Sataa. Maailma mataa.
Maailma ropisee.
Pellot litisee, joet alkavat kurotella yli kylkiensä.
Olen tuonut uuden ihmissielun juurilleni, hänenkin juurilleen.
Jalassa mummin kutomat villahousut, uusia äänteitä kohti maailmankaikkeutta.
Luonnonkauneus tässä lähes hylätyssä korven mutkassa on niin valtava että se tekee unenomaisen olon. Ehkä on vaikea käsitellä tällaista paratiisia, mieli alkaa tuudittaa epäuskoisena uneen.
Ei ole toista paikkaa, missä hiljaisuudesta käsin alan tällä tavoin kurotella kohti maailmaa.
Yksi ilta kävelin pikalenkkiä (niin typerän urbaani sana) ja pellolla seisoi kauris.
Seisahduin ja katsoin kaunottaren karkausta, lentävät askeleet yli pellon keskellä kesäiltaa.
Suorittaminen näytti taas oman naurettavuutensa. Vähän toki kirosin muodon vuoksi kamerattomuuttani.
Kaupunki näyttää täältä käsin ahtaalta ja törkyiseltä, vaan ei se sitä ole ollut. Mieleni on.
Some pilaa aivot. Luonto vapauttaa.
Hiljaisuus on aluksi kivan kirpeä, sitten jonkin aikaa pelottava, lopulta euforinen. Ja sitten kaikki saattaa alkaa alusta.
Yöllä se alkoi.
Pikkuinen nukkui vierelläni pesässään.
Vanhan talon nurkista alkoi tulla se viima.
Illalla katsellut valokuva-albumit alkoivat puhua.
Tarina alkoi kirjoittaa itseään päässäni, tai se jatkoi itseään. Jollain tavalla alitajuntani osasi jatkaa juuri siitä mihin olen jokunen vuosi sitten jättänyt tarinan.
En jaksanut tehdä asialle mitään, itse aktiin on vielä matkaa.
Mutta kone on lämpiämässä.
Heti iskee se turhautuminen. Kun tuntee sanat, kirjoittamattomat, kytevät, aivokanavissaan. Voi melkein tuta niiden säkenöivän, kajastelevan sieltä. Tarina on raskaana.
Joskus synnytän sen, mihin tämä paikka minua pakottaa.
"Tiera"-nimellä syntynyt tarina muuntuu kenties toiselle nimelle, koska Tiera-kirja(sarja?) on jo olemassa. Lähde ja jää. Jää ja lähde. Jäälähde. Lähdejää?
Tättättää, joklaa pikkuinen.
Ajattelin hakea elokuussa Viita-akatemiaan.
