maagillinen teatteri

"Rauhattomille arosusille - niille, jotka alituiseen kärsivät kauhistuttavalla tavalla, jotka eivät ole kyllin sitkeitä murtautuakseen tähtiavaruuteen; jotka tuntevat ehdottomuuden kutsumuksen mutta kuitenkaan eivät kykene elämään siinä - heille aukenee lopuksi, sitten kun kärsimys on tehnyt heidän henkensä voimakkaaksi ja jänteväksi, lohdullinen pakotie huumorin välityksellä. Huumori jää aina jollakin tapaa porvarilliseksi, olkoon ettei sitä oikea porvari ymmärräkään. "

"Kukaties avautuu Harrylle jonakin päivänä tämä viimeinen mahdollisuus. Kukaties hän oppii tuntemaan itsensä, -  voi käydä niin, että hän saa käsiinsä jonkin pikkupeileistämme, voi sattua että hän kohtaa Kuolemattoman, tai kukaties hän löytää maagillisesta teatteristamme sen, mitä hänen sekasortoinen sielunsa vapautuakseen tarvitsee. Tuhannet tämän kaltaiset mahdollisuudet odottavat häntä, hänen kohtalonsa vetää niitä magneetin tavoin puoleensa, kaikki hänenkaltaisensa porvarillisuuden laita-asukkaat elävät maagillisten mahdollisuuksien atmosfäärissä. Ei tarvita paljoa, kun salama iskee kohteeseensa."



Hermann Hesse: Arosusi

joulurauha

Joulussa rauha.
Olohuoneen kynttilänliekin värinen kupla.
Mukava mukavuudenhalu oikeuttaa irti stressistä.
Horjahdan hämärään, rapistelen kuin vahingossa muutaman lahjan paperiin, kuuntelen joululaulun,
himoitsen riisipuuroa ja luumukiisseliä. Ja haluan olla villainen, lämmin ja antaa halauksia.
Rakastan Asterixeja!

Eräs vanha toveri kysyi edelliset päivitykseni luettuaan, olenko joutunut väkivallan kohteeksi.
En ole. Viha ja väkivalta ovat rautaisia sanoja, itseni pitäisi käyttää niitä harkitummin.
Koin "vain" suuren pettymyksen, joka horjutti uskoani, mieleni mannerlaattoja.
Kaikki on alettava taas alusta.
Perusteita on uudelleenjärjesteltävä. Kuinka sen tekee ilman että koko palikkatorni hajoaa?

Tyhjyyttä, murrosikää...
Löydän itseni jälleen raunioista ja huomaan olevani oudossa mielekkyydessä.
Eikö rauniot ole kuitenkin parempi kuin liian valmis maailma?

Hyvää, levollista, mitäikinähaluattekaansenolevan joulua kaikille.

tunnoton

Ja kun viha loppuu, ei ala mikään.
Kun sydän on särkynyt, jää tuskan jälkeen vain tyhjyys.
Mikään ei tunnu.
Se on pahempaa kuin tuska.
Rakkauskin hukkuu, vaimenee. Vihassaan tuntee sentään rakkauden.
Turralta viedään kaikki.

Makaan sohvalla, sähkölamppu heijastuu parvekkeen oven lasiin, piilotan valon varpaitteni taakse.
Se jostain syystä nostaa kyyneleet silmiin, ja minun on tehtävä se uudelleen ja uudelleen.
Piilotettava valo, saatava itkeä.

Tyhjyys on tylsää. Ei huvita tehdä mitään.
En tunne elonmerkkejä itsessäni.
Neän unia, joissa makaan elottomana ja katselen itseäni ulkopäin ja sitä elämää, joka jatkuu.
Törkeänä ja itsepintaisena.
Takaraivossani vaimennettuna valtava huuto, joka käskee tekemään jotakin, kaiken, nyt heti.
Työtätyötätyötä.
Nyt kannattaa tehdä työtä, koska tällainen kone siihen kykenisi.
Edes siihen.

Mutta pitelen itseäni paikoillani.
Jään suihkun jälkeen kylmään saunaan istumaan.
Tuijotukseni jää tylppänä johonkin sumeaan pisteeseen.

Usko, toivo, rakkaus.
Joku niistä sentään jaksaa aina korahdella.
Juuri nyt se on toivo.

saatava

Syvä, musta, voimakas yömaailma.
Pettyneissä silmissäni kuollut katse, joka lävistää miehen.
Ja samalla...
On halattava ja tultava halatuksi niinä kylminä aamuina, kun lähden töihin.
On annettava arvo niille asioille, joille se kuuluu.
Halaus. Ja väkivalta.

Vihani on puhdasta. Siitä on tislattu pois kaikki itsesääli, marttyyrius ja kaikki muu.
Vain puhdas viha.
Voima, joka suoristaa ryhdikkääksi kuin sotilaan.
Olen rauhallinen, olen kapteeni, joka tuntee kaikki karikot.
Tyhjyydessä kohtaan ne karvaat kasvot, joita olen pelännyt, hakenut, vilkuillut ja vältellyt koko suhteemme ajan.
Ja himoni nousee ahneena tuskan yöstä, joka on täysin avoin.
Kaikki rajat on nyt rikottu, kaikki on menetetty ja kaikki on mahdollista.
Näen hänet nyt kokonaan.

Merkillistä, merkityksellistä, aikaa.
Koti on hyvä ja paras, kaikki mikä on.
Kutimistani syntyy kaulaliinaa, ensi kertaa koen monia paikkoja, tunnelmia, olen elämän virrassa.
Syön ravintolassa ja katselen jouluvaloja.
Kotiini ilmestyy uusia huonekaluja, hyllyyn luettavia kirjoja.

Minä heikkona ja valvoneena.
En pysty, en halua, en jaksa olla yksin.
On saatava olla hänen lähellään.
Tarvitsen pettäjäni tukea ja turvaa. Hän on myös ystäväni.
Ja on saatava olla kotona.
Täällä on kaikki.

grey gardens

Vuonna 1975 tehty Grey gardens-dokumentti kosketti.
Se kertoo Jackie Kennedyn tädistä Edith Bouvier Bealesta ja tämän tyttärestä Ediestä.
Miehensä kuoltua muun omaisuutensa menettänyt Big Edie takertui taloonsa Grey Gardensiin, vaikka oli täysin kykenemätön pitämään sitä kunnossa.
Tytär Little Edie eristäytyi merkilliseen riippuvuussuhteeseen äitinsä kanssa vuosikymmeniksi. Aiemmin seurapiireissä loistaneet äiti ja tytär vuorautuivat kaikessa hiljaisuudessa likaan ja roskaan.
70-luvun alussa viranomaiset löysivät kissojen, kuonan ja pesukarhujen valtaaman kauhujen talon, ja uhkasivat häätää naiset kotoaan. 
Sukulaistyttö Jackie O. riensi apuun ja siistitytti paikan.

Grey Gardens-dokumentissa tytär Edie purkaa katkeruuttaan ja patoutunutta esiintymishaluaan nälkäiselle kameralle samalla, kun availee äidille maksapateepurkkeja ja soitattaa tälle levyjä.
Little Edie on 56-vuotias, omien sanojensa mukaan ”pikkutyttö tässä talossa, äidin tytär”, mutta kameroille hän on charmikas nainen, joka on luonut oman, loistavan tyylinsä rikkauden ja ryysyjen väliin.  Hän oli nuorena säkenöivän kaunis, kuten aristokraattisen herkkäpiirteinen äitinsäkin.
Hän on muun ohella menettänyt myös hiuksensa, mutta korvannut menetyksen verhoamalla päänsä erilaisiin liinoihin, joihin on kiinnittänyt korun.  
Tallenteissa Little Edie suorastaan räjähtää silmille saadessaan vihdoin olla esillä. Samalla hän ujostuu, hihittelee itselleen, katselee surullisesti jonnekin kaukaisuuteen. Karjahdukset vaimenevat pehmeiksi kuiskauksiksi.

Äiti ja tytär tappelevat vähänväliä mm. siitä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Little Edien laulaessa äiti solvaa tätä katkemattomasti teknisistä virheistä, mutta sanoo myöhemmin kameroille Edien olevan häntäkin parempi laulaja. "Mother darling", kutsuu tytär äitiään.

Kissojaan palvova äiti ei välitä vaikka yksi kissoista tekee tarpeensa lattian nurkassa nojaavan muotokuvan taakse. "Hyvä, että hän tekee niin", Big Edie naurahtaa, "olen iloinen että edes joku täällä tekee mitä haluaa." Maalauksesta nuori Edith Ewing Bouvier Beale katselee sotkuista huonetta yltäkylläisyydestään. 
Alakerrassa Little Edie tanssii mustassa iltapuvussa näkymättömän kavaljeerinsa kanssa levyn soittaessa ”Night and day”:tä.

Vuosi dokumentin ensi-illasta Big Edie nukkui pois. 60-vuotias Little Edie aloitti elämänsä Manhattanilla ja sai oman kabareeshownsa.  Kriitikoille se oli ilkeää vitsiä, mutta uskon Edien nauttineen täysin siemauksin parrasvaloista ja Grey Gardens-fanien  rakastavista katseista.
Molemmat Ediet olisi helppo leimata mielisairaiksi valintojensa ja käytöksensä perusteella.
Omasta mielestäni he ilmaisivat itseään selkeämmin kuin juuri kukaan ns.”normaaleista”. Suoraan, kipeästi ja huumorilla.  

 But you see in dealing with me, the relatives didn't know that they were dealing with a staunch character and I tell you if there's anything worse than dealing with a staunch woman... S-T-A-U-N-C-H. There's nothing worse, I'm telling you. They don't weaken, no matter what.

-Edith "Little Edie"Bouvier Beale -

laulu

Laulu se on ollut minun iltojeni ilo, ilo ihana kuin unennäköyöni.
Laulu se on ollut, päivieni ratto ja laulu se on ollut minun työni.

Laulain mun elämäni nuortena notkuu, kuin kesäheinä vainioilla.

Sillä on rinnallaan riemunviitta ja hauskanhuntu hartioilla.

Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää hauska maita mantereita kuljeskella.
Hauska on hulivilin huolia vailla toisten iloks' sekä itsens lauleskella.

Ottakaamme ilo irti elämästä ja täyttäkäämme ikävyyden lovi.

Sillä myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvil tullaan ja hiljainen on mullan musta povi. 
Sillä myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvil tullaan ja madon suu se viimeinen on ovi.


- J. Alfred Tanner-

diipadaapa

Sekalaista pohdintaa iltapuhteeksi ja pieni muistilappu itselleni.

Itsesääli on kauhean juovuttava asia, on helppo heittäytyä sen vietäväksi.
Vihata onnistujia, upota syvemmälle, kouria itseään suonsilmään, halailla hukuttajaansa samalla, kun parkuu kastuneita kenkiään.
Se tuntuu voimalta, mutta sitä se ei ole.
Se on kuin sisäsyntyinen humalatila, jossa aina joutuu pettymään, kun joku ikävä ihminen onnistuu paremmin. Tai ylipäätään tekee jotain positiivista, kuinka se kehtaakaan.
Siinä pelissä ei vain voi voittaa pidemmän päälle.
Itsessäni kytee yhä peruspessimismi, jonka karvaat kokemukset ovat sytyttäneet kuin virvatulen vatsanpohjaan, mieleen synkkään kohtaan.
Joskus se saa vallan, muttei jaksa poltella pitkään, siitä on tullut niin tylsää, niin perusteetonta.
Loukattu mieli antaa myöden, kirkas vesi sammuttaa kitkerät tulet, viilentää.
Maailmassa on niin paljon asioita.
Niin paljon nähtävää ja aina voi keksiä parempaa tekemistä kuin katkeranaolo.
Niin se vain on, aina.

Kuvittelin syntyneeni synkäksi, koska minulle ei annettu kovin hyviä sosiaalisia taitoja, oli pettymyksiä, avuttomuutta, pelkoa. Kannoin raskasta viittaa, hengitin vain sen verran että pysyin hengissä, tein vain sen millä pääsi vähimmällä läpi tilanteista.
On ollut melkoisen hurjaa tajuta että minussa itsessäni on voima muuttaa asioita positiiviseksi ja se tapahtuu aina tässä ja nyt.
Ja se tulee helpommaksi ja elämästä tulee kivempaa, ja sen eteen haluaa taistella.
Ihminen VOI pelastaa itse itsensä.

Tämä on melkoista kliseetä, "onko kuppisi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä?"- diipadaapaa.
Mutta diipadaapasta löytyy usein perustotuus.
En halua olla elämänohjeopas, konsultti enkä varsinkaan Paulo Coelho, mutta itsestäänselvyyksiä kannattaa todella ajoittain tarkastella lähempää.
Joskus sitä tarvitsee sen maailman yksinkertaisimman lauseen.

Tämän tekstin kirjoitettuani jäi tunne että nämä sanat ovat vähän semmosta ohutta, kepeää hattaraa, ei yhtään minun tyyliäni, kangastus jostain muusta.
Tulee mieleen ne kohelot aavikot, viisaudenkivet ja sateenkaaret. Hölynpöly.
Nyt palaan mielelläni todellisuuteen, puutuvaan takamukseen, nurkista puskevaan yöpakkaseen, työaamuun, pieneen hymyilevään vitutukseen.

