maanantai 3. lokakuuta 2022

Blonde

https://images.indianexpress.com/2022/09/blonde-movie-review-marilyn-monroe-ana-de-armas.jpg

 

 

 

 

 

 

 



Hommasin Netflixin vain nähdäkseni juuri ilmestyneen elokuvan Blonde, joka perustuu Joyce Carol Oatesin fiktiiviseen kirjaan. Päähenkilö on nimeltään Marilyn Monroe.

Elokuvan trailer kommenttikenttineen aiheutti jo ajatusmyrskyn. Miksi fiktiokirjaan perustuvaa elokuvaa syynätään heti faktakirjojen kanssa? Toisaalta, kun kuvasto lainaa näin vahvasti todellisuudesta, välillä häkellyttävänkin tarkasti, miksi ei?

Suurin ikävyys tällaisessa yksityiskohtiin takertumisissa ja pikatuomioissa, on kaikki se mikä missataan, kun ei voida antaa hengen lentää vapaana. Elokuva (ja kirja) on todellinen runsaudensarvi niille, jotka uskaltavat oivaltaa sen symboliikan, estetiikan ja pohjasanoman.

Elokuva on hyvin ahdistava. Se on ahdistava niille, jotka etsivät todellista Marilynia. Ja ahdistava niille, jotka näkevät todelliseen ongelmaan pureutuvan fiktion. Mitä maailma onkaan tehnyt naisille? Mitä kokee tämä Marilynin rooliin vangittu nainen, jota raahataan ilmassa?

Elokuva alkaa raastavana. Myönnän, että mentaalisista syistä ylitin Norman lapsuutta kuvaavan alkujakson hyppien. Lapsen ahdinko on fiktiossakin itselleni tällä hetkellä liikaa. (Jopa lukemattomia kertoja nähty Pojat aiheutti minussa muutama viikko sitten yhtäkkiä pitkän tärinäitkun.) Rajansa on hyvä tiedostaa.

Olen myös iloinen, että olin lukenut aborttikohtauksen ahdistavuudesta. Valmistauduin kenties graafisempaankin väkivaltaan. Nyt huomasin katselevani sitä eräänlaisena David Lynch-painajaisena. Elokuvallisesta näkökulmasta.

En ole eläessäni nähnyt kauniimpaa ja esteettisesti lumovoimaisempaa cinemaa kuin mitä esimerkiksi tapahtuu, kun Arthur Miller ja Marilyn kohtaavat. Tässä kohtaa Warren Ellisin ja Nick Caven elokuvamusiikki alkaa myöskin pakahduttaa. Piinaavan kaunis melodia menee ihon alle, puristaa palleaa ja rakastumisen haavoittuvuus tuntuu kehossa pisaroina. Rakastumisjakso on myös elokuvan hedelmällisintä nektaria. Ei voi kuin kiitollisena ottaa vastaan tämän audiovisuaalisen mannan.

Tutut kuvat on uudelleenluotu viimeisen päälle ja niiden ylle lasketaan taianomainen satuviitta. 

Loppu tuntuu pohjattoman surulliselta. Ehkä se on myös pidemmän päälle puhdistava.

On sääli, että elokuvaa on jo boikotoitu misogyynisenä. Elämänkertaelokuvana se ei ehkä olisikaan reilu. En itse käännä päässäni elokuvassa nähtyä väkivaltaa, seksismiä ja naisvihaa työryhmän sadismiksi, päinvastoin. Näin osuvaa kuvausta mainituista asioista en ole nähnyt aikoihin. Käsissämme on iso teos, jota ei tarvitse peilata tämän hetken aatemaailman silmälasein, vaan osana jotain suurempaa. Joyce Carol Oatesin kommentteja elokuvasta täällä.

Ana de Armas on pääosassa huikea. Herkkä, hauras, vahva, runollinen, vereslihainen, rakastettava. Täynnä hyvin pelottavia tunteita, traumaa, piilotettua viisautta, pientä tyttöä, äitiä.

En voi suositella elokuvaa kaikille, se on hyvin triggeröivä, hyvin ahdistava, hyvin surullinen. Mutta niille, jotka sen katsovat, toivon avaraa mieltä. Parantavaa voimaa, hyviä viitekehyksiä, aikaa ajatuksille.

 ♡

Tässä vielä lempikuvani Marilyn Monroesta rannalla. Tai ehkä siinä onkin Norma Jeane.




 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti