Ahvenanmaa

Tein ensivisiitin Ahvenanmaalle heinäkuun lopussa. Neljä päivää hengitin sisääni lempeää saaristolaisuutta, ja poistuin täysin rakastuneena. Kelluin koko ajan euforisessa olossa, joka oli sekoitus nostalgiaa, unimaailmaa, lapsuuden ydinmuistoja, menneisyyden kajastuksia ajalta ennen minua, aavistusta toisenlaisesta olomuodosta.

Matkustaminen avartaa, mutta myös auttaa liittämään palasia toisiinsa. Mielessäni oli kartta ja mielikuva siitä, mikä on Suomi. Ja mikä oli tämä saareke, jossa on jotain syvästi tuttua, unohtunutta, samalla aivan omanlaistaan ja sitten toisaalta ruotsalaisuus, yhtä aikaa vieras, tunnistettava, vetovoimainen.

Nälkäisesti havainnoin oolantilaista arkea, olemisentapaa, mielenmaisemaa, temperamenttia. Rakastin sitä väkevästi ja välittömästi, vaikka näin siinä omat rosonsa. Kylänraitti oli kuin suoraan lapsuuden Suomesta, 90-luvun alusta. "Kehitys" ei ollut saavuttanut sitä tai se oli torjuttu tarpeettomana. Se tuntui hirvittävän hyvältä. Saada palata johonkin verkkaisempaan, rennompaan olomuotoon. 

Kiertelyä erilaisissa paikoissa. Suomen vanhin kirkko Jomalassa, hautuumaita ja meren rantoja, lammaslaitumia, elämiään rennosti elävät linnut, Kastelholman linna ja ulkoilmamuseo, Hastersbodan näkötorni, Bomarsundin linnanrauniot, hepokattien surina, kypärättömät pyöräilijät, koirat, omenatarhoja, juustonaksutehdas, upea Ålands Konstmuseum, Prästgårdnäsetin luonnonsuojelualueella pähkinälehto, missä lehmät laidunsivat vapaana ja kallioille kuului läheiseltä maatilalta kukon kieunta. Tunsin olevani lapsuuteni kuvakirjassa, kirjavassa unikuvassa, oman itseni ydinolossa, täydellisen onnellisena. Olin väsynyt ja samalla nälässäni loppumattoman väsymätön.

Majapaikkamme, Pensionat Solhem. Kuinka rakastin ensi hetkestä sen ränsistynyttä mukavuutta, jonka takapihalla kasvoi ruusuja, marjapensaita, omenapuita. Takapihaa, josta alkoi Itämeri. En voinut uskoa onneani, että saatoin yöpuvussani katsella merta. Että se oli siinä, saatavilla. Rupuinen laituri ja rantamökki. Joutsenperhe lipuu ihan rantaan, meitä lähelle, levollisesti. Läheltä menee myös kaksi matkustajalaivaa, joiden valot hehkuvat hämärtyvässä illassa. Tunnen luissani ja ytimissäni, millaista olisikaan elää näin. Näin yksinkertaisesti, näin onnellisesti. Mielen lävitse virtaavat referenssit Myrskyluodon Maijoista Muumipappoihin. Saaristolaisuus, ruotsalaisuus, suomalaisuus. Ja hyvin paljon koko ajan... Oma lapsuus. Vanha, mutta täysin tuore.

Kotimatkalla olin kokemuksista ja migreenistä puolitajuinen. Matkalla Turusta Tampereelle, katselin Suomea Ahvenanmaan vinkkelistä, pohjoismaalaisuuttani, joka on muuta kuin vaikkapa keskieurooppalaisuus. Miten onnekasta saada elää tässä vehreässä, avarassa vesistöjen maassa. Ilmeisesti tarvitsin Ahvenanmaata hahmottaakseni Suomen, todella.

Halusin ottaa Ahvenanmaalta mukaani asioita, tavallisia markettituotteita, merenrannan kiviä, Grannas-omenamehua kuin voisin siten pitää itseni sitä lähellä. Ehkä ne konkreettiset asiat auttavat siirtymässä siitä tähän, yhdistämään nämä maailmat.

Halusin ja haluan uudella tavalla kiinnittyä ruotsin kieleen. Opiskelen sitä taas. Ehkä tässä on osittain taustalla se, miten kyllästynyt olen Suomen tämän hetkiseen asenneilmastoon, aggressiivisuuteen, idiotismiin. Se on saanut siirtämään katsetta Ruotsiin. Hyvään itsetuntoon, rentouteen ja edistyksellisyyteen. Ja ylipäätään johonkin muuhun kuin tähän. On helpompi hengittää, kun katsoo edes vähän laajempaan kuvaan. Kuvittelee toisenlaisen maan.

Maaperä

 

Hanna-Riikka Kuisma:
Maaperä (Like, 2016)

Hanna-Riikka Kuismalla on hämmästyttävä kyky johdatella ihmiskohtaloita yhteen kuin pieniä, hohtavia puroja. Hänen uusin romaaninsa Maaperä on runsas hahmogallerialtaan, kieleltään ja "kasvustoltaan", vaikka maisema on samalla betonimaisen tukahduttava.

Arvostan nyt enemmän kuin koskaan Kuisman valintaa kirjoittaa ihmisistä, joista harvoin kirjoitetaan. Yhteiskunnan sivuille jääneistä, lähtökohtaisesti heikompiosaisista, väheksytyistä. Ja hän kirjoittaa kauniisti, oivaltavasti, avartavasti. En keksi toista kirjailijaa, joka puhuttelisi minua Kuisman tavoin. On syynsä, miksi olen halunnut kirjoittaa hänen teoksistaan blogeissani. Hän on helvetin hyvä.

Maaperä kuvaa pientä yhteisöä, jossa on toki karikatyyrimäistä white trashiä, mutta samalla on lukutoukkaa ja shamaania. Erilaisia ihmisiä, erilaisia haaveita ja pyrkimyksiä. Nyt asuinkunnan keskuuteen on saapunut "vieras". Hän on Nana, rappiostriimaaja, jota on mukava vihata kotoa käsin. Kunnes ei enää ole. Se on kostettava.

Tekstissä on dekkarimaisia piirteitä. Lopputulos voisi olla kuten Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksessa: yksi puukonisku jokaiselta. Kaikkien motiiveja tutkiskellaan. Jokaisella on omansa. Joidenkin syyt ja seuraukset risteävät samaa puroa. On kiinnostavaa lopulta, kuinka vihan kohteeksi ja lunastajaksi päätyy juuri Nana (kun se voisi olla esimerkiksi moni mieshahmoista). On helppo ymmärtää ja liittyä kehitysvammaisen Rosan raivoon moninkertaisesti, kun hänen kokemansa vääryydet kulminoituvat. Toisaalta suurin rikos tuomioistuimissa tuntuu olevan se, ettei Nana alistu vallakkaiden miesten kiristysyrityksiin. Eikä myöskään yhteistöihin "hyvän asian puolesta". Hänestä tulee se kommenttipalstojen sokean raivon kohde, kun argumentteja ei enää ole.

Kertojaääni on ymmärtävä, muttei osoitteleva. Olen aina ihaillut Kuisman kieltä, joka vie vaikka läpi harmaan kiven. Tällä kertaa tekstiin on sekoitettu tarkoituksellisen runsasta kuvailua ja kasvisanastoa, joka pienen sulattelun jälkeen toimii yllättävän hyvänä tehokeinona. On loputtoman kiinnostavaa, kuinka räkäisintä luukkua tai harmainta lähiötä kuvatessa ei tarvitse unohtaa kauneutta. Äärimmäisen inspiroivaa. Ninni Kairisalon suunnittelema kansi viimeistelee tämän lumoavasti. Ruusut betonissa.

Koen jälleen näkeväni ympäröivää todellisuutta rohkeammin. Uskallan katsoa "rumuuteen". Kuisma on rohkea kirjailija, raivaaja ja rikkoja. Sanoisin, että hän luo kirjoillaan myös mielikuvataidetta, mielielokuvaa, joka aukeaa kenties parhaiten fyysisen kirjan kanssa. Hän tarjoaa meille visuaalisia näkyjä, mutta lopulta emme voi tietää näemmekö saman kuvan. Kokemus on yksilöllinen ja uniikki. Yksityinen taideteos. 

Joki joen alla

Riina Paasosen toinen romaani Joki joen alla (Docendo, 2026) kulkeutui uunituoreena käsiini.

Kirja on pitkän kirjoitusprosessin tulos, ja pieteetti huokuu lopputuloksestakin. Jokainen lause tuntuu olevan kohdallaan, ajan hioma helmi. 

Tarina kuljettaa lukijan tällä kertaa Helsingistä Konnunsuolle. Jälkimmäinen valikoitui tapahtumapaikaksi kuulemma twinpeaksmäisyytensä vuoksi. Suuret lämpötilavaihdokset ja pieni asukasluku. Suomaan päälle rakennettu pohjoiskarjalainen pitäjä kylänrattia hallitsevine baareineen kohisee hiljaisia tarinoita.

Päähenkilön, Julian, taustalla kummittelevat kompleksiset sukulaisuussuhteet ja ylisukupolviset ihmissuhdeongelmat. Kuinka hallita omaa kohtaloaan näiden ristitulessa? Miksi väärä houkuttaa? Ja mitä tapahtuu talolle, jota kukaan ei pian ole hoitamassa? Allekirjoittaneellekin hyvin tuttuja kysymyksiä.

Olin kävellyt kaapin ohi lukuisia kertoja tietämättä, mitä sinne oli kätketty. Kevät oli jo pitkällä. Ikkunamme takana kasvoi puu, johon oli viikossa ilmestynyt painavia silmuja. Vain hetki sitten meri oli halkaissut jäälauttansa. Isä oli odottanut oikeaa hetkeä. Hän oli muuttunut mies ja sen myötä hän oletti, että äiti ja minä olisimme yhtä mieltä hänen kanssaan.

Julian mukana kulkevat paitsi kaksi eri miestä ja kahden ylemmän sukupolven naiset myös ihmishahmoiksi muuntuneet muistot ja unet. Entinen, nykyinen ja mahdollinen. Tarkkanäköinen ihmisuhdekuvaus kulkee omia polkujaan, havahduttaa ja aiheuttaa sisäistä liikehdintää. Psykologisesti viettelevä, ajoittain eroottisestikin väreilevä kerronta ei kaihda yliluonnollistakaan. Kaikki tapahtuu lyhyessä ajassa ja pienessä tilassa kuin vaivihkaa. 

Kirjassa psykologia on maagista ja magia psykologista. Kumpi tuli ensin? Kumpi on totta? Kumpikin, ei kumpikaan. 

Kielessä huikaisee sen tuoreus. Sinänsä ikiaikaiset teemat ovat löytäneet jälleen uuden, voimakkaan sanoittajan ja syntyvät uudelleen lauseissa, joissa osuva fyysinen maailma ja mystisempi lyyrisyys puristuvat luontevasti yhteen. Arvaamaton tunnelma saa hautomaan edellistä lausetta ja odottamaan seuraavaa.

Olin talolle vanha seuralainen. Me tunsimme toisemme unohtamatta kohteliasta läheisyyttä, jolla se nyt houkutteli minua istumaan nojatuoliinsa ja ottamaan syliini Elisabetin virkkuutyön. Minulla ei ollut mitään syytä pelätä eikä unohtaa yhteisiä muistojamme. Yhdestäkään huoneesta en tulisi löytämään salaa pakattua matkalaukkua. Päinvastoin minulla oli tunne, ettei talo ollut valmis hyvästelemään minua.

Lohdullisinta kirjassa on kuitenkin Julian tavoittama omaehtoisuus ja talon rakenteita alistavan vääjäämättömyyden hyväksyminen. Hyväksyä loppujen lopuksi luonnon kiertokulku, luonto itse. 

Suuri osoitus sanojen voimasta. Ensi kertaa kykenin lukemalla sanoittamaan myös omaa mykäksi kiertynyttä suruani, joka kohdistuu oman sukuni kotitaloon Pohjois-Pohjanmaalla. Hätäratkaisujen kanssa on lopulta aika toivoton, kun talon toinen puoli uppoaa saviseen maahan ja toisesta päästä savupiippu pudottaa sisään kiviään. Lopulta hätä himmenee epämääräiseksi usvaksi, johon ei tohdi ojentaa kättään edes unissaan.

Ensi kertaa aikoihin koen, että usva on liikahtanut. Siinä liikutellaan esineitä, sen läpi kuljetaan, siinä on yksityiskohtia, siinä tuoksuu tuore maali, se kuitenkin liikkuu. Elämä ei loppunutkaan.

Ymmärsin kasvualustan olevan poikkeuksellista. Jos jokin päätti kasvaa, se kasvoi. Joki joen alla ei koskaan tyrehtyisi. Se huolehtisi elävistä ja kuolleista.

Ympäröivä maa jatkaa joka tapauksessa kasvutarinaansa, työntyy lattialautojen läpi. Tyhjään pihaan kulkeutuu eläimiä. Menneet sukupolvet tarjoavat voimaansa avoimelle mielelle, mutteivät väkisin kisko mukaansa. Ja siihen pihaan voin minäkin mennä. 

Kuva: Suvi Roiko

Riina Paasonen on tamperelainen sosionomi, kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on myös vanha ystäväni, jonka kanssa baarirunoilimme Riksun pöydissä jo vuosituhannen vaihteessa. Kirjoittamisen palo on asettunut meihin molempiin, mutta Riinassa ihailen lahjakkuuden ohella hänen uskomatonta sitkeyttään, jonka ansiosta tämäkin taideteos sai elämän. 

Henkilökohtaisessa kärsimättömyydessäni ja sitä ruokkivassa maailmassa Joki joen alla on rauhoittava ja avartava maisema, jossa on hyvä hengittää ja nähdä.

Riinan edellisestä kirjasta: Kaikki mitä menetimme (2017)

Uusi utopia

Olin vaeltanut paljasjaloin hakkuuaukealla, marjamaitani etsimässä. Sitä paikkaa, missä olin aina saattanut suojautua läheiseltä autotieltä omaan rauhaani. Turvan pesä. Marjat, jokaisen yksitellen, olin kerännyt suurella ilolla. Hitaasti, anteliaasti, lempeästi.

Kaikki oli revitty. Maat ja suoja. Jäljellä oli vain yksinäinen mäntypuu, paljaana ja pelokkaana. Luovuttaneena painoin siihen selkääni ja syliäni, kuljetin itseäni rungolla juuriin saakka. Se painoi ymmärryksen otsaansa minuun. Tihkui tummanpunaiset kyyneleensä.

Ennen unta se lähetti minulle kolme sanaa: Ei ole kiire. Ajattelin unisesti, ettei se voi olla niin. Meillä on kauhea kiire. Kiire korjata tekemisemme, toistemme tekemiset, pelastaa maailma. Ja silti hyväksyin mäntypuun viestin ja tiesin sen todeksi.

Nukahdimme vuosiksi. Autot tuijottivat meitä maantieltä ohi kaasuttaessaan. Koneet tulivat ja menivät.



Luonto avaa silmänsä ja hengähtää.

Juurakko värähtää ja minä havahdun. Olen nukkunut 20 vuotta. Maa ja puun juuret ovat kasvaneet ympärilleni, tehneet pesän, antaneet ravintoa. Olen sikiöasennossa ja maistan suussani vihreää. Silmäni aukeavat, kun värähtely jatkuu. Käteni tuntevat sammalta. Kuulen kohinaa, viserrystä, surinaa, laulua. Ilma on täynnä sekä hiljaisuutta että ääntä. Nojaan puuhuni ja livutan itseäni istumaan. Nyt vasta näen: metsä on palannut ja se on suurempi kuin koskaan. Käteni hakeutuvat sammalta pitkin varvikkoon ja keräävät suuhuni muutaman mustikan. Aika kuluu ja minä elvyn, virkistyn, muistan, tunnen.

Mäntypuuni kukoistaa ja tervehtyy hetki hetkeltä. Minunkin jalkani alkavat kantaa. Kierrän puun monta kertaa, muodostan sille suojapiirin. Kiitoksemme toisillemme sulkeutuvat ääniin ja tuoksuihin, rapisevaan rakkauteen. Nauran ja leikin tervehtiessäni uutta elämää. Heiluttelen jalkoja, maasta latvoihin päin. Kaukaa runkojen takaa minua kurkistavat toiset ihmiskasvot, alamme hyräillä. Ennalta määräämättömästi, etsiskellen, ääniämme kuljetellen, teemme taputuksia ja naksahduksia. Iskemme kämmenemme yhteen, sitten hellemmin, hitaammin, syleilemme ja lempeästi ohittelemme toisiamme, kunnes jatkamme eri suuntiin.

Vastaan tulee uusia lajeja, nimeämättömiä. Jatkuvuutta, arvaamattomuutta, jonka jaamme yhdessä. Keräämme, tutkimme, opimme, päästämme menemään. Käytämme käsiämme ja katsettamme. Aika ei ole vihollisemme.

Ei ole kiire.

Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta

Musta valo

 Brian Kershisnik: Nights impossible burden

Yö alkaa olla jo niin musta, että se voi nielaista ellen sytytä valoa sisälleni. Näin kirjoitin vanhaan blogiini 13 vuotta sitten.

Sellainen olo on nyt, kun marraskuun martaat ja mustuus ulottelevat kouriaan näin joulukuun toisenakin. Ensilumen ja pakkasten aikaan olo oli kohottunut, odottava, uuteen uskova. Ja silloin jo tiesin. Lumen sulettua jäljelle ei jää mitään muuta kuin se, mitä itse sillä hetkellä kykenee-

Lumen ollessa maassa ja pakkasella, kuukahdin kuin nallekarhu peiton alle. Nyt yö seisoo ja tuijottaa väsymättömänä vartijana. Mustan aistii suljetunkin verhon takaa ja aamulla tuntuu kuin olisi iltaharmaa. Koko maailma on laskettu harteille. Vuoden kammottavan tilinpäätöksen uskaltaa vain aavistaa. Kaikki jää kellumaan, vellomaan, messuamaan. Kehon ja mielen läpi pauhaa pesuohjelma, seisoo hetken paikallaan, sitten pyöräyttää taas rumpua.

Laulut ja elokuvat jäävät kehoon kuin neste. 

Sunnuntaina yritin karkottaa mielestä surulliseksi vetävää Matuska-kuorolaulua reippaalla joululaululla. 

Äitini mun / Minne kaikki lähtevät / Äitiseni / Kerro jo / Mikä on tuo marssi askelten 

laahautui yhä uudelleen takaisin, vaikka yritin 

Juokse, porosein / poikki vuoret, maat! Seista, syödä, saat / majall’ impyein. Siellä verraton / sammal-aarre on.

Kuin joku olisi painanut volyyminapista Matuskan aina kovemmalle.

Loppuviikosta olin katsonut sinänsä loistavan The Zone of Interest -elokuvan. Sen tematiikka ja brutaalin päällekarkaava äänimaailma loppulauluneen myös valvotti useamman yön.

Aluksi odotin lunta ja pakkasta pelastamaan. Sitten vaan hyväksyin, että tämäkin menee läpi. Antaa tulla. Vello sitten, pese, messua ohjelmasi lävitseni.

Mutta kuten alkulauseessa kirjoitin, valon voi sytyttää sisälleen. Tai suoda valon syttyä kuten Janssonin Syyslaulussa. Voi antaa itselleen luvan tarttua tuttuun ja turvalliseen, helpottaa, löysätä kiristysotetta. Löytää suuhunsa makuja, itkeä estoitta, antaa silmien tulla utuisiksi kynttilän valossa, hauduttaa, vetää huopaa korvilleen, ottaa tyynyn, lukea hyväksi tiedetyn kirjan, katsoa uutisten sijasta ompeluohjelmaa. Pimeyden keskeltä valon lämmön, mahdollisuuden, aistii joka solullaan.

Tajusin, että nyt tarvitaan kylmän ja kovan sijasta jotain lämmintä ja pörheää. Katsoin The Birdcage-leffan kuin lapsi. Lohdusta ihanasti täyttyen. Hyväksyntä, rakkaus ja nauru voittivat hetkeksi. Uskoin hyvään.

Äsken huomasin viisaan ystävän kirjoittaneen juurikin näistä oloista. Välitila, putsausprosessi, unettomuus. Päivitys sai lukuisia myötääviä kommentteja. Talvipäivänseisauksestahan on aiemmin alkanut uusi vuosi. Sen kynnyksellä raja elävien maailmasta tuonilmaisiin häilyy ja tekee liikettä. Voi saada myös yhteyden menneisiin ja tuleviin.

Tulkoon siis tämä kaikki, että voi mennäkin. 

Antaa mustan valon hetken vielä virrata.

Brian Kershisnik: Star house

Haituloina ilmassa

Kun ajattelen teitä, kokemustoverit, en erota ajattelenko meitä, ihmisiä.
Laskenko mukaan myös puut, mättäät, kivet, hyönteiset, kasvustot, muut metsän kulkijat.
Niin olennaisesti ne ovat tulleet osaksi toimiamme.

Syyskuu oli liian kuuma. En tuntenut oloani syksyiseksi, ja se teki minut sairaaksi. Metsässä lämmin kosteus, vieläkin tiheämpää, vastaansanomatonta. Jään sen alle, en tahdo jaksaa. En tahdo, koska yhtäkkiä ei tarvitse.
Hiki muuttuu valuvaksi. Ajatukseni väsyvät.

Me olemme yhdessä tehneet jotain aivan vinksahtanutta. Keskellä päivää sokeasti luottaen syöksyneet metsänpeittoon. On yhtäkkiä turvallista dissosioida. Olen tottunut nojaamaan teihin, toisiin ihmisiin.

Hengittäviin, pehmeisiin. Kasvoihin katsomatta, kuunnellut yhteistä ääntämme.
Se on murinaa, hyminää, laulua, tsäkätystä, hengitystä, tamppausta, dumduttelua, huokausta. 

Joskus silmäluomieni raosta, ääreisnäöllä, huomaan kuinka taas joku lenkkeilijä on pysähtynyt polullaan, riisuu kuulokkeitaan, katsoo meitä. Korppi istahtanut kivelle meitä nauramaan.

Se on tehnyt minulle jotakin. Olen alkanut virrata.

Omat sanani, teidän sananne, yhteistä kieltämme. Olenko koskaan luottanut näin? Antanut toisille oikeutta. Ehkä suurinta ihmisrakkautta on lopulta olla aivan rauhassa toisten edessä.

Teidän hiuksenne, omani, joista toiset kädet riisuvat kaarnan paloja. Ihoni, jolla kipittävät pienet jalat, enkä reagoi. Hiukseni, aina sidotut, yhtäkkiä kasvoillani, hallitsemattomina suortuvina.

Jakaukset sotkeutuneina, minun omat kuvitelmani irronneina haituloina ilmassa.

Kammottava, epävarma, epäsovinnainen, alati muotoutuva,
sumentuva, kirkastuva, rehottava, eteerinen, esoteerinen, 

äänekäs, lempeä, hassu, ihan väärä,
        kannattamaton, mihinkään suuntautumaton, 

kelluttava, pulppuava, vastauksia antamaton, absoluuttinen

vapaus

//

When I think of you, fellow experiencers, I’m not sure whether I think of us, people.
Whether I also include trees, tussocks, stones, insects, vegetation, other forest travelers. They have become so essential a part of our actions.

 

Warm humidity in the forest, even denser, unanswerable. I'm trapped under it, I don't want to cope. I don't want to, because suddenly I don't have to. Sweat turns to dripping. My thoughts tire.

 

We've done something completely out of the ordinary together. In the middle of the day, blindly trusting, we've plunged into the forest cover. It's suddenly safe to dissociate. I've gotten used to leaning on you, other people.

Breathing, soft. Without looking at faces, listening to our common voice.
It's a growl, a hum, a song, a thump, a breath, a dum-du-dum,  a sigh.

 

Sometimes, through the crack of my eyelids, in my peripheral vision, I notice how some random jogger has stopped on their path, takes off their headphones, looks at us. A crow has perched on a rock to laugh at us.

It has done something to me. I have begun to flow.

My own words, your words, our common language. Have I ever trusted like this? Given others the right. Perhaps the greatest human love is finally to be completely at peace in front of others.

Your hair, mine, from which other hands are removing pieces of bark. My skin, on which little feet tingle, and I do not react. My hair, always tied up, suddenly on my face, uncontrollably flowing. The partings tangled, my own imaginations like loose strands in the air.

 

Creepy, uncertain, unconventional, ever-changing,
blurring, brightening, rampant, ethereal, esoteric,

loud, gentle, funny, completely wrong,

unprofitable, aimless,

floating, pulsating, unanswerable, absolute

freedom

Viesti puulta

Olen paljasjalkavaeltanut hakkuuaukealla

tahdottomin käsin ottanut itseni vastaan
toverinsa menettäneeseen runkoon

Mäntypuu on tihkunut tummanpunaiset kyyneleensä ja painaa
ymmärryksen otsaansa minuun

Autio kaiku toistaa sen hiljaisen väittämän, joka on

mahdollisimman mahdoton
ehdollisimman ehdoton

Ei ole kiire

Metsäutopia

Metsäteatteri-harjoituksista

Jotain on tapahtunut. Jotain hyvää, jotain positiivista, jotain hidasta, jotain kaunista. 

En heti huomannut sitä, mutta olen alkanut voida paremmin. Ahdistava tunne on väistynyt ja olen vapaampi. En enää häpeä lajiani. He ovat antaneet sen vain olla, vetää henkeä. Minä olen antanut. 

Se on antanut minulle anteeksi. Se on saanut levätä, palata, palautua, muistaa, tulla takaisin, kaunistua, rumentua, levittäytyä, olla oma itsensä. Se muistaa taas, kuka on ja nyt minä palaan sen luo.

Minäkin olen muuttunut. Olen rauhallisempi. Olen mennyt taaksepäin, vetäytynyt, mutta samalla löytänyt uutta. Olen oppinut, olen miettinyt asioita, olen hengittänyt. Olen liikkunut, olen kävellyt, käyttänyt käsiäni. 

Olen unohtanut ostaa, mennä paikalle, suorittaa, kehittyä. Se on tehnyt minulle hyvää, olen palannut itseeni, ytimeeni. Siihen, mistä minut on tehty. Minua ei enää jatkuvasti ahdista, koske, harmita, väsytä, turhauta. Sen sijaan olen hyvää, rauhallista maaperää oivalluksille. 

Olen löytänyt vanhoja tekstejä, vanhaa tietoa. Olen alkanut joustaa, venyä, notkistua, tuntea raukeutta, omaa voimaani.

Uskallan romahtaa noustakseni taas uudelleen. Rumentua tullakseni taas kauniiksi. Olla keräämättä, sitten kerätä, kun on siihen tarve. Käyttää, olla käyttämättä, sitten käyttää uudelleen. 

Olen muistanut asioita ensi kertaa sitten lapsuuden. Miltä tuntuu juosta vapaana kaikki raajat levällään. Miltä tuntuu hengittää vatsanpohjasta asti. Miltä tuntuu innostua nenänpäätään myöten. Tuntea kaikilla aisteillaan yhtä aikaa.

Olen luonasi taas. Me palasimme, sinä ja minä. Minä tulen luoksesi hiljaa, kysymättä. Olen nöyrä ja samalla ylpeä. Olen kerrankin hiljaa ja kuuntelen sinua. Istun luoksesi ja katson, mitä olet saanut aikaan. 

Sinä olet hetken hiljaa ja sitten alat esitellä. Minä tutkin sinua, kävelen ensin kädet selän takana, sitten ojennan käsiäni ja kosketan. Kirjaan jotakin ylös, teen iloisia havaintoja. Nostan katseeni ylös ja kumarrun aivan alas, juuritasolle. 

Annan asioiden tulla luokseni, lasken omaksi ilokseni kuinka asiat lisääntyvät, monistuvat, tuottavat meille kaikille jotakin aineetonta, pysyvää.

Me teimme sen, sinä ja minä. Minä pystyin antamaan sinulle tilaa, me pystyimme. Sinusta tuli jälleen oma itsesi, enkä vielä edes tiedä, mitä kaikkea muuta. Olen innoissani tulevasta.



Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta

Nosferatu (2024)

Jos joku nykyajan valtavirran elokuvantekijöistä on sielunkumppanini, se on Robert Eggers. Toki esimerkiksi Ari Asterkin on mukavasti ravistellut leffoillaan, mutta nähdessäni muutama vuosi sitten The Lighthouse -klipin, jossa majakanvartija päätyy kauniisti sanoen merenneidon pauloihin, tulin perinjuurin ja riemukkaasti nyrjäytetyksi. Se oli ihana, elinvoimainen tunne! Tunsin suurta iloa, että joku aikalaiseni tarjosi minulle jotain näin rohkeaa, inspiroivaa, suoraa ja mustaa. En ole mikään kauhun suurkuluttaja, mutta hyvin tehtynä se saattaa olla yksi lempigenrejäni.

The Lighthouse tuli tietenkin katsottua, ja oli kuin magneetti olisi kiskonut sohvalta kohti ruutua, kohti kaikkea sitä "hilpeää", mustavalkoista turmiota. Elokuvan loppu oli murjovan synkkä, eikä jälkiolo ollut varsinaisesti pirtsakka, mutta jokin siinäkin, ettei minulle tarjoiltu onnellista tai edes kaunista loppua, oli uutta ja virkistävää. Vanha kirjoittajatoveri kehotti ehdottomasti tutustumaan myös Eggersin esikoiselokuvaan The Vvitch, joka vahvisti lopullisesti tunteen, että tämä ohjaaja tuntee herkullisesti kansanperinteen, luonnon ja ihmisen synkän eläimellisyyden. 