Mutta ensin uneen --->

syksy

Tässä se on. Elämä. Ei tarvitse enää hakea.
Syksykö sen tekee?
Tämä ihana oranssinpuhuva, lämmin varjo kaiken yllä. Kirkastaa sen yhden sadepisaran bussin ikkunassa, mainosvalot vesilätäkössä, jonkun mietteliään ilmeen pysäkillä, sanan kirjassa, silmukan kutimessa, kauniin kohdan kodissa.
Kaupunki aina yhtä antelias, saan levätä sen sylissä, tarkastella sitä unelmaisin silmin, sisältä kumpuavat aistimukset jostakin tapahtuneesta, kun katson jonkun kotiportaita tai hautausmaata tietämättä miksi. Minä vain tiedän.

Asetun, juurrun, lämpenen, uppoudun.
Herään siitä toimimaan vain kun tarvitsee.  Tai toimin vaikken heräisikään.
Muistelen meidän hetkiämme ja kaukaisempaa. Lapsuuttakin ja aikaa ennen sitä.
Sota-aikaa, lottia, metsiä, jouluja, leiritulia... Kuuntelen yhä uudelleen Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston "Kiestinki"-levyn, alati kirkastuu esiin uusi muisto tai tunne muistosta, muisto tunteesta...
Kaikki on hetken tässä.

Ahmatti

Uusi kotikaupunki on ollut minulle hyvä.
Niin useana päivänä olen ollut väsynyt, irrallani ja peloissani. Vieras ja arka.
On ollut pakko luottaa katuja pyyhkivään virtaan, ihmisten hyvyyteen.
Olen törmäillyt ruuhkassa vihaisin silmin, puolustuskannalla ja kohdannut enemmän kuin kerran katseen, joka hymyilee ja rauhoittelee, lämmittää minut, piirtää minulle ääriviivat.
Ihmiset eivät ole kiireisiä, niin urbaaneja kuin luulen. Yhä useamman olemus henkii rauhaa, jotakin luettua, jotakin koettua, jotakin mennyttä, jotakin tulevaa.
Minä olen menettänyt kieleni, tai ehkä olen antanut sen vapaaehtoisesti pois.
Kirjoittaessani en edes yritä löytää mitään loogisuutta.
Elämästäni on tullut olemassaolon taistelua, ja taistelutahtoahan minulta löytyy.
Kellun vapaana tyhjyydessä, epävarmuudesta on tullut pysyvä olotila.
"It takes courage to enjoy it. The hardcore and the gentle big time sensuality."
Vuoroin kiihdyttää, vuoroin lamaannuttaa.
Useana yönä olen herännyt henkeä haukkoen, useana päivänä liikuttunut onnen kyyneliin katsellessani bussin ikkunasta.

Eilen aloitin yhdessä kirjoittajaryhmässä. Vapaamuotoista keskustelua kaikista elämänalueista; pöytääntuotujen herkkujen ja tekstien rauhaisaa mutustelua.
Jännitti lähteä sinne, horjuin irti maisemasta.
Sain muutaman kirjoittamiselle elintärkeän neuvon ja tänään ensi kertaa aikoihin kirjoitin spontaanisti sanoja, jollaisia en muistanut olevan. Yllätyin, kiihdyin, rauhoituin.

Jos elämä olisi grillattu broileri, minä ahmisin sitä juuri nyt kuin barbaari, luineen kaikkineen.

Ehkä opin vielä siistimmäksi.

löysäläisen laulu

löysäläisen laulu

☆

Tultuani tähän vaiheeseen
Muistelen intohimoani
Ja ymmärrän että
Olen ollut kuin sokea
Joka ei pelkää pimeää

 

-Yosano Akiko-

kodin kartta

Kuinka koti tehdään?
Kuinka monta kertaa on kadut käveltävä että ne tulevat tutuiksi?
Luonko kulkiessani ilmatunneleita uuteen maalmaan, kun kuljen siellä missä en ole koskaan ennen ollut? Jätänkö merkkejä, teenkö karttaan pisteitä, kun käyn uudessa kahvilassa, uudessa kirjastossa, kosketan ensi kertaa kirjoja, kun höylään kirjastokorttia ensi kerran, kun ostan marketista ensi kerran maitoa?
Antaako koti minulle myöten, onko kodilla muisti? Muistaako se minut, kun olen tarpeeksi kauan nukahtanut sohville, hyräillyt, lukenut kirjaa, ja levittänyt ruuan tuoksua?

Tässä kodissa tiesin heti viihtyväni, mutta silti ensimmäiset asutut päivät kuljin täällä kuin varkain. Ajan kanssa tulen röyhkeämmäksi, läimin seinille kuvani, kirjoitan rosoisimmat runoni, laulan karmivat lauluni, hengitän yskimättä tätä ilmaa.
Mielessäni jo monta kulkureittiä, luon maailman.

Kun sinä palaat työrupeamaltasi loppusyksyllä, olen jo kiinnittynyt tänne kuin magneetti jääkaapin oveen. Sisälläni orastavat aavistukset uudesta, jännittävästä miljööstä. Levoton euforia, kun ensimmäiset vieraat tulevat ovesta. En tiedä vielä tuleeko minusta täällä katuluuta vaiko kotihiiri, mieluiten molempia.

Kynttilät palavat, en tahdo mennä nukkumaan.

hektki

Tämä on ollut elämäni hektisin kesä.
Täyteen ahdettu, ikäänkuin olisin hamstrannut uusia kokemuksia tulevaisuuden varalle, voidakseni sitten joskus pysähtyä ja tuntea kokeneeni paljon.
En ole ehtinyt kirjoittaa mitään pitkään aikaan, lukuunottamatta töissä tekemiäni lehtijuttuja.
Nyt takana on kesätyöt, muutot, evakkoajat toisessa kaupungissa, häät ja matkat.
Olen kotona. Uudessa kodissa, jota rakastan.

Olen vieraantunut omasta kirjoitustyylistäni, siltä tuntuu. Siksi poistin muutaman blogitekstinkin.
Lehtityö hämmensi soppaa entisestään, koska aloin tiedostaa kielioppivirheeni ym. virheeni vahvemmin. Päiväkirjaa ja muita "vapaita tekstejä" olen aina kirjoittanut kieliopista piittaamatta, pikemminkin sitä vastaan kapinoiden.On ikävää, että koen sen nyt jotenkin rajoittavan itseäni.
Mistä lähtien minä olen mokaamista pelännyt? En ole siitä ainakaan kirjoittamisessani stressannut koskaan aiemmin. Uskomatonta mutta totta.
Pelottavinta on se, etten juuri nyt tiedä mistä minun tulisi kirjoittaa tai edes miksi.
Koska haluan, jumaliste!

Haluan kirjoittaa. Olen aina halunnut.
En jaksa nyt keksiä oivaltavia ilmauksia, teksti ei hengitä, se vain on kirjainmassana edessäni.
Kirjoitusummetus.
Ehkä nyt on retriitin aika. Muutama päivä pelkkää kirjoittamista ja lukemista, mietiskelyä.
Nyt on se hetki, kun alan sulattaa kokemaani joksikin (miksi niin pitää tehdä?), tunnistaa lukiessani onnekkuuttani, liikuttua mahtavaan itkuun, hiljentyä itseeni ja sanoihini.
En tiedä muista, mutta minun onneni on oltava hiljaista ja sisältäpäin kuplivaa.
Palaamisiin.

elegia kissalle

Viime perjantaina tullessani junalla Tampereelle pahaenteisen sykkivässä kuumuudessa, minulla ei ollut lippua, enkä sitä voinut ostaakaan koska konduktööri ei kiertänyt junassa koko matkan aikana. Olisi siitä ilmaisesta kyydistä pitänyt arvata, että edessä on jotain, jota hädin tuskin pystyy sydämeni kantamaan.
Bussipysäkille kävellessäni mies soitti eläinlääkäristä, että kollikissallemme on annettava viimeinen piikki. Jalat laskivat minut Tammerkosken rantaan, ja tuijotin veden pintaa samalla kun silmäni vettyivät hitaasti, mutta voimalla.
Tajunta ei niellyt kuulemaansa, kävelin sumussa taksitolpalle, josta taksi vei eläinlääkärin oville.

Katti makasi lattialla vihreän huovan alla pienenä ja riutuneena.
Tassun varteen meni tippa ja silmät olivat harmaan kalvon takana.
Katse oli jo sulkeutunut tuolle puolen, jonne meillä ei ole asiaa.
Se ei estänyt toivotonta kiistämistä, ettei tämän olennon elämä voinut olla tässä.
Etsin hädissäni kissan mustia pupilleja kalvon takaa, pyysin tulemaan takaisin. Mutta päätös oli jo tehty korkeammalla taholla.

