissa, kasvoilla tuttu ilme, samat jutut. Että olisi muutakin kuin vain synnyttäjä. Tietenkin on. Äidiksitulo on vaihe.
Oudon hätäännyttävää olla sellaisessa tilassa jossa ei ehdi tai kykene nimeämään kaikkea, peilaamaan jatkuvasti itseään, hallitusti.
Miksi sellainen kiire palata vanhoihin saappaisiin?
Ne saappaat oli jo aika kuluneet.
Kun on niissä koittanut hetken talsia lapsen kanssa, huomaakin että ne puristavat. On potkaistava ne pois ja käveltävä hetki paljain jaloin,iho vasten ilmaa. Pohjat vasten maata.
Huomasin raskausaikana että kirjaston hyllystä ei tahtonut löytyä hyvää, peruskirjaa äitiydestä. Keskenmenosta, abortista ja raskauden jälkeisestä masennuksesta oli kirjaa jos jonkinmoista. Hyvä sinällään mutta jotenkin se kohotti monta pelkoa tyhjästä.
Synnytyksen jälkeen aloin heti etsiä merkkejä masennuksesta, muistella lukemiani juttuja.
Ei se tullut, mutta monta kertaa ehdin säikähtää, turhaan.
Niin, toisaalta on hyvä että ongelma tiedostetaan. Aika moni on tullut kohti, tarjonnut apua. Sitä ei voi vähätellä. Tällaiselle viimeiseen asti sinnittelevälle sissille se on hyvä muistutus. On ihanaa tukeutua.
Kun tyttö jokeltaa ja matkii ensi kertaa ääntäni, minut valtaa niin suuri hellyys että meinaa mennä taju. Samaistun Jari Tervoon, joka kirjoitti isyytensä ensipäivinä "Halusin sinut. En halunnut näin paljon menetettävää." Esikoinen, ainokainen. Pelottaa kiintyä. Yhtäkkiä muutakin kuin vain nukkuva, syövä olio.
Oppii jotain omaa. Hymyilee takaisin. Rakkauspakahdus on lähes kestämätön, mutta se karaisee.
Rakkauskin karaisee.
Luulin, että olisit puoliksi minä ja puoliksi isäsi heti tänne tultuasi.
Että tunnistaisin heti.
Sinä olet oma juttusi, en tunnista. Olen ihmeissäni sinusta.
Olet kaunis omana itsenäsi.
Antaa tuulten tuulla yllesi.
Hengitetään, nauretaan.
En minäkään ole valmis.
Katselen ja kuuntelen Inhimillisen tekijän jaksoa "Äidiltä kielletty" ystävän vihjauksesta. Heräsin miettimään monia juttuja. Miksi on niin kiire tulla valmiiksi, osata kaikki?
Ja samalla:
Miksi on niin tärkeää itselle ja joskus toisillekin että äiti pysyy entisenlaisenaan. Näyttää samalta kuin ennen tätä järistystä? On ilman sitä mahaa, vanhoissa omannäköisissä vaatteissa, kasvoilla tuttu ilme, samat jutut. Että olisi muutakin kuin vain synnyttäjä. Tietenkin on. Äidiksitulo on vaihe.
Oudon hätäännyttävää olla sellaisessa tilassa jossa ei ehdi tai kykene nimeämään kaikkea, peilaamaan jatkuvasti itseään, hallitusti.
Miksi sellainen kiire palata vanhoihin saappaisiin?
Ne saappaat oli jo aika kuluneet.
Kun on niissä koittanut hetken talsia lapsen kanssa, huomaakin että ne puristavat. On potkaistava ne pois ja käveltävä hetki paljain jaloin,iho vasten ilmaa. Pohjat vasten maata.
Huomasin raskausaikana että kirjaston hyllystä ei tahtonut löytyä hyvää, peruskirjaa äitiydestä. Keskenmenosta, abortista ja raskauden jälkeisestä masennuksesta oli kirjaa jos jonkinmoista. Hyvä sinällään mutta jotenkin se kohotti monta pelkoa tyhjästä.
Synnytyksen jälkeen aloin heti etsiä merkkejä masennuksesta, muistella lukemiani juttuja.
Ei se tullut, mutta monta kertaa ehdin säikähtää, turhaan.
Niin, toisaalta on hyvä että ongelma tiedostetaan. Aika moni on tullut kohti, tarjonnut apua. Sitä ei voi vähätellä. Tällaiselle viimeiseen asti sinnittelevälle sissille se on hyvä muistutus. On ihanaa tukeutua.
Kun tyttö jokeltaa ja matkii ensi kertaa ääntäni, minut valtaa niin suuri hellyys että meinaa mennä taju. Samaistun Jari Tervoon, joka kirjoitti isyytensä ensipäivinä "Halusin sinut. En halunnut näin paljon menetettävää." Esikoinen, ainokainen. Pelottaa kiintyä. Yhtäkkiä muutakin kuin vain nukkuva, syövä olio.
Oppii jotain omaa. Hymyilee takaisin. Rakkauspakahdus on lähes kestämätön, mutta se karaisee.
Rakkauskin karaisee.
Luulin, että olisit puoliksi minä ja puoliksi isäsi heti tänne tultuasi.
Että tunnistaisin heti.
Sinä olet oma juttusi, en tunnista. Olen ihmeissäni sinusta.
Olet kaunis omana itsenäsi.
Antaa tuulten tuulla yllesi.
Hengitetään, nauretaan.
En minäkään ole valmis.
torstai 5. helmikuuta 2015
lento
Istun sohvalla ja pitelen pientä kaaosta sylissäni. Syötän sitä tuttipullolla ja yritän pähkiä kuinka tämän luonnonmullistuksen pukisi sanoiksi. Ja mitä oikeastaan tapahtui. (Nyt se röyhtäisi.)
Osa minusta tahtoisi julistaa että olen yhä sama ja jopa sivuuttaa koko episodin, sillä paljon minussa ja maailmassani on pysynyt samana. Sama maa, sama perusta.
Tähän maahan on vain tipahtanut massiivinen meteoriitti, valtava kokkare järjettömyyttä, joka tarkemmin katsellen on pelkoa ja rakkautta.
Kun makasin osastolla, tuntui hullulta että minä tai ylipäänsä kukaan uskaltaa tähän leikkiin. Kuin olisi mennyt silppurin läpi tyhmä hymy naamallaan ja saapunut sitten jättiläiskaupunkiin, edessä on valtavia hahmotelmia, jotka ovat niin suuria ettei niitä näe.
Tai ehkä minulla on vain liian tarkkaileva luonne, ehkä en osaa enää lentää tunteen varassa. Lentämiseen tätä rinnastaisin. Kun olen katsellut omia käsiäni, jotka vakaina toimivat vaikka tuuli hakkaa mieltä ja korvia, puhumattakaan helvetillisestä kauhusta joka sumentaa järjen. Mutta järjen tilalla on joku muu, onko se sitten vaisto, vietti? Jo ensi öinä sairaalassa mietin, olenko tästä lähin äitiautomaatti, joka toimii pelolla. Pelko pakottaa toimimaan, vietti toimii, saa ulkoisesti näyttämään rauhalliselta. Mutta silti.. Pelko.
Äidin huoli. Käsitin miten syvältä se lähtee. Ja koin että minut on liitetty siihen maailmanlaajuiseen leijonaemojen ja itkijänaisten laumaan, sykkivään verkostoon. Ovatko he koskaan, sekuntiakaan, huolesta vapaita? Mitä olen mennyt tekemään?
Ajattelin heitä, en niinkään itseäni. Äitejä nyt ja aina. Tuntemiani, tietämiäni, historiallisia, unohdettuja... Heidän olojaan, heidän sydäntään, heidän vartalonsa kieltä, heidän silmiään.
Ajattelin hirviöitä, joista jokaisella on äiti. Kykenenkö enää koskaan vihaamaan ketään niin että syöksisin hänet helvettiin? Miksi pelottaa vaihtaa viha välittämiseen? (Pystynkö enää katsomaan uutisia tai True detectiveä?
