maanantai 13. lokakuuta 2014

tallinna


Istumme Tallinnan vanhassa kaupungissa kohvikissa.
 Kauniit talot ja kadut kaiuttavat mölinää ja yökerhojen syntikkaa. Asuntojen ikkunoissa outo elottomuus. Missään ei pala kotivalo. Syyskaupunki,kivikaupunki. Puistossa puhalletaan jättisaippuakuplia, kuumailmapallo seisoo taivaalla.
Kaadan lasiini stillwateria ja katselen ikkunan takaa hiprakkaisia turisteja.
Viinaturismi on räjähtänyt silmilleni voimallisesti.
Nenäkin on herkistynyt. Viinan ja kaljan huuru pistelee sieraimia.
Ihmisten outo ilottomuus humalan alla. He todella näyttävät jääneen alakynteen.

Olen pitänyt savutonta linjaa viime äitienpäivästä asti, tipatonta hitusen pidempään.
Elämä on löytänyt uusia muotoja.
Ensi kertaa vuosiin olen käynyt läpi tilanteet kokonaan ilman humalan aaltoilua taustalla.
Tupakilla olen taas tottunut alleviivaamaan jonkun orastavan hermoilun tai levottomuuden, nyt on nekin tärinätauot jääneet.Paljastaneet lopullisesti turhuutensa.
Toki tupakanhimo kutittaa joskus kurkun päässä.

Ja erityisesti kaikki kulttuurikokemukset tuntuvat kaipaavan tupakan ja punaviinilasillisen säväystä.
Yllättävät hetket. Kun joku näytelmä sujahtaa ihon alle.
Tai nyt, kun satumme löytämään itsemme vanhasta kirkosta kamarikuoron juuri aloittaessa esitystään. Surmatants nousee kupoliin ja saa vatsani potkimaan. Suojaan sitä ja punainen sametti vuoraa minut, meidät. Korkeissa ikkunoissa sininen valo, loistavat kyntteliköt hämärässä, prameilevat vaakunat, harmaat kuoleman kuvat.
Kulttuurikuplan kimallus.
Keskiaikaravintolassa kituseni hinkuvat punaviiniä juhlan hetken tunnossa. Tarjoilijat miekkailevat. Pöydissä syödään ja juodaan kynttilänvalossa. Vanhat ja nuoret, perheet ja ystävykset.
Yhteinen hetkemme tässä ja nyt.
Eteen tuodaan sydämellä tehtyä ruokaa, jouluinen aromi. Mustaherukkaa, kanelia. Hämyisyys hymyilyttää.
Kaadan taas vettä lasiin ja juon. Kilistän kanssasi. Ja tiedän taas tuntevani tämänkin loppuun asti.

Vesi on muodostunut tärkeäksi elementiksi. 
On ihmeen voimaannuttavaa kaataa sitä lasiin ja juoda jossakin, jossa ennen hankkiutui humalaan.
On majesteetillista palata illalla hotelliin ja jäädä pitkäksi aikaa suihkun alle.
Siunattu tila.

Paluumatkalla kalpeat ja hiljaiset näpelöivät älypuhelimiaan.
Katselemme kannella sylikkäin, kuinka laiva saapuu satamaan.


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Sadepäivän irtoajatuksia



Mitä minä haluan elämästä sanoa?
Olen aina kokenut olevani jonkin oleellisen äärellä, kun olen lukenut runoja, joissa arki ikään kuin paljastetaan. Se mitä viestitään tiedostamatta, miltä näyttää ja tuntuu primitiivisyys vasten muovimaailmaa.  Se on huumava (huutava!) akvaariotunne, niin raskaan innostavaa, kun kaikki näyttäytyy ilman nahkojaan, ja kaikesta voisi runoilla.
Aaltoilen siitä yhä useammin poispäin, kun en enää jaksaisi nähdä.
Ja yhtä aikaa halveksin pikkumaista elämää. Sitä että joku haluaa omistaa elämänsä pikkusisustusnäpertelyille, kaikelle söpölle ja helpolle, mistä tulee kiva fiilis. 

En ole koskaan oikein löytänyt muottiani. En ole punkkari, mutta samaistun anarkiaan enemmän kuin ulkokultaiseen taputteluun. Ahdistun ihmisistä, jotka eivät uskalla reagoida vapaasti, joille malli tulee aina muualta. Päällä pitää olla siistiä vaatetta ja suun vähän supussa. Teatteria pitää käydä nuuhkimassa pienessä kulttuurikuplassa, mutta mikään tuhmasti ryöpsähtelevä ei saa kelvata. 

Haluan toimia yhdessä muiden kanssa, mutten kestä olla osana laumaa. Juuri eilen taas huomasin että kuljen mieluummin pidempää reittiä kuin samaa tietä bussista ulostautuvan karjalauman kanssa. Hukun, irtoan itsestäni joukkotapahtumissa. Tulee aina tunne että minua viedään muiden mukana jonnekin tuntemattomaan, uhkaavaan.
Nuorena aikuisena (myöhäisteininä) aloin teroittaa katsettani, ja sahata läpi kaikesta valheellisesta. Oli helppo säälitellä vino hymy naamalla lukion geelitukkia ja sitä myöten vähän kaikkea. Ironista että samaan aikaan valehtelin itse, jopa päiväkirjalleni.

Mitä tahansa aistin minulta odotettavan, sitä en suostu antamaan. En ainakaan ihan juuri sellaisena kuin sen olen aiemmin tuottanut. Mielikuvitus muokkaa vanhan ajatuksen aina uusiksi, liian helppoja vastauksia karttelen. On tallottava uusi raikas polku, vähän edellisen vierestä. Joka päivä uusi.
Mutta pääsenkö koskaan eteenpäin?

Tappelen vastaan oli kyseessä mikä tahansa valmis muotti. Punkkareillakin omat univormunsa ja norminsa. Vanhemmuuteen, äitiyteen, liittyy kasapäin mielikuvia, joita sinkoan pois itsestäni kuin kovia pikkupalloja.

Miksi aina pitää väistellä (ja provosoitua)? Jospa luottaisi siihen että se, mikä ei ole minua varten, ei minuun tartu. Tai uskoa ilman (lopulta latistavaa) ylidramatisointia, että joku voikin olla kanssani samaa mieltä?
Olisiko lopulta helpompaa myöntää, että joo: tämä on minun tapani eikä sille välttämättä ole muualla taottua muottia. Lakata päivittelemästä, kun taas löytää itsensä alkupisteestä. Mitä, enkö halunnutkaan elää tuon toisen elämää?

No et,  nuija! Usko jo. Tartu kynään tai ensin kirjaan ja ala taas kilvoitella.