Kirjoitin aiemmin evoluutiosta, johon en ehtinyt mukaan. Että
hidastan, tahallani.
En edes silloin
ollut näin tietoinen ilmaston lämpenemisen asteesta kuin nyt. Olen
pitkään potenut epämääräistä, kaiken sumentavaa,
maailmantuskaa. Kun kaikki ympärilläni jatkaa itsepintaisesti,
minäkin.
Kun korona alkoi
nostaa päätään, olin töissä. Oli mielekästä
tehdä työtä, minkä osaa sellaisen eteen, mitä arvostaa. Ohjelmistossa olivat esillä ilmasto, dystopia, maat, joissa ei ole sananvaltaa. Olin aidosti otettu kuvista, joissa ääneen pääsivät
uhatut, huolestuneet, feministiset, juurian etsivät visionäärit. Tein töitä
avokonttorissa, missä olin jatkuvasti kivuliaasti kasvokkain
introverttiyteni kanssa. Oli hälyä, jolta en osannut suojautua.
Vessassa hieroin sormiini italialaista rasvaa, jonka tuoksu piristi
ja rauhoitti. Pidin kaikista työtovereistani. Silti olin jatkuvasti
puhki.
Festariviikolla
näin jatkuvasti painajaisia, tein pitkää päivää, kävin
näytöksissä, välillä itkin ja kirjoitin lopulta päiväkirjaa. Viikon viimeisen päivän aloitin kyyneleisellä
päiväkirjailulla, menin toimistolle bussilla ja auringon nousu oli
lumoava. Kun voittajat julkistettiin, jännitys nousi yhtäkkiä ja
nosti punan poskilleni. Avasimme kaljat jo iltapäivällä ja
juhlimme myöhälle. Minä olin punastunut ja täysin estoton, kun
joku kuvasi videon meistä juhlijoista.
Kävimme toisena päivänä sushilla (olin kyllä niin väsynyt, että unohdin yleensä hallitsemani puikko-otteen) ja
sovimme näkevämme seuraavalla viikolla.
Seuraavaa viikkoa ei
ollut. Oli vain korona. Kaikki tapaamiset peruuntuivat yksi
kerrallaan. Mikä introvertin päiväuni.
Shakespeare
kirjoitti Kuningas Learin karanteenin aikaan, tiesivät meemit
kertoa. Minä toki halusin luoda jotain yhtä kuolematonta, mutta
vielä enemmän halusin vain olla, värittää väristyskirjaa ja
katsoa töllöstä Niskavuoria, hukkua tyttäreni suloisuuteen.
Tulin kipeäksi, kuume nousi ja katselin kyljelläni sängyssä,
miten Jennifer Ehle luki livenä Instagramissa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa
lempeästi ja lohdullisesti. Sen parempaa kuumelääkettä en olisi
voinut keksiä. Yritin soveltaa samaa pieteettiä tyttäreni
iltasatuihin, jotka möreällä flunssaäänellä luin. Nalle Puh, joka on selkeästi sittemmin siirtynyt olemukseeni.
Olen törkeästi
nauttinut tästä seisahtuneisuuden ajasta. Olen potenut kunnolla
kipeyttäni. Olen kirjoittanuit kirjeitä. Olen jumaloinut
iltakävelyjä luontoon, olen lukenut ensi kertaa kunnolla Taru
sormusten herrasta-kirjaa, olen myös lukenut ensi kertaa
ajatuksella, mitä Smells like teenspirit: n sanoissa
oikeastaan lukee. On ollut useita etäistuntoja.
Tämä kaikki on minulle helppoa senkin takia, että sain onnekkaasti hypätä tähän lepoon suoraan työrupeamasta, jonka työsuhde loppui prikulleen siihen pisteeseen, mistä karanteeni alkoi. Ja koska olen introvertti ja luvalla saatu oma rauha on minulle maallinen taivas. Koska olen ikävöinyt tytärtäni, miestä ja kotia, jotka nyt sain itselleni. Koska rakastan taidetta sen kaikissa muodoissa. Koska luonto elpyy. Koska voin vihdoin ottaa päivän kerrallaan. Etten ole menettänyt ketään.
Minulla on vihdoin
tunne, että jokin tässä maailmassa hidastuu. En ole kokenut paremmuutta suhteessa muihin, mutta helpottunutta levollisuutta olen.
PS: Luvattoman monta kertaa olen katsonut sitcomien blooperseja ja inhoamieni elokuvien kohtauksia Youtubesta. Ettei tämä nyt niin ylevää koko ajan ole ollut...