Björkin palasia

Björkin uusin levy Vulnicura on soinut kertauskierroksella viime aikoina.

Ensiarvio; sielultaan tumma levy särkyneestä perheestä ja avioliitosta äklön keltaliiloilla kansilla.

Mutta kuten aina Björkin puhdas vaistonvaraisuus osuu aina oikeaan. Keltaista ja liilaa sen kuuluukin olla, sen mustan päälle.

On ihanaa että hänen levyihinsä liittyy niin voimakkaasti omat kuvastonsa ja kuinka kokonaisvaltaisen kipinöinnin ne saavat aikaan. Riemastun joka kerta. Harva artisti enää tekee tällaista kutinaa vatsanpohjaan ja harvaa artistia enää jaksan seurata levy levyltä. 

Tottahan se on että Björkin terä oli hieman tylsymässä parilla edellislevyllä, en silti näkisi niitä taiteellisina harhapolkuina kuten monet kriitikot ovat nyt arvostelleet. Ihan oikeita polkuja ne olivat.

Oliko Björk sitten muka liian onnellinen? Kauhea ajatus.

Kun nyt ollaan jylhissä back to black-maisemissa niin on se vain voimallisempaa kuin ne pakahtuneet universaalit henkistelyt, joissa kuu ja planeetat loimottivat rakastuneille.

Kuuntelin levyä ensi kerran maaliskuun lopussa. Olin laittanut vajaa kolmikuisen lapsemme nukkumaan. Sytytin kynttilöitä ja istuin ensi kertaa vuosiin lattialle mankan viereen kuuntelemaan levyä kansilehtiä selaillen, joka sanan tarkistaen. Levyä, jolla kerrotaan isä-äiti-lapsi-kolmion särkymisestä.

Itkin lopussa levyn voimallista päätöstä kun lopulta päästään siihen ymmärrykseen ja haavojen sitomisvaiheeseen. Ja sitten olin niin väsynyt että painuin pehkuihin ja aamuyöllä jatkui vauvarumba.

Olen iloinen että palasin tähän levyyn. Ja videoihin. Ja Björkin persoonaan.

Yhtäaikaa yksityskohtia ja avaruutta. Täydellistä vapautta, iloa vapaudesta.

Palasia ehdin nytkin vain vastaanottamaan osalla aivolohkoa kun toisella puolella on koko ajan aktivoituneempi tytär. Layer by layer

Päivän paras hetki olikin jammailla yhdessä kera palleron  Björkin elokuista Berliinin keikkaa. Minä pitkästä aikaa tanssin ja tytär pomputteli hihkuen keinussaan.

Vulnicurasta mieleeni on jäänyt vähän kiusallisestikin mielikuva kultaisesta triangelista kun ajattelen perhettämme, meitä kolmea.

Se on vahva ja pyhä. Kultainen on pelottavaa, siinä on auktoriteettia, siihen ei suotta saa kajota.

Se on myös vähän kitschiä...

Ja sitä liilaa, sitä sisäistä parantavaa liilaa valoa. Vaalea violetti oli joogan oppien mukaan suurimman rakkauden väri.

.

Jää. Lähde.

Pohjanmaalla.
Sataa. Maailma mataa.
Maailma ropisee.
Pellot litisee, joet alkavat kurotella yli kylkiensä.

Olen tuonut uuden ihmissielun juurilleni, hänenkin juurilleen.
Jalassa mummin kutomat villahousut, uusia äänteitä kohti maailmankaikkeutta.

Luonnonkauneus tässä lähes hylätyssä korven mutkassa on niin valtava että se tekee unenomaisen olon. Ehkä on vaikea käsitellä tällaista paratiisia, mieli alkaa tuudittaa epäuskoisena uneen.
Ei ole toista paikkaa, missä hiljaisuudesta käsin alan tällä tavoin kurotella kohti maailmaa.
Yksi ilta kävelin pikalenkkiä (niin typerän urbaani sana) ja pellolla seisoi kauris.
Seisahduin ja katsoin kaunottaren karkausta, lentävät askeleet yli pellon keskellä kesäiltaa.
Suorittaminen näytti taas oman naurettavuutensa. Vähän toki kirosin muodon vuoksi kamerattomuuttani.

Kaupunki näyttää täältä käsin ahtaalta ja törkyiseltä, vaan ei se sitä ole ollut. Mieleni on.
Some pilaa aivot. Luonto vapauttaa.
Hiljaisuus on aluksi kivan kirpeä, sitten jonkin aikaa pelottava, lopulta euforinen. Ja sitten kaikki saattaa alkaa alusta.