The Northman pullistelevine viikinkeineen tuntui olevan jonkinlainen kompromissi Hollywoodin ulkokultaisuuden kanssa, mutta sisälsi kyllä sekin erittäin mieleenjääviä kuvia Valhallasta ja liehuvista valkyyrioista. Ja olihan siinä Björk tyttärineen. Ja Björkistä puheen ollen, hän on myös sellainen elävä artisti, joka aikanaan aiheutti ihan valtavan inspiraatiotripin jokaisella uudella levyllään.

Robert Eggersin vastikään ensi-iltansa saanut Nosferatu -filmatisointi oli itselleni ensimmäinen elokuvateatterissa nähty Eggers ja voi pojat. Vaikka tietenkin voi olla ja onkin valtaisan elämyksellistä löytää vanhojakin klassikkoteoksia, on siinä jotain erityisen mahtavaa, kun voi nähdä sellaisen vasta ilmestyneenä, sali täynnä yhtä tietämättömiä kanssakatsojia. Oli lisäksi täydellisen kaunis pakkaspäivä ja tunsin elokuvateatteria lähestyessäni ihanaa jännittyneisyyttä, katsellessani Näsijärven aaltoja laskevan auringon oranssissa. 

Kyseessä taisi myös olla ihka ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni kauhuelokuva. Oli hauska odotella elokuvan alkua, hieman kuin hetki ennen huvipuistolaitetta (jos niistä siis sattuu pitämään).

Nosferatu oli puhdasta nautintoa. Se on aistivoimainen, pimeä, groteski, runollinen ja omaperäinen, koomisuuttakaan pelkäämätön. Kreivi Orlok on jotain aivan muuta kuin karvattomat suippokorvaiset edeltäjänsä. Outo, kammottava, slaavilainen, mätivä, filthy gorgeous viiksekäs, ruumiillinen, vanha soturi, joka ainakin itsessäni herätti ihanan karmaisevaa ristiriitaista oloa. Nuorehko kauniskasvoinen Bill Skargård on madaltanut ääntään oktaavilla roolia varten, örisee muinaiskieltä ja tietenkin huikean maskeerauksenkin ansiosta on muuntunut tunnistamattomaksi puolikuolleeksi vakavanhaksi örkiksi. 

Kaikki riivausilmeensä ja -vääntelehtimisensä ilman trikkejä näytellyt Lily Rose Depp on roolissaan sanalla sanoen ihana. Hänessä on lempeää, luottamusta herättävää karismaa, minkä vuoksi hänet mielihyvin hyväksyy tarinan voimahahmoksi.

Nicholas Hoult ilmaisee uskottavasti avuttomuuden ja haavoittuvuuden, jota nuori työuraansa aloitteleva mies tuntee lähtiessään matkalle Orlokin maailmaan. Matkan varrella nähdään Eggersille tyypillisesti tulta, tietäjämummoja, remuavia metsäläisiä, jylhää luontoa ja mystiikkaa. Kiinnostus mytologioihin ja käsityöhön näkyy kauniisti.

Yksi upeimpia koskaan näkemiäni kohtauksia on elokuvan alkupuolella, kun aution metsätien hiljaisuudesta lähtee yhtäkkiä lähestymään Orlokin musta hevosvaljakko.

Kissat kehräävät ja rotat tuovat ruton kaupunkiin. Syreeninkukat tuoksuvat ja auringonvalo täyttää lämpimästi huoneen, kun Willem Dafoen näyttelemä okkultistitohtori päättää tarinan, ottaa syliinsä kissan ja katsoo ikkunasta ulos.

Poistuin teatterista täynnä iloa. Että ihmiset uskaltavat yhä väittää, esittää omia tulkintojaan ja luoda uutta kauneutta vanhoista kertomuksista. Päivä oli laskenut, pakkastuuli puhalsi ja olin yhä sisällä elokuvassa.

23.10.2024 Pariisissa

Pariisissa hotellissa, jonka
sisäänkäynti hukkuu seinään

Lattia alkaa rikkonaisista kaakeleista ja
talon ainoassa vessassa työmiehet polvillaan
rukoilevat vesijohdoista toimivia




Pariisissa on kiitettävä jokaisesta armosta




Että ylipäätään on hotelli
käsittämättömän vilkas pienuutensa nähden




Miten näin pienessä talossa voi koko ajan ovi käydä ja askeleet ravata portaita




Korkea ikkuna on sisältäpäin märkä vesihöyrystä
ulkoa tulvii sisään lesbobaari ja loputon sireeni




Vuoteen vierellä paperipusseissa muistoja, joita en sittenkään tarvitse

ja vuoteella mies, joka on 90-luvulla etsinyt täällä rahattomana siirtolaisten yösuojaa
ja saanut poliisilta pampusta






Kaikki resonoi
jokainen runo lävistää ihoni





Pariisissa minä saan pehmeän sängyn, jolla lukea ja ensi kertaa
saan käsittää, mitä rakkaus on




Se on pieni armahdus
päivän päätteeksi




Suihkukoppi huoneen nurkassa

Korvaushoito

Ikisuosikkini Hanna-Riikka Kuisman uutukainen Korvaushoito oli jälleen täyttä laatua.

Kirja on omistettu kaikille huumeriippuvuuden selättäneille ja addiktion kanssa kamppaileville, myös taistelussa menehtyneille ja heidän läheisilleen. Tekstiä on ollut taustoittamassa ja tarkistamassa kokemusasiantuntija.

Kirja sisältää rujoa, oman käsitykseni valossa realistista kuvausta huumeidenkäytöstä ja sen varsin järkyttävistä lieveilmiöistä. Asiat vain tapahtuvat, tunteet seuraavat perästä. Kuten on tosielämässäkin.

Kuisman tunnistettavaan tyyliin kuuluu ihanasti aivoja kutitteleva äärimmäisyys, jossa elämässä kuljetaan kohtuuttomasta paljoudesta äärimmäiseen niukkuuteen. Tekstissä poraudutaan tiivisti kiinni totuuteen, jossa hauraan elämänlangan ympäriltä riisutaan lopulta kaikki, paitsi sitä ylläpitävät elementit. Jokin tällaisessa äärirealismissa saa hengityksen kulkemaan helpommin. Kuin painautuisi varjossa viilentynyttä kiveä vasten hellepäivänä.

Riippuvuus on sairaus, jonka ympärille elämä järjestetään. Realiteetit ovat koko ajan tiedossa.
Ruumis on reseptoreita, ihoa, synapseja, suonia, hampaita, virtsaputken ja suolen toimintoja.

Kuten Kuisman kirjoissa aina, rankan aiheen rinnalla kulkee voimakas sympatia ja huumorikin. Elämän lämpö. Katusanasto sekä aivokemialliset seikat on otettu haltuun, eikä mikään tunnu päälleliimatulta.

Sivuhahmoja on paljon. Heistä Voidi on eräänlainen kaoottisten tilanteiden reunoilla vaaniva viikatemies, siinä missä empatiaenkelinä loistava Sonja yrittää vetää kohti valoa ja elämää.

Päähenkilöllä, hänellä, on älyä ja herkkyyttä, ylpeyttäkin. Hän on osittain sinut menneisyytensä kanssa, toisaalta hänessä on myös defensiivisyyttä ja itsetunnottomuutta. Mutta hän on olemassa ja sellaisenaan arvokas, kuten kuka tahansa meistä.

Kuinka ihmeen romanttisilta Kuisma saa tarinan kehyksissä tuntumaan arkiset tekstiviestit, joissa aviopari kertoo toisilleen lyhyesti päivän tilanteet ja rakastan sinua.

Velkoja peritään sekä diilerien että yhteiskunnan toimesta, mutta onko hän lopulta kenellekään mitään velkaa?

Teini-ikäiselle minälle

Eräs sometuttu kirjoitti mainiosti siitä, millaisin silmin teini-ikäinen minä katselee nykyistä keski-ikäistä minää.