Kun lääkäri tuli huoneeseen kissan korva värähti, ja raastava toivon tunne löi sähköiskun kehoon pariksi sekunniksi. Mutta portit silmiin pysyivät kiinni.
Oli annettava sen tapahtua, kuoleman.
Miten helposti se kävi. Yksi rauhoittava lääkeruisku ja sitten satsi nukutusainetta, ja tämä olento lakkasi olemasta. Miten helposti rintakehä lakkasi liikkumasta, miten helposti se viimeinen elollisuuden pisara lirahti pois. Jäljelle käteni alle jäi vain kuori.
Käänsin selkäni sille.
Ruumis oli inhottavan veltto ja tahdoton, kun se laskettiin koppaan.

Kannoimme ruumiin kotiimme, jonne vasta viikko sitten olimme muuttaneet. Silloin meitä oli neljä, nyt enää kolme. Asunto ei enää kuulisi tämän kissan kynsien ääntä, nälkäisiä maukasuja, haukotusten loksahduksia. Se unohtaisi tämän viikonaikaisen asukin, ja koti muodostuisi vain meille kolmelle; minulle, miehelle ja toiselle kissalle.

Sunnuntaina haimme ruumiin kylmävarastosta. Minulla oli musta liehuva hame ja lapio. Mies kantoi koppaa ja fyysistä jäännöstä, johon oli iskenyt kuolonkankeus. Olin itkenyt raaemmin kuin ehkä koskaan, puhdasta ikävää ja epäuskoa, katumusta etten aina ollut hyvä emäntä. Kaikkea sitä sietämättömän puhdasta ja rakastettavaa mitä vain eläin tai lapsi voi olla. Hoin kissan nimeä peittoa vasten ja purin köntin sisältäni sängyn lakanoille, kunnes jäljelle jäi samea rauha. Katselin miestä sängyn pohjalta, kun se viikkasi pyykkejä vaatekaappiin ja suunnitteli kodin sisustusta poikamaiseen tapaansa. Oli todettava elämän jatkuvuus ja arvokkuus. Kuolleet ansaitsevat sen.

Kävelimme Tohloppijärven rantaan. Metsikköön. Taittuneen puun läheisyyteen, kirjavaan suon hajuun, mies kaivoi kuopan. Taitoin kelohongasta kaarnaa kissalle aluseksi ja peitteeksi.
Kankea ruumiis oli kiven kova ja jäykkä. Mies sulki kissan mustavalkoiseen kukin koristeltuun liinaan. Silitin sitä viimeisen kerran, sanoin enemmän metsän ilmalle kuin ruumiille: Hei sitten, rakas. Kiitos että olit olemassa. Ruumis laskettiin maahan, mutta kissamme oli kaikkialla.

Lähdimme syömään. Kuumuus antoi sijan sateelle.

kaveri

Yhtäkkiä jokin siinä huoneessa kesken kaverillisen jutustelun muuttuu kestämättömäksi.
Tämä kaveri, joka ei koskaan avaudu minulle kuin vähän, on yhtäkkiä täysin avoin sinulle, yhtäkkiä niin täynnä mielipiteitä ja kaikkea sitä, mitä minä olen yrittänyt kerjätä kuin koira vuosien ajan.
Jostain vuotaa myrkkykaasua, vihreät kourat kiipeävät pitkin selkääni ja alkavat kuristaa kurkkuani. Olen mustasukkainen. Olen kateellinen. Olen niin vihainen, että pelottaa. Menen vessaan ja itken yökkimällä, kukaan ei kuule. Palaan takaisin, eikä mikään muutu kuin se, että olo pahenee hiljaa ja tasaisesti.
Kaveri hölöttää, sinä naurat sen jutuille ja puhut sille palavin silmin. Saako kaveria vihata? Juuri nyt vihaan häntä niin paljon, että hän kehtaa tehdä minulle tällaisia oloja.

