valon juhla

On tällaisia päiviä.
Minä olen täynnä kipua, se on ehkä erityisen keljua flunssaa, mutta käykö flunssa tällä lailla tunteisiin?
Minä tuskastun ihmisiin, tuskastun niin että hiki pirskahtelee ympäri kehoani ja aivopuoliskojeni välissä on suora viiltävä lovi.
Lapsi nukahtaa olkaani vasten, ja minun vain täytyy.
Nostaa hänet syliini, raivata väyläni, hymyillä.
Pidellä häntä hellästi maailmassa.

Me menemme taas Tallipihalle. On Valon juhla.
On harmaa alkuilta eivätkä lyhtyjen valot erotu.
Ostamme suklaata Suklaapuodista ja istumme kivetykselle syömään valitun herkun kuten aina.
Minä otan haukun ja maku leviää suuhuni.
Juhlaan on tuotu vaikeasti vammaisten ryhmä. Yksi karjuu ja mölisee aggressiivisesti.
Annan lapsen kuunnella, annan itseni kuunnella.
Ikäänkuin jokin kipeä, kireä kela itsessäni purkautuisi.

Nousemme mäen päälle.
Lapsi huomaa jokaisen linnunpöntön ja iloitsee niistä.
Ilman häntä en huomaisi yhtäkään.
Vasta mäen päällä näen, että koko taivaanranta on ihanaa mannaa, vaniljaa ja huvipuiston laitteiden valot heijastuvat kimmeltäen järveen.
Olemme siinä pitkään, lähekkäin ja katsomme.

Palatessa vastaan tulee ystävä. Rupattelemme, halaamme.
Kun riennämme lapsen kanssa etsimään bussia, on koko kaupunki täynnä valojen ketjuja.
Erottuvia, heijastuvia.

Kun jäämme bussipysäkillemme, lapsi näkee taivaalla tähden.
Minä näen vain alkuillan taivaalla olevia pilven riekaleita.
Hänen takiaan katson pidempään ja käsitän hänen puhuneen totta.
Taivaalla loistaa yksi tähti.

Kaikki on yhtäkkiä pimeämpää, mutta nyt on valon juhla.
Käsitän sen nyt.

☸

 

meren pulssi

Olen rannalla, käsissäni painava ankkuri.
Kaikki hyökyy yli.
Meri edessäni, meri sisälläni.

Näen edessäni aikajanan, joka on arvioitu kolmeksi vuodeksi, mutta on todellisuudessa määrittelemätön aika.
Viime lauantaina aloitin kirjoittajakoulun.

Kun menen ensimmäiseen tapaamiseen kangaskassissa uudet lehtiöt ja kynät, uskallan hädin tuskin hengittää.
Katson edessäni istuvan naisen violettia kaulaliinaa, sen violetteina kiiltäviä paljetteja.
Ehkä siellä on hänen kaltaisiaan naisia. Ajatus rauhoittaa.
Kun nousemme bussista, tiedän jo hänen olevan menossa sinne, mutta silti lähden etsimään toisennäköistä rakennusta vain päätyäkseni hänen kanssaan saman pitkän pöydän ääreen.
Aivan toisenlaiseen paikkaan kuin olen kuvitellut ja samalla juuri sellaiseen, jossa käsitän kaiken kuuluvan tapahtua.
Seinillä on isoja kirjailijoiden kasvokuvia ja lasikaapissa edessäni on ystävättäreni julkaistu kirja.
Hänen, joka on vuosi toisensa jälkeen rohkaissut minua tänne.

On oikeastaan yhdentekevää, onko minulla vielä toimivia kyniä ja tyhjiä liuskoja.
Onko minulla vielä yhtään valmista ajatusta.
Kiire tappaa tämän kaiken, käsitän.
Edessäni on kolme vuotta ja olen vielä alkuviivalla, sen rajoilla häilyen.
Pääasia, että seison tässä ja hengitän meren tahtiin.

Samaan aikaan täsmälleen näistä samoista kuohuista alkaa kaksi muutakin prosessia.
Olen valmistautumassa psykoterapiaan, yhtä määrittelemätön, yhtä valtava.
Ja perhesuhteissani on myös alkanut uusi aika, avarampi, oikea.
Minulla on yhä kaikki tämä, jota olen ajoittain epäuskoisesti pidellyt vapisevissa käsissäni, ja mahdollisuus uusiin liuskoihin.
Kaikki tämä on vielä mustekynäni säiliössä, kirjoittamattomina sanoina.
Kaikki tämä on vielä nielussani, mitään ei ole vielä sanottu.
On suhteita, joita ei ole vielä luotu, paljon määrittelemätöntä kauneutta.

Haluan seistä tässä ja sanoa, että minua pelottaa. Hengittää ihanaa, seisauttavaa hallaa.
En vielä tiedä mitään.
Suljen silmäni ja annan meren pulssin siirtyä minuun.