Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
"Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".
Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.
Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista.
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot.
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni.
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.
Mutta takaisin Mad prideen.
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan.
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki.
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen.
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?
Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia.
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka.
Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi.
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo.
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.
Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin.
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.
Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia.
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei.
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi.
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.
Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.
Voikaa hyvin!