Ja kuinka pelottavaa on katsoa jotakin määrittelemätöntä, joka ei vielä ole mitään muuta kuin fyysiset mittansa. Se vain on ja hengaa eikä suorita mitään. Mikä viisaus meissä asuu alussa, ennen kuin tyhmennämme itsemme ajattelemalla. Kun pienet nappisilmät katsovat jonnekin sokeaan pisteeseen, sanon miehelle että se katsoo sinne suureen totuuteen.
Olin ensikertaa eläessäni sairaalahoidossa,ja se toteutui kohdallani ensiluokkaisen hyvin. Nämä hoitajat ja kätilöt... Vahvat naiset, pyhimysmäisen vilpittömiä avunannossaan, hyvänteossaan. Ja kuinka osaavia, tilannetta ymmärtäviä. Mielessäni he ovat aina valkoisen valon ympäröimiä. Ensikertaa käytännöntasolla näin, miten hyvin sairaanhoito voi kotimaassani toimia ja suurempaa kiitollisuutta ei ole. Kuinka paljon tästä saattoi johtua siitäkin että heidän keskinäinen yhteistyönsä pelasi niin hyvin,ilman siis alalle tyypillistä paskanpuhumista, joka vesittää monta hyvää juttua.
Niin se maailma...
Alkuun (sillä uusi alku se oli) tämä Suomi ja nämä kotonurkat näyttivät ikkunasta joltakin avaruuskaupungilta, siis silloin kun satuin ikkunasta vilkaisemaan. Kaunis, sininen talvikaupunki jollain toisella planeetalla. Nyt se kupla on puhjennut eikä kovin kipeästikään.
On kiva katsella maailmaa omana itsenä ja on kiva katsella sitä tuon pienen ihmisen vierellä. Alkuun pakotetun rauhallisesti, sittemmin mukavan rauhallisesti.
Lämmintä kuparinhohtoista valoa, iloista hellyyttä.
Aika paljon enemmän näen ja arvostan. Elämän pikkujutuista olin kai jo vähän vieraantunut, liian rauhaton näkemään, kiva muistaa miten paljon mahtuu lyhyellekin matkalle. Kaikki se mikä on jo olemassa. On ihan kiva käyttää sanoja "kiva" ja "mukava".
Ja True detectivenkin pystyin katsomaan loppuun.
Samaan syssyyn suositeltakoon Birdman-leffaa.
Ehkä vielä pääsen tästä pienestä asennevammastani ja uskallan kirjoittaa äitiyden iloista ja suruista ilman leimautumisen pelkoa. Kuinka paljon olen jo kiukutellut miehellekin etten halua olla yksinomaa mikään mammaihminen.
Sitä pelkoa ei kuulemma ole.
Osa minusta tahtoisi julistaa että olen yhä sama ja jopa sivuuttaa koko episodin, sillä paljon minussa ja maailmassani on pysynyt samana. Sama maa, sama perusta.
Tähän maahan on vain tipahtanut massiivinen meteoriitti, valtava kokkare järjettömyyttä, joka tarkemmin katsellen on pelkoa ja rakkautta.
Kun makasin osastolla, tuntui hullulta että minä tai ylipäänsä kukaan uskaltaa tähän leikkiin. Kuin olisi mennyt silppurin läpi tyhmä hymy naamallaan ja saapunut sitten jättiläiskaupunkiin, edessä on valtavia hahmotelmia, jotka ovat niin suuria ettei niitä näe.
Tai ehkä minulla on vain liian tarkkaileva luonne, ehkä en osaa enää lentää tunteen varassa. Lentämiseen tätä rinnastaisin. Kun olen katsellut omia käsiäni, jotka vakaina toimivat vaikka tuuli hakkaa mieltä ja korvia, puhumattakaan helvetillisestä kauhusta joka sumentaa järjen. Mutta järjen tilalla on joku muu, onko se sitten vaisto, vietti? Jo ensi öinä sairaalassa mietin, olenko tästä lähin äitiautomaatti, joka toimii pelolla. Pelko pakottaa toimimaan, vietti toimii, saa ulkoisesti näyttämään rauhalliselta. Mutta silti.. Pelko.