Tuskallisinta on se, ettei kukaan ole tehnyt mitään pahaa. Tajuan sen, kun lähden vetämään täysin moukaroituna, ja pillahdan hissiin päästyäni hysteeriseen itkuun. Itku on niin raakaa, että se täyttää pään eikä lopu vaikka kuinka pinnistäisi. Ulkoilma puuskahtaa kasvoille, laiha lohtu. Raaka kevät.
Itken, vaikka kaikki näkee. Päässäni kirkuu nainen, lapsi rääkyy. Haluaisin vetää pään täyteen tai karata pois, muttei ole varaa dokata ja kotona kissat odottavat ruokkijaa.
Himassa itku jatkuu. Ruokin kissat ja istun keittiön lattialle oksentamaan loputonta kyyneltulvaa. En jaksa enää itkeä , en jaksa. Hetken mielijohteesta käyn makaamaan siihen ja käteni ojentuvat ottamaan muovikassin. Vedän sen päähäni ja pussi täyttyy nopeasti kuumalla hengitykselläni ja suuni muovin hajulla. En aio tappaa itseäni, haluan vain hetkeksi piiloon. Haluan kyllä kuolla, mutta ihan vähän vain. Hetkeksi pois tästä maailmasta. Päässäni PJ laulaa "Dear god, life ain't kind." En ole koskaan tehnyt mitään tällaista. Tai ehkä kerran. En tahdo kestää sitä, että joku täällä arvotetaan minua korkeammalle, ilman mitään syytä. Että joku, joka on kaveri, voi polkea minut näin alas.

Sinä tulet kotiin ja otat syliin. Minä saan nikoteltua sen, minkä sanomisen luulin maksavan elämän, omani tai jonkun toisen. Minuun sattuu se, miten hän puhuu sinulle, miten eri tavalla kohtelee sinua. Ja minä ymmärrän, ettei se ole hänen vikansa. Ja sinä ymmärrät minua, kun saan sen sanottua ja ymmärrät miten raskasta se minulle on. Minä tipun turvaverkolle, kotiin. Ymmärrän taas enemmän. Ymmärrän, että olen myös kipeä, ja siksi niin herkillä. Sinä kaivat minulle flunssajuomajauhetta. Juon kuumaa juomaa, sisältäni purkautuu helpottunut huokaus. Alan parantua. Tunnen syvää kotoisuutta. Hellyyspakahdus pakottaa suukottelemaan sinua.
Minä rakastan.

uni

Aamuyö oli sellaista uniteatteria, että nyt on pakko muistella.

Olimme miehen kanssa päätyneet jotain kautta uskonnolliseen kylään. Kylässä kaikki oli rakennettu kivestä ja kaikki asukkaat, lapsia myöten, polttivat piippua. Mies oli renkinä yhden ystävällisen papin perheessä, ja kaikki perheessä pukeutuivat resuisiin, eettisesti valmistettuihin (?) rääsyihin, jotka haisivat ja aiheuttivat miehelle kroonista nuhaa. Itse olin piikomassa siellä ja täällä, ja tarkkailin mustasukkaisesti kuin pappisperheen tytär roikkui komean mieheni käsivarressa. Mies oli ystävällinen tytölle, mutta katsoi minua surullisesti etäisyyden päästä. Murjotin ja kihisin raivosta. Kun iltaisin näimme salaa miehen kanssa, löin häntä ja raivosin. Mies vaipui onnettomana syliini resuisessa kaavussaan ja hoki ettei hän voi tilanteelle mitään. Minä sulin ja itkin ja syleilin häntä hellästi.
Kaikki kyläläiset olivat sympaattisia ja mukavia, mutta uskossaan ankaria ja hieman pelottavia. Välillä heillä oli rakennusprojekteja, jolloin he ajoivat minut äkäisesti pois tieltään. Kylän rakennukset olivat käsittämättömän korkeita kivirakennelmia.

Eräänä päivänä pappi huomasi minun ja miehen suutelevan muuria vasten ja samantien korkeasta tornista rullattiin iso kangas, johon oli rujoin kirjaimin kirjoitettu jokin tietty raamatunkohta mustalla ja punaisella musteella. Meitä syyteltiin ja haukuttiin julkisesti haureudesta, jolloin mies katsoi minua ja sanoi saaneensa tarpeeksi tästä.  Siinä silmieni edessä hän muunsi itsensä kultaiseksi menninkäiseksi, joka kutistui pieneksi ruskean kaavun sisälle. Tämä menninkäinen kipitti keskelle ihmisjoukkoa ja vaati kaikkia tulemaan luokseen. Yksi kerrallaan menninkäinen otti ihmiset kaapunsa alle ja häikäisi heidät kirkkaalla valolla, jolloin kyläläiset alkoivat murtua uskossaan ja muuttuivat vapaamielisiksi. Katselin kärsivällisesti, kuinka koko kylä yksi kerrallaan puhdistettiin uskosta.
Tämän jälkeen kultainen menninkäinen muuttui taas miehekseni ja jatkoimme vapaasti elämäämme.