Yöllä se alkoi.
Pikkuinen nukkui vierelläni pesässään.
Vanhan talon nurkista alkoi tulla se viima.
Illalla katsellut valokuva-albumit alkoivat puhua.
Tarina alkoi kirjoittaa itseään päässäni, tai se jatkoi itseään. Jollain tavalla alitajuntani osasi jatkaa juuri siitä mihin olen jokunen vuosi sitten jättänyt tarinan.
En jaksanut tehdä asialle mitään, itse aktiin on vielä matkaa.
Mutta kone on lämpiämässä.

Heti iskee se turhautuminen. Kun tuntee sanat, kirjoittamattomat, kytevät, aivokanavissaan. Voi melkein tuta niiden säkenöivän, kajastelevan sieltä. Tarina on raskaana.
Joskus synnytän sen, mihin tämä paikka minua pakottaa.

"Tiera"-nimellä syntynyt tarina muuntuu kenties toiselle nimelle, koska Tiera-kirja(sarja?) on jo olemassa. Lähde ja jää. Jää ja lähde. Jäälähde. Lähdejää?
Tättättää, joklaa pikkuinen.

Ajattelin hakea elokuussa Viita-akatemiaan.

 

ystäväni

Mulla on menossa prosessi.
Olen avaamassa uskoani ja hyvää tahtoani maailmaa ja ihmisiä kohtaan, mutta mua pelottaa enemmän ku koskaan oma pahuuteni.
Näen siitä jatkuvasti painajaisia.
Että olen ilkeä ja kiittämätön tai mikä pahinta; välinpitämätön.
Pahinta on juuri se; että olen antanut itselleni oikeuden paeta vaikeita tilanteita.
Olen ollut pakosalla ja piiloutunut laiskuuttani ja epämukavuuttani mm.naapureilta, joille tyttäreni myötä yritän opetella nyt juttelemaan tai edes moikkaamaan.
Esmes.

Mike Leighllä on monta hienoa elokuvaa juuri tästä. Miten omalla asenteella on merkitystä kaikkeen. Hyvillä odotuksilla varustautuneille tapahtuu hyviä juttuja, mielensäpahoittajille ei.. Karua mutta totta. Oli miten symppis mökörölli tahansa niin negatiivisuudella ei tule lottovoittoa.

Kumpa en olisi koskaan oppinut siihen, kumpa en olisi koskaan saanut tehdä niin: paeta.
Kumpa sellaista vaihtoehtoa ei olisi koskaan ollutkaan.
Olisin oppinut luonnostani, olisin kasvanut maahan kiinni, jäänyt tilanteisin, olisin olemassa.
No, näin nyt kävi. Shit happens.

EDIT.  Ks. Dissosiaatio.

Jos olen paska ihminen, haluan myöntää sen. Enkä lakaista sitä maton alle piiloon. En halua piiloon. Haluan olla olemassa. Vaikka sitten paskana ihmisenäkin.
Mun täytyy olla olemassa, mulla on tytär.

MINÄ tarvitsen itseäni, olemaan olemassa.

Psykologi painotti ettei mun tarvitse hyväksyä kaikkea itsessäni, mutta ystävällinen asenne itseä kohtaan on tärkeä.
Edes sanoa se vaikkei uskoisikaan: Minä hyväksyn itseni, minä kelpaan, ei minun tarvitse kaikkea osata.
Olen tottunut sähähtelemään ja sivaltelemaan itseäni sekunnin murto-osassa.
Se on niin nopea hetki etten ehdi aina edes huomata.
Nyt täytyisi ikäänkuin hidastaa filmiä, painaa pausea kun olen alkamassa haukkua.
Sitten hitaasti, hiljaisuudesta pieni hyvä sana.

mad pride

Kirjoitan tätä yhdistetyssä työ- ja lapsenhuoneessa. Tirriäinen könisee sängyssä aamu-uniaan pois kirjahyllyn takana. Jospa pikkuinen oppisi uinahtamaan näppäinten kopseeseen, pitäisi meidätkin kirjoitusvireessä.

Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
 "Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".

Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.

Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista. 
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot. 
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni. 
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.

Mutta takaisin Mad prideen. 
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan. 
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki. 
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen. 
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?

Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia. 
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka. 

Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi. 
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo. 
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.

 

 

 







 












Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin. 
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.

Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia. 
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei. 
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi. 
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.

Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.

Voikaa hyvin!

paljain jaloin

Uuden kuun yönä kirjoittelen. Taivas ilman kuuta tuntuu kummalta, mutta pian tulee uusi.

Katselen ja kuuntelen Inhimillisen tekijän jaksoa "Äidiltä kielletty" ystävän vihjauksesta. Heräsin miettimään monia juttuja. Miksi on niin kiire tulla valmiiksi, osata kaikki?
Ja samalla:
Miksi on niin tärkeää itselle ja joskus toisillekin että äiti pysyy entisenlaisenaan. Näyttää samalta kuin ennen tätä järistystä? On ilman sitä mahaa, vanhoissa omannäköisissä vaatteissa, kasvoilla tuttu ilme, samat jutut. Että olisi muutakin kuin vain synnyttäjä. Tietenkin on. Äidiksitulo on vaihe.
Oudon hätäännyttävää olla sellaisessa tilassa jossa ei ehdi tai kykene nimeämään kaikkea, peilaamaan jatkuvasti itseään, hallitusti.

Miksi sellainen kiire palata vanhoihin saappaisiin?
Ne saappaat oli jo aika kuluneet.
Kun on niissä koittanut hetken talsia lapsen kanssa, huomaakin että ne puristavat. On potkaistava ne pois ja käveltävä hetki paljain jaloin,iho vasten ilmaa. Pohjat vasten maata.

Huomasin raskausaikana että kirjaston hyllystä ei tahtonut löytyä hyvää, peruskirjaa äitiydestä. Keskenmenosta, abortista ja raskauden jälkeisestä masennuksesta oli kirjaa jos jonkinmoista. Hyvä sinällään mutta jotenkin se kohotti monta pelkoa tyhjästä.
Synnytyksen jälkeen aloin heti etsiä merkkejä masennuksesta, muistella lukemiani juttuja.
Ei se tullut, mutta monta kertaa ehdin säikähtää, turhaan.

Niin, toisaalta on hyvä että ongelma tiedostetaan. Aika moni on tullut kohti, tarjonnut apua. Sitä ei voi vähätellä. Tällaiselle viimeiseen asti sinnittelevälle sissille se on hyvä muistutus. On ihanaa tukeutua.

Kun tyttö jokeltaa ja matkii ensi kertaa ääntäni, minut valtaa niin suuri hellyys että meinaa mennä taju. Samaistun Jari Tervoon, joka kirjoitti isyytensä ensipäivinä "Halusin sinut. En halunnut näin paljon menetettävää." Esikoinen, ainokainen. Pelottaa kiintyä. Yhtäkkiä muutakin kuin vain nukkuva, syövä olio.
Oppii jotain omaa. Hymyilee takaisin. Rakkauspakahdus on lähes kestämätön, mutta se karaisee.
Rakkauskin karaisee.

Luulin, että olisit puoliksi minä ja puoliksi isäsi heti tänne tultuasi.
Että tunnistaisin heti.
Sinä olet oma juttusi, en tunnista. Olen ihmeissäni sinusta.
Olet kaunis omana itsenäsi.
Antaa tuulten tuulla yllesi.
Hengitetään, nauretaan.

En minäkään ole valmis.

lento

Istun sohvalla ja pitelen pientä kaaosta sylissäni. Syötän sitä tuttipullolla ja yritän pähkiä kuinka tämän luonnonmullistuksen pukisi sanoiksi. Ja mitä oikeastaan tapahtui. (Nyt se röyhtäisi.)

Osa minusta tahtoisi julistaa että olen yhä sama ja jopa sivuuttaa koko episodin, sillä paljon minussa ja maailmassani on pysynyt samana. Sama maa, sama perusta.
Tähän maahan on vain tipahtanut massiivinen meteoriitti, valtava kokkare järjettömyyttä, joka tarkemmin katsellen on pelkoa ja rakkautta.
Kun makasin osastolla, tuntui hullulta että minä tai ylipäänsä kukaan uskaltaa tähän leikkiin. Kuin olisi mennyt silppurin läpi tyhmä hymy naamallaan ja saapunut sitten jättiläiskaupunkiin, edessä on valtavia hahmotelmia, jotka ovat niin suuria ettei niitä näe.