Olen itsekin huomannut, että oma teiniversioni on alkanut kurkkia olan yli jatkuvasti pieniä touhujani. Tai kyräillä kauempaa, skannata tätä mukavuuksiin enenevissä määrin tottuvaa neuletakkitätiä.

Ja minä häpeilen habitustani ja haluaisin todistaa jotakin.

Liekö jokin neljänkympin rajapyykki-vaihe. 

Katson oman teini-ikäni, erityisesti henkisen puolen, ajoittuneen lukiovuosiin. Sanon tätä teiniminää nyt vaikka Miimaksi.

 

Miima on pitkätukkainen, tuimasilmäinen, ehdoton, hiljaisen tulisieluinen rokkirunotyttö.

Hän inhoaa kyllä enimmäkseen ikäisiäänkin. Oikeastaan hän pitää itseään vanhemmista, voimakkaista persoonista. Hän arvostaa brutaalia rehellisyyttä, vastavirtaa, silmitöntä ahdistusta. Hän lainaa valtavan nälän vallassa kirjoja ja levyjä kirjastoista. Hän ihastuilee koko ajan. Ellei sitten rakastu toivottomasti. Hän kirjoittaa, eikä huolehdi itsestään. Hän ei pidä pipoa pakkasella, eikä syö lukion ruokalassa. Hän ei välitä huomisesta, luottotiedoista tai todistuksista. Oikeastaan hän äärimmäisen harvoin tekee mitään järkevää.

Androkyyniys puhuttelee häntä. Mutta myös voimakkaan naiselliset noitamaiset naiset. Koulukiusatut nerot. Hän olisi halunnut elää toiseen aikaan. Mieluiten 1950- tai 1960-luvulla.

Kun hän näkee elämäänsä tyytyväisiä keski-ikäisiä, he säälittävät häntä. Heidän omahyväisyytensä ärsyttää häntä ja näyttää valheelta.

 

Miltä minä sitten Miiman silmissä näytän? Sitä on täysin mahdotonta hahmottaa, kun silmät menevät ristiin.

Totta on, että minä olen alkanut pitää tunikoista ja neuleponchoista uudella tavalla. Mukavuus on alkanut tuntua mukavalta. Pidän suunnittelusta. Haaveilen loputtomasti uusista astioista ja kalliista sisustusasioista. Intoilen siitä, että pääsen ensi kuussa ekaa kertaa kylpylään. On ihan kiva olla palkkatyössä ja naimisissa. Lahjoitan hyväntekeväisyyteen silloin tällöin, eikä se koskaan tunnu riittävältä.

 

Nyt yhtäkkiä muistan kuvan, jonka Miima piirsi lukion kuvistunnilla tulevaisuuden minästä. Tulevaisuuden minulla on kuvassa pitkä, tuulessa liehuva tukka ja aika hippinen tyyli. Hän näyttää ylpeältä, itsetietoiselta, persoonalliselta. Hän on itsellinen. Ydinperheellä ei ole niin väliä. Hän on villi ja vapaa leijonaemo, jolla on yksi lapsi. Hänen taustallaan näkyy luontoa, ehkä irlantilaista maisemaa.

Suhteessa tähän Miiman kuvaan, millainen nainen tässä nyt sitten seisoo? (Tai no oikeastaan löhöää puoli-istuen sohvalla läppäri sylissään ja lämmittävä kaurapussi harteillaan.)

Itsellinen? Tavallaan, mutta kompromisseja tekevä, realiteetit ymmärtävä. Eli epäonnistunut? 

Minulla on yksi lapsi ja lisäksi koko perhe. Uskon, että tästä Miimakin oikeasti haaveili. Hän piirsi paljon kuvia perheistä, salaa muilta. Veikkaan, että hän jotenmiten hyväksyisi kirjoittavan ja haahuilevan mieheni.

Tukka vapaana? Ei juuri koskaan, koska seitinohut tukkani menee heti ärsyttävästi sekaisin. Kyllä Miiman pitäisi se tietää. Hänelläkin on melkein aina tukka jotenkin kiinni.

Hippi? Joo, jossain määrin. Luonto on tärkeä ja olen oppinut sen antimista paljon. Yhteyteni siihen on vaihteleva. Koko ajan tiedän, että se tekisi hyvää. Hippimusa, sellaisena kuin Miima sen käsittää, soi edelleen soittolistoillani, kuten myös ne rakkaat ahdistusbändit. Irlannissa olen käynyt, mutta sen maaseutu ja luonto odottavat yhä.

Ylpeä? Yritän olla, mutta esim. Miiman edessä nolostelen itseäni. 

Kirjoittaminen on Miimalle elämän ydin. 

Siinä olen ollut sinulle uskollinen, Miima. Me koemme yhä samaa totuutta, kun teksti osuu kohdilleen. Me tunnemme sen kehossamme. Sen pienen hetken me olemme olemassa tavalla, jossa ikä menettää merkityksensä.

Katselen usein kuviasi ja jaan niitä välillä muillekin, sillä ihailen voimaa, joka sinussa on. Ja haluan antaa sinulle jäljestäpäin sen arvon, jonka olisit ansainnut.

Haen sinua välillä sovinnaisen arkeni keskellä, kun kuuntelen bussissa yhteisiä biisejämme. 

 

Toivon, että silmissäni on se pilke, josta pidit tiettyjen "aikuisten" katseissa. He tiesivät elämän roson ja naurettavuuden, vaikka olivatkin ns. normaaleja.

En koskaan katso sinua halveksuen, vaikka oletkin kohtuuton ehdottomuudessasi. En pyörittele sinulle silmiäni, vaikka sinä pyörittelet minulle.

 

Tämän sinulle sanon, sillä jossain vaiheessa se on sanottava:

Tämä elämäni on ihan hyvä näin perkele, hyväksyit sitä tai et. Sinä tiedät, miten vitun rankkaa elämä on. Ehkä pieni mukavuus on tässä kohtaa ihan sallittu.

Minä ja Ville Ahonen

Ville Ahonen on sellainen artisti, että siitä asti kun asiaan perehtymättä, fiksun ystävän ohjaamana, päädyin hänen bändinsä keikalle Korjaamolle yli 10 vuotta sitten, olen minä odottanut.


Miettinyt, mihin tämä mystinen ukkosenjohdatin oikein katosi.



Odottaminen ja sinnikäs mietiskely kannattivat. Hän palasi sieltä jostain ja porautui taas samalla tavalla kipeyteen ja kauneuteen. Hiljaisuudesta hiljaisuuteen.

Välillä keikan aikana oli pakko sulkea silmät, ja kun niitä taas raotti varkain kerääntyneet kyyneleet ropisivat syliin kuin räntäsade.

Kun kuulin kaikki nämä vuoden makustelemiani sanoja siitä muutaman metrin päästä mikrofoniin huutokuiskattuna, kuumuus levisi poskiin. Mannerlaatat liikkuivat, nyrjäyttivät, kolistivat.  

Miehen käsi pöydän, kaikkien näiden vuosien, yli omalleni.

Uni minut nielee

Lumi sataa tielle
Sinä tulet mieleen

Toiset ovat lokkeja
Jotka saavat sähköshokkeja

 
Uni minut nielee
Lumi sataa mieleen
Sinä tulet tielle

Ville Ahonen Tampereen G Livelabissä 21.2.2024

Je'vida

 

Kuva: Iikka Jaakola / Oktober

 

Olen viime aikoina käynyt paljon elokuvissa. Se on hyvä tapa hyödyntää viikonloppuvuorojen jälkeisiä arkivapaita. Olen käynyt katsomassa loistavat Kuolleet lehdet (ohj. Aki Kaurismäki) ja Valoa valoa valoa (Inari Niemi). Ensimmäisessä silmä kostui ja kehoon jäi lämmin, humaani, halauksenomainen tunne. Jälkimmäisessä itku tuli runsaana. Elokuvan loputtua vanhempi rouva takanani totesi tyhjentävästi ”Loistava”. Poistuin salista paidanrinnus märkänä kyynelistä.