Semmoinen uni. Olen hämmentynyt, koska en yleensä mieti asioita tuolla tavalla, en pidä juurikaan fantasiasta tai runollisesta symboliikasta. Mutta olihan tuossa melkoisen syvää mietelmää uskosta ja vapaudesta. Hassua, että se oli oma uneni ja silti nyt mietin sitä kuin jotain muun ohjaamaa fantasialeffaa;. Ihan jees, muttei oikein mun tyyliäni. Hohhohoo.

"suvi suloinen"

"Suomeen pitkä kuuma kesä!" luki Iltiksessä. Uskon tosin kasipallon ennustuksiinkin enemmän kuin lööppien säätiedotuksiin. Eikös joku aika sitten rahastettu kylmällä kesällä? Muistan vain siitä että lööpinkin lähettämä lupaus viileästä suvesta sai huokaisemaan toiveikkaana. Niin, minä en nimittäin tykkää helteestä enkä oikeastaan kesästäkään! Haastakaa oikeuteen!
"Kaikki tykkää ja ei saa valittaa kun on lämmin!" kirkuvat tädit ja facebook-päivitykset. No, miksi ei saa valittaa jos kuumuus tuntuu pahalta?  Joistakin kuumassa kelluminen nimittäin tuntuu pahalta; oksettaa, heikottaa, päätä särkee, ei kulje henki eikä ajatus.  Ainoa, mikä tekee olon jotenkin kestettäväksi on tasainen kännitila, mutta kun ei oikein siihenkään haluaisi lähteä.
Vähän niinkuin silloin pikkuisena hiekkalaatikolla, kun se yksi täti tuli kaakattamaan että "ei SAA leikkiä yksin!" Jaa miksi ei, kun se on kerran kivaa? Sitä ei tämä tätirukka käsittänyt putkiaivoissaan. Sellainen asia on nimittäin keksitty kuin mielikuvitus.

Joillekin unelmatila on olla lämpimässä ja ihmisten ympäröimänä. Minulle se on olla yksin viileällä niityllä. Sade on rakas asia. Minun kohdallani Garbagen biisi on täyttä totta. Olen vain silloin onnellinen, kun sataa. Ehkä se on vapauttavaa. Ei ole pakko mennä ulos, koska sade on yleisesti mielletty ulkoilua latistavaksi tekijäksi. Siksi juuri itse haluan mennä ulos! Tai jäädä sisälle lukemaan kirjaa ja juomaan teetä.Ei ole pakko lähteä mihinkään, riisua hiestyneitä vaatteita, kitata kaljaa terasseilla, polttaa nahkaansa.

Okei, onhan suvikin joskus suloinen. Suurimpia onnen hetkiä ovat olleet lapsuuden kesäpäivät Pohjanmaalla. Lintujen liverrys, ihanat kedon kukat, metsämansikat heinänkorressa, perhoset, eno grillaamassa herkkuja, jätskitötteröt mummolassa, uiminen, pehmeä tuulenvire kasvoilla pyöräillessä, pellonpielien hiljainen siritys. Kesäyön hellyys, vanhojen kotimaisten leffojen romanttiset maisemat.
Kaikki se. Kaukana kavala kaupunki, ruskeiksi paahtuneet kaljamahat ja kultaketjut katupölyn mälinässä, maauimaloiden sillipurkeiksi muuttuneet altaat, huvipuistojen paniikit ja muu mössö.

Tule rakkaani, lähtekäämme maalle!

melkein kuin uusi

Edellisen blogini "matka" on tehty ja päätimpä aloittaa uuden. Tämä turnee tosin kestäköön loppuelämän.

Edellinen pöhkön yksinkertaisesti nimetty writing-blogi  oli oikeastaan tarkoitettu tukemaan yhden kesän kirjoitusprojektia, mutta muuttuikin omalla painollaan vuoden pituiseksi itsetutkiskeluksi. Kihlattuni, miekkoseni, oli tuon vuoden omalla pyöräpatikkareissullaan ympäri Suomen maata & vähän Norjassakin, ja teimpä oikeastaan samalla itse reissua täällä kotona. Erossaolon mietteitä.

Mutta nyt on ukko kotona ja uusi liuska saapi alkaa, ilman sen kummempia mahtipontisuuksia.

Tähän päivyriin haluaisin kohtalaisen vapaasti vain höpötellä arjen oivalluksia, mielekkäitä yksityiskohtia, omanlaistani havainnointia elämän melskeissä.

Pöllönen lentäköön!

*