maanantai 13. marraskuuta 2023

Je'vida

 


 













Olen viime aikoina käynyt paljon elokuvissa. Se on hyvä tapa hyödyntää viikonloppuvuorojen jälkeisiä arkivapaita. Olen käynyt katsomassa loistavat Kuolleet lehdet (ohj. Aki Kaurismäki) ja Valoa valoa valoa (Inari Niemi). Ensimmäisessä silmä kostui ja kehoon jäi lämmin, humaani, halauksenomainen tunne. Jälkimmäisessä itku tuli runsaana. Elokuvan loputtua vanhempi rouva takanani totesi tyhjentävästi ”Loistava”. Poistuin salista paidanrinnus märkänä kyynelistä.


Katja Gauriloffin koltansaamenkielinen Je´vida on viimeisin päiväleffani. Ennen elokuvaa otin odotellessani kuvan jaloistani ja totesin, että todennäköisesti tulee taas itku leffasalissa.

Kyllä, itku tuli, mutta viipyillen ja syvemmältä, jostakin vatsanpohjukasta tai luuytimestä. Kivuliaana, hieman epämiellyttävänäkin. Ja itku oli oikeastaan sivuoire jostakin paljon mutkikkaammasta oivalluksesta.

Elokuvan päähahmo kolttasaamelainen Je’vida on elokuvassa lapsi, nuori ja sitten vanhempi aikuinen. Jossain elokuvan kipeimmässä ytimessä hänet katkaistaan, ja Je’vidasta tulee suomalaistettu Iida. Lapsinäyttelijä Agafia Niemenmaa porautuu tuimine katseineen suoraan sydämeen. Pieni lapsihahmo, joka sitkeänä jaksaa kantaa liikaakin, kävelee töppösissään läpi lumimaiseman ja ruumillistaa sekä nälkäisesti omaksutun kulttuurin että sen väkivaltaisen riiston. Hänen juurevuutensa kulminoituu isoisään ja kalaverkkoon. Suomalaistaminen tapahtuu kirjaimellisestikin pakkosyöttämisenä. Kaapista kaivetaan kengät ja nutukkaat poltetaan tulessa.

Lopputuloksena on itsensä kivettänyt, puhumaton Iida (Sanna-Kaisa Palo), joka saa vastaansa maailmalta siskontyttärensä Sannan (Seidi Haarla). Sanna yrittää epätoivoisesti keksiä ”oikeita kysymyksiä” ja piirtää turhautuneena maisemaa, kun he saapuvat vanhalle kotitilalle. Kotitila on Sannalle entuudestaan tuntematon ja kuitenkin merkillisen tuttu. Kun Sanna kuvailee nuoruudestaan asti ”hapuilleensa ilmaa”, hän sanallisti jotakin merkittävää itsestäni. Sekä juuret, niiden väkivaltainen repiminen että juurettomuutta seuraava elämänkaltainen välitila. Amputoituun kohtaan on jäänyt haamukipu, joka periytyy ylisukupolvisesti, mutta jää sanoittamatta. Tämä kaikki kuvattiin niin tuoreella ja tarkalla tavalla, etten muista vastaavaa oivalluksen tilaa koskaan kokeneeni asian tiimoilta.

Tukahdutettu kulttuuriperimä, ja rakkaus siihen, murtavat sittenkin vastarinnan. Menneet sukupolvet ovat läsnä ja antavat omat vastauksensa, kun uskaltaa asettua samaan tilaan heidän kanssaan.

Tunne omista juurista lienee elämän ydintunne, joka on joillekin itsestäänselvyys, joillekin kaukokaipuuta ja joillekin kenties täysin vieras. Kun omat juuret sijaitsevat paikassa, joka on kaukana, oman onnensa nojassa, vaatisi jatkuvaa huolenpitoa, rahaakin ja ennen kaikkea aikaa, tunne juurista on myös ajoittain raskas taakka. Rakkaus juuriin pakahduttaa, sattuu, mutta samalla ruokkii näläntunteen. Tähän paradoksaaliseen tuskaan Gauriloffin elokuva tarjoaa ainakin yhdeksi ratkaisuksi toimintaa. Ukki on poissa, mutta kalaverkko on olemassa ja siinä kuuluukin näkyä elämän mentävä reikä. Vesi ja kalat ovat yhä olemassa, ja niissä polskivat myöhemmätkin sukupolvet.

Ennen leffasalia tuli tosiaan pitkästä aikaa mieleen kuvata omia jalkoja. Se oli erikoinen etiäinen, sillä juuri kengillä on elokuvassa suuri symbolinen merkitys.





Je’vida on elokuvana niin hyvä, että siinä voisi kiitellä jokaista pientä osasta. Työryhmä ja ohjaaja ovat tehneet huikeaa työtä. Lumoavat mustavalkoiset kuvat ja Lau Naun ihana musiikki kuljettavat syviin vesiin, mutta ohjaavat myös sieltä kohti valoa.

Tampereen elokuvajuhlilla työskennellessäni haastattelin Katja Gauriloffia kolttasaamelaisuudesta. Haastattelu päättyi runositaattiin. Siihen päätän tämänkin tekstin.



Suutari somistaa suonin
kynsin karvoin.

Entä minkä verbin suojanpuoleen
olen oman tuleni tehnyt? Itse koristan
kovertimella ja mietin seuraavatko
jos yritän koristaa kengän puhki.

Romanttinen paradoksi, identiteettini.


Niillas Holmberg

 

 

Haastattelu:
Romanttinen paradoksi, identiteettini – Haastattelussa Katja Gauriloff

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti