tiistai 18. lokakuuta 2016

uhma

                                                             
 Björk: Undo (Vulnicura live)


Toivun enteroviruksesta, joka sieppasi perheemme bakteerikannan näin syysloman kunniaksi.

Perjantaina makasin autuaasti puudutettuna, kun isovarvastani operoitiin kynsivallin tulehduksesta.
Myöhemmin samana päivänä kävin hierojalla.
Uskomatonta, miten moninaisesti kipua keho voikaan tuottaa.
Vasen lapani on liiasta staattisuudesta jysäyttänyt itsensä tukkoon.
Kun sitä lähdettiin avaamaan, aukesi melkoinen kuonalipas. Mikä vitutus ja kuvotus piinasikaan hetken.
Ja samalla nautin pitkästä aikaa liikkeistä, ihmellisestä vapaudesta, liikkuvuudesta.

Vaivani kasaantuvat, kaiken päällimmäisenä on kuitenkin arjesta selviytyminen.

Tytär.
Sen tahto.
Hänen tahtonsa. Uhmansa.
Hesarista juuri luin:
”Vaikka lapsi on poissa toltaltaan ja menettänyt tunteittensa hallinnan, aikuinen näyttää käytöksellään, että tunteet eivät ole vaarallisia. Ne menevät ja tulevat, mutta maailma ei kaadu. Päiväkotiin mennään, ruokaa laitetaan ja kauppaostokset tehdään. Tämä lisää lapsen turvallisuuden tunnetta”, [Linnea] Karlsson kuvaa.
(Tämän vanhan tutun asian.)

Tunteiden hallinnan menettäminen. Sitä jäin makustelemaan.
Mieleen tulvi tilanteita, joissa olen mennyt jonnekin syvälle taivaantakaisiin, kuinka syvälle, kuinka atomitasolle joutuu menemään pitääkseen itse köysistä kiinni, omat tunteensa kasassa.
Ei se aina onnistu. Mutta joku sisäinen kartasto onneksi on.
Arki on pidettävä yllä. Se perkele on.
Ei OLE vaihtoehtoja. Ei enää.

En edes pysty kuvaamaan, kuinka rankkaa tämä on. (Ja me olemme päässeet suht helpolla.)
Kuinka syvällisesti tämä kauheus meidät kolme sitoo yhteen.
Kuinka paljon voi vihata joitain kohtia arjessa.
Miten paljon voi rakastaa.

Hikipisarat valuvat pitkin kasvojani, tuntuu että kehoni hajoaa, jokainen trauma sykkii hälytystilassa, käteni hirttäytyvät muovipussin kahvoihin, taju menee, menetän kaiken, olen painajaisessa ja helvetissä, huudan päässäni kirosanoja kaikilla maailman kielillä, palan ja jäädyn, tyhjennyn kaikesta,

ja hengitän rauhallisesti,
hymyilen hitaasti,
sanon jotain pehmeästi,

pidän maailman laidoista

asetan hänet uomiinsa.


Lopulta hän syö, ehkä vähän hymyilee ja nukkuu.
Ja maailma pelastuu.












tiistai 4. lokakuuta 2016

juuri nyt



On jatkuvasti sellainen olo, että kirjoitan aina väärästä aiheesta.
Kun viimeksi kirjoitin grungesta ja Nirvanasta, jälkikäteen hiipi esiin olo, että miksen kirjoittanut feministipunkista, joka on vielä kovempi juttu, ja auttaa allekirjoittanutta ja monia muita paljon enemmän tässä maailmassa kuin vanhempienvihaamisrallit.

Ja sitten, kun silmää läpi päivän uutisia, ei hetkeen näe mitään kyyneleiltään.
Siinä vaiheessa, kun uutiskuvien päälle pitää painaa käsi, kun ei kestä nähdä, on parempi siirtyä tekoihin.
Eli laittaa vaikka armaita pennosiaan Unicefille, Punaiselle ristille ja Pelastakaa lapsille ry:lle. Yrittää edes jotain.
On parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeyttä.


Ja sitten on uutiset Puolasta, missä naiset osoittavat mieltään aborttilakia vastaan ja joku rohkea nainen Suomessakin. Ja mikä siinä on, että kommentoimassa ovat koko ajan miehet? Anteeksi, mutta olisivat hiljaa. Anteeksi, mutta ei anteeksi.

Ehkä pitää sulkea kanavat hetkeksi ennen kuin heittää lopullisesti misantropian puolelle.

Ja oikeastaan mun pitikin taittaa kouluun väriaiheista vihkoa.
[Ja oikeasti:Mun pitää oppia seisomaan sen takana, mistä kulloinkin kirjoitan.]


I said hey, what's going on?