Teini-ikäiselle minälle

Eräs sometuttu kirjoitti mainiosti siitä, millaisin silmin teini-ikäinen minä katselee nykyistä keski-ikäistä minää.

Olen itsekin huomannut, että oma teiniversioni on alkanut kurkkia olan yli jatkuvasti pieniä touhujani. Tai kyräillä kauempaa, skannata tätä mukavuuksiin enenevissä määrin tottuvaa neuletakkitätiä.

Ja minä häpeilen habitustani ja haluaisin todistaa jotakin.

Liekö jokin neljänkympin rajapyykki-vaihe. 

Katson oman teini-ikäni, erityisesti henkisen puolen, ajoittuneen lukiovuosiin. Sanon tätä teiniminää nyt vaikka Miimaksi.

 

Miima on pitkätukkainen, tuimasilmäinen, ehdoton, hiljaisen tulisieluinen rokkirunotyttö.

Hän inhoaa kyllä enimmäkseen ikäisiäänkin. Oikeastaan hän pitää itseään vanhemmista, voimakkaista persoonista. Hän arvostaa brutaalia rehellisyyttä, vastavirtaa, silmitöntä ahdistusta. Hän lainaa valtavan nälän vallassa kirjoja ja levyjä kirjastoista. Hän ihastuilee koko ajan. Ellei sitten rakastu toivottomasti. Hän kirjoittaa, eikä huolehdi itsestään. Hän ei pidä pipoa pakkasella, eikä syö lukion ruokalassa. Hän ei välitä huomisesta, luottotiedoista tai todistuksista. Oikeastaan hän äärimmäisen harvoin tekee mitään järkevää.

Androkyyniys puhuttelee häntä. Mutta myös voimakkaan naiselliset noitamaiset naiset. Koulukiusatut nerot. Hän olisi halunnut elää toiseen aikaan. Mieluiten 1950- tai 1960-luvulla.

Kun hän näkee elämäänsä tyytyväisiä keski-ikäisiä, he säälittävät häntä. Heidän omahyväisyytensä ärsyttää häntä ja näyttää valheelta.

 

Miltä minä sitten Miiman silmissä näytän? Sitä on täysin mahdotonta hahmottaa, kun silmät menevät ristiin.

Totta on, että minä olen alkanut pitää tunikoista ja neuleponchoista uudella tavalla. Mukavuus on alkanut tuntua mukavalta. Pidän suunnittelusta. Haaveilen loputtomasti uusista astioista ja kalleista sisustusasioista. Intoilen siitä, että pääsen ensi kuussa ekaa kertaa kylpylään. On ihan kiva olla palkkatyössä ja naimisissa. Lahjoitan hyväntekeväisyyteen silloin tällöin, eikä se koskaan tunnu riittävältä.

 

Nyt yhtäkkiä muistan kuvan, jonka Miima piirsi lukion kuvistunnilla tulevaisuuden minästä. Tulevaisuuden minulla on kuvassa pitkä, tuulessa liehuva tukka ja aika hippinen tyyli. Hän näyttää ylpeältä, itsetietoiselta, persoonalliselta. Hän on itsellinen. Ydinperheellä ei ole niin väliä. Hän on villi ja vapaa leijonaemo, jolla on yksi lapsi. Hänen taustallaan näkyy luontoa, ehkä irlantilaista maisemaa.

Suhteessa tähän Miiman kuvaan, millainen nainen tässä nyt sitten seisoo? (Tai no oikeastaan löhöää puoli-istuen sohvalla läppäri sylissään ja lämmittävä kaurapussi harteillaan.)

Itsellinen? Tavallaan, mutta kompromisseja tekevä, realiteetit ymmärtävä. Eli epäonnistunut? 

Minulla on yksi lapsi ja lisäksi koko perhe. Uskon, että tästä Miimakin oikeasti haaveili. Hän piirsi paljon kuvia perheistä, salaa muilta. Veikkaan, että hän jotenmiten hyväksyisi kirjoittavan ja haahuilevan mieheni.

Tukka vapaana? Ei juuri koskaan, koska seitinohut tukkani menee heti ärsyttävästi sekaisin. Kyllä Miiman pitäisi se tietää. Hänelläkin on melkein aina tukka jotenkin kiinni.

Hippi? Joo, jossain määrin. Luonto on tärkeä ja olen oppinut sen antimista paljon. Yhteyteni siihen on vaihteleva. Koko ajan tiedän, että se tekisi hyvää. Hippimusa, sellaisena kuin Miima sen käsittää, soi edelleen soittolistoillani, kuten myös ne rakkaat ahdistusbändit. Irlannissa olen käynyt, mutta sen maaseutu ja luonto odottavat yhä.

Ylpeä? Yritän olla, mutta esim. Miiman edessä nolostelen itseäni. 

Kirjoittaminen on Miimalle elämän ydin. 

Siinä olen ollut sinulle uskollinen, Miima. Me koemme yhä samaa totuutta, kun teksti osuu kohdilleen. Me tunnemme sen kehossamme. Sen pienen hetken me olemme olemassa tavalla, jossa ikä menettää merkityksensä.

Katselen usein kuviasi ja jaan niitä välillä muillekin, sillä ihailen voimaa, joka sinussa on. Ja haluan antaa sinulle jäljestäpäin sen arvon, jonka olisit ansainnut.

Haen sinua välillä sovinnaisen arkeni keskellä, kun kuuntelen bussissa yhteisiä biisejämme. 

 

Toivon, että silmissäni on se pilke, josta pidit tiettyjen "aikuisten" katseissa. He tiesivät elämän roson ja naurettavuuden, vaikka olivatkin ns. normaaleja.

En koskaan katso sinua halveksuen, vaikka oletkin kohtuuton ehdottomuudessasi. En pyörittele sinulle silmiäni, vaikka sinä pyörittelet minulle.

 

Tämän sinulle sanon, sillä jossain vaiheessa se on sanottava:

Tämä elämäni on ihan hyvä näin perkele, hyväksyit sitä tai et. Sinä tiedät, miten vitun rankkaa elämä on. Ehkä pieni mukavuus on tässä kohtaa ihan sallittu.