loma

Syksyn viileä huokaus.
Olen kiitollinen näistä kuumeköhäisistä päivistä ja tuosta ikkunamme edessä omaan tahtiinsa kellertyvästä koivusta. Teestä olen kiitollinen ja Kate Bushista.
Joka aamuisista kirjoitushetkistä pajalla, kun ruutuvihkooni ilmestyvät pienet tähdet ja hyvän päivän toivotukset, siitä pienestä piilopositiivisuuden hileestä itsessäni. Kaduilla kaikuneesta klarinetista.

Olen päättänyt aloittaa loman.
Koska samat vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa ovat seuranneet minua koko elämäni. Koska pohjimmiltani luotan ja uskon teatteripajalaisten ottavan minut vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos ja kun en enää jaksa kontrolloida kaikkea itsessäni, tuntea jatkuvaa itseinhoa.
Olen ottanut loppukirin ja pelännyt non-stoppina olevani ärsyttävä koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. Pelännyt ärsyttäväni pajalaisia, ihmisiä bussissa, kaupan kassoja, omaa miestäni, facebook-kavereitani, ketä tahansa tähän maailmaan syntymään mennyttä, koska en vain voi olla niin hyvä tyyppi, en voi...

Olen kadehtinut joitakin pajalaisia, kun ne vaikuttavat luonnostaan niin luottavaisilta, avoimilta, levollisen kyllästyneiltä. Että ne vain ovat, sen kummemmin kaikkea määrittelemättä.
Itse kun menin jo lapsena säikähtämään tätä maailmaa, omaa pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sain lapsena usein kehosta irtoamistuntemuksia, että vain putosin todellisuudesta jonnekin hakkaavaan kadotukseen. Tein sen itse hokemalla itsekadotusmantraani mua ei ole mua ei ole...ja sitten ei ollut. En vieläkään tiedä mitä aivoissani on tuolloin tapahtunut.
Olen tuijottanut silmäni sokeiksi ja takertunut pikkukourillani rauhoittaviin näkyihin.
Harmi, että minulta on todennäköisesti jäänyt näkemättä se, ettei maailma ole niin uhkaava kuin luulen. Ei se minua halua tallata, ei se purematta niele.

Ehkä ihminen onkin todella rakastettava otus juuri sellaisena kuin on; sitkeänä, mukautuvaisena, laumana, yksilönä, mokailevana, tyhmänylpeänä, anteeksiantavana, lastuna laineilla.
Ja ehkä elämä koostuu sittenkin hetkistä, joiden syntymistä, muuttumista ja sisältöä ei voi määritellä. Määriteltyjen asioiden taakse jää jokin alati uutta synnyttävä raksutus. (Se jokin hymyilee minulle.)

Minun on aika ristiä käteni luottavaiseen odotukseen, vetäytyä taaksepäin ja vain katsoa.
(Hymyilen takaisin.)
Olen lomalla itsestäni.



















☆ kaiken ei tarvitse olla täydellistä ☆

sali

Näin se elämä potkas pyllylle ja nyt lompsitaan pää edellä kohti jorpakkoa tai mitä lie sulaa hulluutta.
Alotin tällä viikolla kokopäiväisen teatteritoiminnan enkä muista koskaan olleeni näin raato ja näin ihmeen innoissani yhtä aikaa.
Olen hikoillut kuin pieni possu loikkiessani, juostessani, punnertaessani, kyykkiessäni ympäri salia. Olen kieriskellyt tuikituntemattomien päällä, leikkinyt leikkejä kun muut ovat töissä ja vaihdellut ymmyrkäisiä sanoja väliajoilla.
Tuntenut tämän kaupungin taas uudenlaisina näkyinä ja valonpilkahduksina.
(Ei voi olla vertaamatta Oriveden opiston kokemuksiin; yhteen tulleet "kummajaiset".)
Palaset loksahtelevat, rattaat pyörivät, päässä kuhisee ja kihisee.

En voi kiistää hämmennystä sekä hetkellisiä väsyn, säryn ja yliannostuksen tunteita, (yliannostus kaikesta yhtäkkisestä sosiaalisuudesta ja fyysisestä rääkistä) mutta  yhtäkaikki nautin siitä miten iso ja värikäs palanen on asettunut päivieni päälle, aivan uusi. Aivan oma.

Kertaakaan ei ole itkettänyt. Taisteluhenki nousee kauhun takaa ja juon palautusjuomaa aamupalaksi. Kyykin katkokävellen eteenpäin vaikka mikä olisi. Olen itseni äärirajoilla.
Venyttelen kun muistan, puhun kun muistan, kirjoitan ja erittelen kun ymmärrän lisää.

Tiedän olevani oikealla tiellä, pitkästä aikaa.
Se tunne on vahva, järjetön, kiistaton, ja sen muistaa kokeneensa ennenkin.

Ja koska Risto-yhtyeen Ylihärsilä sattui samaan bussiin ekan rääkkipäivän jälkeen niin tässä vielä tämmöinen tsipale: