perjantai 15. maaliskuuta 2019

ennen lepoa

Jälleen yksi tyhjä jakso elämässä. Siis duunin suhteen.
Työkokeilu ja sitä seurannut nopea talkoolaisuus filkkareilla ohi.

Työkokeilun viimeiset päivät, kun kokeilin siipiäni vertaisohjaajana, monella tapaa haastoin ja tutkin itseäni.
Kykenenkö rauhallisesti ohjaamaan, laatimaan ohjauksia, olemaan ystävällinen pitkän kaavan mukaan, kohtaamaan ihmisen.
Vakuutin itseni. Pystyn ja haluan olla ystävällinen, kohdata, kiireettä.

Sama jatkui, mutta ihan erilaisena filkkareiden lipunmyynnissä Plevnassa ja Hällässä.
Liehumista lippujen kanssa Plevnan jääkylmässä aulassa ja siitä sukellus elokuvasaliin katsomaan vierasta inhorealismia lyhytelokuvien muodossa.
Venytin itseäni tosi pitkälle, enkä jaksanut kuunnella sisintä, joka olisi tarvinnut lepoa ja huolehtimista.
Katsoin lyhytelokuvia sokean nälän vallassa.
Kävin käyttämässä lounaslipukkeita PureBitessa ja Kasvisravintola Gopalissa.
Tuntui että ahmin kaikkea, kaupunkia, itseäni, vierasta tunnelmaa, herkkuja molemmin käsin.




 Lauantaina kävin päivällä katsomassa Niagarassa Thalian historiaa, lyhytelokuvia suomalaisista teattereista. Nautin filmeistä.
Raaka auringonpaiste sokaisi ulkona ja tuuli viuhui sekoittavasti. Kiirehdin Purebiteen lounaalle ennen iltavuoroa Hällässä.
Annoksessa meni kauan. Itkin ja purin hammasta, kun tajusin etten ehdi kunnolla syödä ja joka tapauksessa myöhästyn.
Ja samalla hämmästelin omaa rauhallisuuttani.
Söin minkä söin, ja juoksin keskustan halki nähden sen oikeat mittasuhteet kerrankin.
Keskusta ei ole niin iso kuin aiemmin luulin, se on rakennusten täyttämä tila siinä missä muutkin.
Iltavuoro, lauantai-ilta. Tunnelmia.

Ja vielä sunnuntainakin venytin itseni Viitaan vaikka todella olisin voinut levätä.
Viita on aina antoisa, ei sitä voi katuakaan, mutta todella etenkin jälkeenpäin huomaan, ettei ollut nyt resursseja keskittyä siihen. Sukelsin sinnekin saman virran pauhussa.
Kun tulin kotiin nyt fyysisen nälän riivaamaana ahmin sairaalloisesti ruokaa suoraan paketista ja tajusin itsekin että olen ihan hallitsemattomassa tilassa, ylikierroksilla ja epätoivoisesti nautinnon perään.
Halusin juoda, mässätä, valua johonkin toiseuteen. Se oli ihan selvä.
Ja niin silmitön oli se halu, että mikään aiempi järkeily ei auttanut, kun kelat pyörivät sellaisella vauhdilla.

Menin päistikkaa portaita alas.

Kävin eilen toista kertaa psykoterapiassa.
Epävarmuus terapeutin sopivuudesta piinasi hetkittäin ja kuitenkin luotan intuitioon.
Ainakin hän edustaa oikeaa suuntausta ja innostui kirjoittamisestani.
Kannusti heti ottamaan voimakkaasti käyttöön sen, tämän, työkalun.
Pitäis-kela pyörii yhä päässä, mutta ehkä väsyneemmin, haluttomammin.
(Pitäisi katsoa Viita-juttuja, tutustua seuraavaan kirjailijavieraaseen, lukea erään toisen ihanan kirjailijan uusi kirja.)

Tämä viikko on kuitenkin mennyt palasten keräilyssä, työkkärin kanssa asioidessa, työhakemuksissa, lääkäriasioissa ym.
Vein kuntoutustukihakemuksen ja pussin tyhjiä pulloja.

Ehkä ylipäänsä pitää jaksaa painia, pysäyttää asiat niin että ne ehtii sanallistaa, saattaa mieleen tulla yhtäkkiä muita keinoja.
Jos hieroisi, venyttelisi, kuuntelisi tätä ihanaa klassista musaa, kirjoittaisi, nukkuisi...
Tuntuu niin hyvältä pysähtyä toviksi, olla antamatta impulssille myöten. Tajuta että se on vain sellainen pieni päähän aikansa kopsuva pingispallo.

Ennen lepoa.







perjantai 1. maaliskuuta 2019

seuraava suupala




Maaliskuu alkoi kuin varkain ja syöksi ikkunasta sisään tuhansina säteinä.
Niin paljon papereita, muistettavia asioita.
Niin monessa eri suunnassa, eri puolilla minua, eri osa-alueina.

On vaikea hahmottaa joka aamuista bussia, menikö se nyt viittä vai viittätoista yli ja alkoiko työt jo tunti sitten.. Vaikka keho muistaa oikein, mieli sinkoilee valon mukana joka suuntaan. Tai ehkä se on vain käpyrauhanen, joka markkinapallona kimpoilee.
Voisi yhtä hyvin nauraa, itkeä tai olla stoalaisen tyyni, kun on yhtäkkiä tällainen hileisen kirkas aamu, joka painelee koskettimia kovaa ja samalla kevyesti.

Bussissa on vähällä ottaa korvanapit taskusta, kaivaa musiikin esiin, mutta toteaa sitten, että sisällä helisee ihan riittävästi muutenkin.

Eilen oli omalla asteikollani aikamoinen monsteripäivä.
  • Sisälsi:  *  työpäivä * ensimmäinen psykoterapia * odotteluhengailua  * toinen työaiheinen kokoontuminen

Kaksi keskenään erilaista työjuttua tuntuu paljolta, mutta vielä se kova timantti, jota olen vuosia jahdannut eli psykoterapia on nyt sitten vihdoin alkanut.

Ensimmäinen istunto jätti ihmeellisen reväistyn olon, jossa kelluin posket punaisina. Hermoilustressi oli yhtäkkiä vetäytynyt hetkeksi sivuun ja päälle meni jonkinlainen äiti-moodi. Nyt mennään rauhassa ja syödään jotain.
Annoin jalkojen kulkea hitaasti alakerran markettiin. Otin itselleni salaatin ja pasteijoita ja syötin itseni.
Yhtäkkiä hengitin luonnostani pallealla kuin pieni lapsi ja keskityin vain seuraavaan suupalaan.