Tai ehkä minulla on vain liian tarkkaileva luonne, ehkä en osaa enää lentää tunteen varassa. Lentämiseen tätä rinnastaisin. Kun olen katsellut omia käsiäni, jotka vakaina toimivat vaikka tuuli hakkaa mieltä ja korvia, puhumattakaan helvetillisestä kauhusta joka sumentaa järjen. Mutta järjen tilalla on joku muu, onko se sitten vaisto, vietti? Jo ensi öinä sairaalassa mietin, olenko tästä lähin äitiautomaatti, joka toimii pelolla. Pelko pakottaa toimimaan, vietti toimii, saa ulkoisesti näyttämään rauhalliselta. Mutta silti.. Pelko.

Äidin huoli. Käsitin miten syvältä se lähtee. Ja koin että minut on liitetty siihen maailmanlaajuiseen leijonaemojen ja itkijänaisten laumaan, sykkivään verkostoon. Ovatko he koskaan, sekuntiakaan, huolesta vapaita? Mitä olen mennyt tekemään? 
Ajattelin heitä, en niinkään itseäni. Äitejä nyt ja aina. Tuntemiani, tietämiäni, historiallisia, unohdettuja... Heidän olojaan, heidän sydäntään, heidän vartalonsa kieltä, heidän silmiään.
Ajattelin hirviöitä, joista jokaisella on äiti. Kykenenkö enää koskaan vihaamaan ketään niin että syöksisin hänet helvettiin? Miksi pelottaa vaihtaa viha välittämiseen? (Pystynkö enää katsomaan uutisia tai True detectiveä?

Ja kuinka pelottavaa on katsoa jotakin määrittelemätöntä, joka ei vielä ole mitään muuta kuin fyysiset mittansa. Se vain on ja hengaa eikä suorita mitään. Mikä viisaus meissä asuu alussa, ennen kuin tyhmennämme itsemme ajattelemalla. Kun pienet nappisilmät katsovat jonnekin sokeaan pisteeseen, sanon miehelle että se katsoo sinne suureen totuuteen.

Olin ensikertaa eläessäni sairaalahoidossa,ja se toteutui kohdallani ensiluokkaisen hyvin. Nämä hoitajat ja kätilöt... Vahvat naiset, pyhimysmäisen vilpittömiä avunannossaan, hyvänteossaan. Ja kuinka osaavia, tilannetta ymmärtäviä. Mielessäni he ovat aina valkoisen valon ympäröimiä. Ensikertaa käytännöntasolla näin, miten hyvin sairaanhoito voi kotimaassani toimia ja suurempaa kiitollisuutta ei ole. Kuinka paljon tästä saattoi johtua siitäkin että heidän keskinäinen yhteistyönsä pelasi niin hyvin,ilman siis alalle tyypillistä paskanpuhumista, joka vesittää monta hyvää juttua.

Niin se maailma...
Alkuun (sillä uusi alku se oli) tämä Suomi ja nämä kotonurkat näyttivät ikkunasta joltakin avaruuskaupungilta, siis silloin kun satuin ikkunasta vilkaisemaan. Kaunis, sininen talvikaupunki jollain toisella planeetalla. Nyt se kupla on puhjennut eikä kovin kipeästikään.
 On kiva katsella maailmaa omana itsenä ja on kiva katsella sitä tuon pienen ihmisen vierellä. Alkuun pakotetun rauhallisesti, sittemmin mukavan rauhallisesti.
Lämmintä kuparinhohtoista valoa, iloista hellyyttä.
Aika paljon enemmän näen ja arvostan. Elämän pikkujutuista olin kai jo vähän vieraantunut, liian rauhaton näkemään,  kiva muistaa miten paljon mahtuu lyhyellekin matkalle. Kaikki se mikä on jo olemassa. On ihan kiva käyttää sanoja "kiva" ja "mukava".
 Ja True detectivenkin pystyin katsomaan loppuun.
Samaan syssyyn suositeltakoon Birdman-leffaa.

Ehkä vielä pääsen tästä pienestä asennevammastani ja uskallan kirjoittaa äitiyden iloista ja suruista ilman leimautumisen pelkoa. Kuinka paljon olen jo kiukutellut miehellekin etten halua olla yksinomaa mikään mammaihminen.
Sitä pelkoa ei kuulemma ole.

 

uusi manner

"--- Rakastan matkantekoa sirpaleiden ja rikkonaisten luo, niiden luo joiden tarinaa ei ole vielä kerrottu. Tämä uusi manner, unohdettujen ja nimeämättömien esineiden ja ihmisten maailma, jonka syrjäisten kolojen ja äänten tarina on vielä kertomatta, on niin avara ja neitseellinen---"

-Orhan Pamuk:Muita värejä-