Äidin huoli. Käsitin miten syvältä se lähtee. Ja koin että minut on liitetty siihen maailmanlaajuiseen leijonaemojen ja itkijänaisten laumaan, sykkivään verkostoon. Ovatko he koskaan, sekuntiakaan, huolesta vapaita? Mitä olen mennyt tekemään?
Ajattelin heitä, en niinkään itseäni. Äitejä nyt ja aina. Tuntemiani, tietämiäni, historiallisia, unohdettuja... Heidän olojaan, heidän sydäntään, heidän vartalonsa kieltä, heidän silmiään.
Ajattelin hirviöitä, joista jokaisella on äiti. Kykenenkö enää koskaan vihaamaan ketään niin että syöksisin hänet helvettiin? Miksi pelottaa vaihtaa viha välittämiseen? (Pystynkö enää katsomaan uutisia tai True detectiveä?
Ja kuinka pelottavaa on katsoa jotakin määrittelemätöntä, joka ei vielä ole mitään muuta kuin fyysiset mittansa. Se vain on ja hengaa eikä suorita mitään. Mikä viisaus meissä asuu alussa, ennen kuin tyhmennämme itsemme ajattelemalla. Kun pienet nappisilmät katsovat jonnekin sokeaan pisteeseen, sanon miehelle että se katsoo sinne suureen totuuteen.
Olin ensikertaa eläessäni sairaalahoidossa,ja se toteutui kohdallani ensiluokkaisen hyvin. Nämä hoitajat ja kätilöt... Vahvat naiset, pyhimysmäisen vilpittömiä avunannossaan, hyvänteossaan. Ja kuinka osaavia, tilannetta ymmärtäviä. Mielessäni he ovat aina valkoisen valon ympäröimiä. Ensikertaa käytännöntasolla näin, miten hyvin sairaanhoito voi kotimaassani toimia ja suurempaa kiitollisuutta ei ole. Kuinka paljon tästä saattoi johtua siitäkin että heidän keskinäinen yhteistyönsä pelasi niin hyvin,ilman siis alalle tyypillistä paskanpuhumista, joka vesittää monta hyvää juttua.
Niin se maailma...
Alkuun (sillä uusi alku se oli) tämä Suomi ja nämä kotonurkat näyttivät ikkunasta joltakin avaruuskaupungilta, siis silloin kun satuin ikkunasta vilkaisemaan. Kaunis, sininen talvikaupunki jollain toisella planeetalla. Nyt se kupla on puhjennut eikä kovin kipeästikään.
On kiva katsella maailmaa omana itsenä ja on kiva katsella sitä tuon pienen ihmisen vierellä. Alkuun pakotetun rauhallisesti, sittemmin mukavan rauhallisesti.
Lämmintä kuparinhohtoista valoa, iloista hellyyttä.
Aika paljon enemmän näen ja arvostan. Elämän pikkujutuista olin kai jo vähän vieraantunut, liian rauhaton näkemään, kiva muistaa miten paljon mahtuu lyhyellekin matkalle. Kaikki se mikä on jo olemassa. On ihan kiva käyttää sanoja "kiva" ja "mukava".
Ja True detectivenkin pystyin katsomaan loppuun.
Samaan syssyyn suositeltakoon Birdman-leffaa.
Ehkä vielä pääsen tästä pienestä asennevammastani ja uskallan kirjoittaa äitiyden iloista ja suruista ilman leimautumisen pelkoa. Kuinka paljon olen jo kiukutellut miehellekin etten halua olla yksinomaa mikään mammaihminen.
Sitä pelkoa ei kuulemma ole.
torstai 8. tammikuuta 2015
uusi manner
"--- Rakastan matkantekoa sirpaleiden ja rikkonaisten luo, niiden luo joiden tarinaa ei ole vielä kerrottu. Tämä uusi manner, unohdettujen ja nimeämättömien esineiden ja ihmisten maailma, jonka syrjäisten kolojen ja äänten tarina on vielä kertomatta, on niin avara ja neitseellinen---"
-Orhan Pamuk:Muita värejä-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)