Tikkanen on kiinnostanut siitä saakka, kun näin tv:ssä herkkäkasvoisen Liisi Tandefeltin lausuvan Vuosisadan rakkaustarinan runoja suoraan kameralle. Tunnekuohuissani otin muutaman valokuvankin särisevällä tv-ruudulla eläytyvästä näyttelijättärestä ja voimaannuttavista sanoista.
Viimeisin Tikkaselta lukemani kirja on Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.
Tulikivenkatkuista arkikuvausta ajalta, jolloin kirjailijatar sai vailla kiitosta tehdä kaikki kotihommat (ainakin tässä tapauksessa) hoitaa lapset, vastuut, velvollisuudet ja käytännönasiat.
Ja kuitenkin se kitkeränkatkeran suloinen rakkaus piinaa rinnassa. Ja käsittämätön naisen ymmärrys, joka venyy loputtomiin.
"Montakohan hunajavoileipä- ja ruusunnupputarjotinta naispuoliset nerot saattoivat odotella puolisoiltaan viitsiäkseen nousta pystyyn ja ryhtyäkseen harjoittamaan nerouttaan? Leonard Woolf ei ole joka naisen oikeus." (M.T.)
Omassa huushollissani olen turhankin autuaasti saanut unohtaa omat "etuoikeuteni".
Osaan valitettavan helposti heittää sivuun kaikki arjen askareet ja yhteiset pelisäännöt.
On häpeällisen vaikeaa toimia mukavuudenhaluaan vastaan. Kun sitten pitää väärällä hetkellä tehdä jotain tavallista ja järkevää, päässä kilahtaa sumea teini-ikäisen raivo. Emmäjaksa!
Vaan on tämä on maailman kivoin koti ja aiempia koteja enemmän haluan, että se kiiltää ja että vuokra on ajallaan maksettu.
Sopivassa vireessä tulee siivottua ja tiskattua vapaaehtoisestikin.
Mutta voi miten olisi helppo sälyttää vastuu raha-asioista jollekin toiselle ja vaatehuolto.
Toisinaan makoilemme aamulla sängyssä ja haaveilemme tarjottimia kantavista palvelijoista.
Mutta kyllä... jonkunmoinen Leonard Woolf tuo mies on.
Sen verran autuaallisesti olen saanut murjottaa ja haahuilla pää pilvissä. Mikään neropatti en ole mutta uneksija, arjen ohi tuijottelija, joku semmoinen...
Kyllä välillä tulee ihan surku, miten paljon se on saanutkaan jaksaa. Ja miten silmitön on ollut raivoni, kun olen murtautunut rakkauden vuoksi tekemään jotain, joka on lopulta hyväksi meille molemmille. Kuinka yhä tahtoisin joinakin päivinä vain pilata kaiken.
Ja kuinka pakahduttava onkaan rakkaus sellaisen hetken jälkeen.
---
Menen sisään ja panen
päivällisruuan tulelle
Minä aina minä
tietysti minä
ja päivällisruoka
satun katsomaan ulos
sinun surulliset silmäsi
Kävelen kierroksen
kalliolla
idiootti, minä sanon
helvetin idiootti
suutelen sinua suulle
Paskakinttu, sanot sinä
vastahakoisesti
suutelet minua suulle
seitsemän tuhatta volttia
ryntäät tiehesi ja vedät
merestä
neljä haukea
pidät luennon
Van Goghista ja Fanny Churbergista
puhut puhut puhut
Me puhumme
ja puhumme
ja puhumme
Niin herravarjele
kuinka me
tosiaan
toisiamme rakastamme
-Märta Tikkanen:Vuosisadan rakkaustarina-
---
Mietin, että uskaltaisinko koskaan itse kirjoittaa niin avoimesti elämästäni kuin Tikkanen, omalla nimelläni omasta elämästäni.
Tarve on ainakin ollut kova. Monta nettipäiväkirjaa on ollut, monta hyvin avointa päivitystä.
Ja samalla olen halunnut roikottaa fiktiivisyyden mahdollisuutta, en myöntää että tämä on totuus. Ja mikä on lopulta totuus?