Katja Gauriloffin koltansaamenkielinen Je´vida on viimeisin päiväleffani. Ennen elokuvaa otin odotellessani kuvan jaloistani ja totesin, että todennäköisesti tulee taas itku leffasalissa.

Kyllä, itku tuli, mutta viipyillen ja syvemmältä, jostakin vatsanpohjukasta tai luuytimestä. Kivuliaana, hieman epämiellyttävänäkin. Ja itku oli oikeastaan sivuoire jostakin paljon mutkikkaammasta oivalluksesta.

Elokuvan päähahmo kolttasaamelainen Je’vida on elokuvassa lapsi, nuori ja sitten vanhempi aikuinen. Jossain elokuvan kipeimmässä ytimessä hänet katkaistaan, ja Je’vidasta tulee suomalaistettu Iida. Lapsinäyttelijä Agafia Niemenmaa porautuu tuimine katseineen suoraan sydämeen. Pieni lapsihahmo, joka sitkeänä jaksaa kantaa liikaakin, kävelee töppösissään läpi lumimaiseman ja ruumillistaa sekä nälkäisesti omaksutun kulttuurin että sen väkivaltaisen riiston. Hänen juurevuutensa kulminoituu isoisään ja kalaverkkoon. Suomalaistaminen tapahtuu kirjaimellisestikin pakkosyöttämisenä. Kaapista kaivetaan kengät ja nutukkaat poltetaan tulessa.

Lopputuloksena on itsensä kivettänyt, puhumaton Iida (Sanna-Kaisa Palo), joka saa vastaansa maailmalta siskontyttärensä Sannan (Seidi Haarla). Sanna yrittää epätoivoisesti keksiä ”oikeita kysymyksiä” ja piirtää turhautuneena maisemaa, kun he saapuvat vanhalle kotitilalle. Kotitila on Sannalle entuudestaan tuntematon ja kuitenkin merkillisen tuttu. Kun Sanna kuvailee nuoruudestaan asti ”hapuilleensa ilmaa”, hän sanallisti jotakin merkittävää itsestäni. Sekä juuret, niiden väkivaltainen repiminen että juurettomuutta seuraava elämänkaltainen välitila. Amputoituun kohtaan on jäänyt haamukipu, joka periytyy ylisukupolvisesti, mutta jää sanoittamatta. Tämä kaikki kuvattiin niin tuoreella ja tarkalla tavalla, etten muista vastaavaa oivalluksen tilaa koskaan kokeneeni asian tiimoilta.

Tukahdutettu kulttuuriperimä, ja rakkaus siihen, murtavat sittenkin vastarinnan. Menneet sukupolvet ovat läsnä ja antavat omat vastauksensa, kun uskaltaa asettua samaan tilaan heidän kanssaan.

Tunne omista juurista lienee elämän ydintunne, joka on joillekin itsestäänselvyys, joillekin kaukokaipuuta ja joillekin kenties täysin vieras. Kun omat juuret sijaitsevat paikassa, joka on kaukana, oman onnensa nojassa, vaatisi jatkuvaa huolenpitoa, rahaakin ja ennen kaikkea aikaa, tunne juurista on myös ajoittain raskas taakka. Rakkaus juuriin pakahduttaa, sattuu, mutta samalla ruokkii näläntunteen. Tähän paradoksaaliseen tuskaan Gauriloffin elokuva tarjoaa ainakin yhdeksi ratkaisuksi toimintaa. Ukki on poissa, mutta kalaverkko on olemassa ja siinä kuuluukin näkyä elämän mentävä reikä. Vesi ja kalat ovat yhä olemassa, ja niissä polskivat myöhemmätkin sukupolvet.

Ennen leffasalia tuli tosiaan pitkästä aikaa mieleen kuvata omia jalkoja. Se oli erikoinen etiäinen, sillä juuri kengillä on elokuvassa suuri symbolinen merkitys.





Je’vida on elokuvana niin hyvä, että siinä voisi kiitellä jokaista pientä osasta. Työryhmä ja ohjaaja ovat tehneet huikeaa työtä. Lumoavat mustavalkoiset kuvat ja Lau Naun ihana musiikki kuljettavat syviin vesiin, mutta ohjaavat myös sieltä kohti valoa.

Tampereen elokuvajuhlilla työskennellessäni haastattelin Katja Gauriloffia kolttasaamelaisuudesta. Haastattelu päättyi runositaattiin. Siihen päätän tämänkin tekstin.



Suutari somistaa suonin
kynsin karvoin.

Entä minkä verbin suojanpuoleen
olen oman tuleni tehnyt? Itse koristan
kovertimella ja mietin seuraavatko
jos yritän koristaa kengän puhki.

Romanttinen paradoksi, identiteettini.

Niillas Holmberg

 

 

Haastattelu:
Romanttinen paradoksi, identiteettini – Haastattelussa Katja Gauriloff

 

Selkounien käsikirja

Johanna Holström: Selkounien käsikirja
(Otava)

 

Ensimmäinen kirja todella pitkään aikaan, joka on fyysisesti itkettänyt ja solahtanut niin uniin kuin valveeseenkin. Tässä novellikokoelmassa elämä tulee niin lähelle, että se ihan sattuu. Ja arkitoden alla kytevä tuntematon saa pulssin kiihtymään. Ei olla kaukana trilleristä.

Aiheet ovat kipeitä ja valitettavan tunnistettavia. Iholle jää viileä hohkaus kuin kylmän veden jälkeen. Mutta ehkä myös hieman lisää ymmärrystä juuri siihen uhkan tunteeseen, joka itselläkin herkästi herää keskellä tavallista päivää ilman mitään näkyvää syytä.

Inspiroivaa ja taitavasti kirjoitettua.

 

 

 

Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

Miki Liukkosesta ja katoamisesta

Kirjoitan tätä itselleni epätyypillisesti yöllä, muun perheen kuorsatessa taustalla.

En saanut unta, ja aloin mielessäni kirjoittaa tätä. Nousin sängystä. Nyt istun olohuoneen lattialla jalka puutuen läppäri rahin päällä.

Olen ennenkin kirjoittanut itselleni paljon merkinneiden tunnettujen henkilöiden poismenoista, mutta tämä. Miki Liukkosen kuolema 33-vuotiaana on toisenlainen. Hän kaikesta päätellen päätti itse elämänsä. Tunnen järkytyksen ja surun lisäksi omakohtaista kipua, ettei tämä varsin nuori ihminen saanut helvettiinsä apua.

Kirjoittajana olen toistaiseksi oĺlut eniten kiinnostunut hänen runoistaan. Hän oli oppinut sanojen keräilijä ja niiden käyttäjänä loistava. Ennen kaikkea hänen ulosantinsa, oululainen itseironinen huumori ja aseista riisuva nauruhymynsä paljastivat, ettei hän ollut niin dramaattisen pateettinen kuin joistakin lehtijutuista olisi voinut luulla. Hän vaikutti hyvin kiltiltä. Hän oli monella tapaa kaunis ihminen. 

Miki Liukkonen menetti nuorena äitinsä. Äidille omistettu Elisabet -runokokoelma julkaistiin vastikään Ranskassa. 

– Äiti puhui viimeisinä elinpäivinään halustaan matkustaa Pariisiin. ”Kun se van Goghin keltanen on niin kaunis”, äiti sanoi. Taivas oli huurteinen. Mutta sinne Pariisiin me ei koskaan sitten ehditty, hän kirjoitti kesäkuussa päivityksessään.

Yhdessä ensimmäisistä hänestä näkemistäni valokuvista, hän näyttäytyi myös muusikkona. Jossain festarilla hän poltti raflaavasti tupakkaa Richey Edwardsin lanseeramassa merimiestakissa. Tästä saatoin päätellä, että musiikkimakummekin kohtasivat. Richey Edwardsin mysteeriksi jäänyt katoaminen selvästi kiehtoi häntä. Ehkä hän myös samaistui Edwardsin kyvyttömyyteen normaaliin kanssakäymiseen ja suorasukaisen ahdistaviin lyriikoihin, joissa tämä paljasti kaiken sisäisen saastansa. Omistautumistaan Edwards osoitti viiltämällä käteensä syviä haavoja toimittajan kysyttyä "are you for real?" Richey Edwards ajoi itseään loppuun tuhoavalla elämäntyylillään, katosi jäljittömiin, koskaan löytymättä.

Miki Liukkonen oli samalla suojaamattomalla tavalla omistautunut. Kun hän kertoi täysin suoraan, miten pimeältä elämässä hänestä tuntui, koin empatian lisäksi näkemisen tunnetta, tiettyä helpotusta. Joku sanoittaa, mitä on kärsiä juuri nyt. Ei viitteenä selviytymistarinaa, vaan epätietoisena siitä, loppuuko tämä paska ikinä. Hän sai vähän surkuhupaisiakin selviytymisohjeita auttamisenhaluisilta ihmisiltä. Oletko kokeillut avantouintia? Soita numerooni, niin tarjoan sinulle elämänvalmennuspalveluitani. Hän kertoi hakeneensa apua, muttei ollut sopinut muottiin, jollaisena apua olisi tullut. Hän oli liian rikki. Hän katosi.

Uutinen kuolemasta tuli vajaa viikko sitten. En millään lailla ollut osannut ennakoida sitä. (En osaa ylipäätään koskaan ennakoida kuolemaa, se tyrmää aina.) Istuin pitkään hiljaa. Tiskit saivat odottaa. Kävin uimassa järvessä tihkusateessa, puiston penkillä luin, että nuorten naisten ahdistelija on valittu Suomen elinkeinoministeriksi. Taituin kaksinkerroin, nojasin polviini ja itkin hetken. Elämä ei ole reilu.

Minun kontaktini Miki Liukkoseen on pieni, mutta lämmin. Hän jakoi Instagram-tarinassaan uutiskuvan, jossa rikkimenneestä junasta poistuu ihmisiä. Ihmisten joukossa on Miki Liukkonen tunnistettavassa lookissaan mustat lasit silmillä ja toimittajan teksti oli jotain luokkaa "runoilijakin jäi junasta". Nauroin tälle pitkään ja reagoin kyynelsilmänauruhymiöllä, hän tykkäsi siitä. Toinen kontaktimme liittyi kesään ja siihen miten veemäinen vuodenaika kesä on helteineen. Kommentoin hänen julkaisuunsa haaveilevani sukellusveneestä Päijänteen pohjassa. Hän tykkäsi tästäkin.

 

Musiikin kaupunki

 

Koskaan en voi sanoin ilmaista, kuinka paljon, syvällisellä, tavalla minuun on vaikuttanut Amadeus-elokuva. Olin kenties alle kouluikäinen kun sen ensi kerran näin. Kaikki siinä; alkaen puvustuksesta, miljööstä, lavastuksesta, sitten yhä suuremmin siirtyen briljanttiin näyttelijätyöhön (kuinka rakastinkaan noita näyttelijöitä) ja jumalaiseen musiikkiin. En edes ajatellut ohjaaja Miloš Formania tai käsikirjoittajia. Täysin tietämätön oli tietenkin siitäkin, että alunperin kyseessä oli näytelmä (kirjoittajana Peter Shaffer). Kaikki oli kuin ihmeenä loihdittu eteeni.

Se oli ensi kosketukseni klassiseen musiikkiin, oopperaan, barokkiaikaan, tavallaan eurooppalaisuuteenkin. Ehkä erotiikkaankin. En kyseenalaistanut tai ihmetellyt siinä mitään. Jollain lailla vain nielaisin syötin, palvovin silmin, uskomattoman lumouksen vallassa. Tietty outous sen ajan tyylissä vain syvensi rakkauttani. Ne olivat elämyksellistä mystiikkaa. Salierin brutaali itsensä haavoittaminen ja nerokas vanhan miehen maski olivat osa lumoavaa, pelottavaakin, rosoa. Musiikki selitettiin runollisesti auki.


Olen aina näihin vuosiin tasaisin välein katsellut Amadeusta, aina yhtä nälkäisenä. Mitä siitä, että osaan repliikit ulkoa, pienet eleetkin. Haluan nähdä ne yhä uudelleen, yhä uudelleen tämä jumalaisen musiikin ja loistavan elokuvataiteen yhteistyö on kohottanut minut korkeuksiin. Eräänlaiseen hypnoottiseen transsitilaan, kiitolliseen rakkauteen. Syvälle lapsuuden taianomaiseen kokemukseen.

Pääsen pian Wieniin, Viennaan, musiikin kaupunkiin! Jos tavoitan palasenkin tästä koko elämäni taianomaisimmasta taidekokemuksesta, olen maailman rikkain tyttö.

 

Leijonan kierros

Otin eilen pienen ihmisen älypuhelimen ja poistin toisten lasten tekemiä whatsapp-ryhmiä, joihin hänet oli ilman lupaa lisätty. 

Nopeallakin silmäyksellä näin tutun kiusauskuvion. Rinnan alinen leijonaemo nosti päänsä ja mylväisi. Se oli yhtä aikaa pelottavan polttavaa ja äidillisen turvaavaa. Ja kuten aina matkallaan se viidakkohuuto muuntui joksikin lapselle sopivaksi ja purkautui rauhallisena aktiivisuutena. Hetkessä sitä on valmis vastaamaan kaikesta. Kenen tahansa lapsen tai kenen tahansa vanhemman kanssa. Oli sitten perusolemukseltaan miten passiivinen introvertti tahansa, yhtäkkiä sitä ei olla.

Otan täyden vastuun siitä, ettei jälkeläiseni kuulu näihin virtuaalisiin BFF-ryhmiin. Muista en vastaa, koska en voi. Ryhmien tarkoitus on ainoastaan luoda epävarmuutta, ruokkia sitä ja tehdä siitä loputon draaman lähde tyhjään maailmaan.

Piru on silmässä jo leikkikentillä. Vartioimaton paha voima liikkuu ja haters gonna hate. Tarjolla on kokonainen maailma karkkipapereita, joiden sisällä ei ole mitään. 

Tällä palavalla minuutilla päätän meidän puolestamme, että aina voi keksiä parempaa tekemistä. Teen leijonan kierroksen, rauhoitan tämän alueen.

Emme voi kerjätä hyväksyntää kommenttikentillä, tykkäyshymiöillä tai ryhmäviesteillä. Tai palvoa tai vihaseurata tuntematonta. Emme voi, sillä se ei pääty koskaan.

Emme voi vihata, sillä vihaajat ne vihaavat, ne vihaavat ja vihaavat ja vihaavat.

Voisin sanoa mitä tahansa, mutta tämä tahto on liian aktiivista. Minä reagoin tähän, juuri nyt.
Tämän on loputtava. Tähän paikkaan.

Uskalsin puhua
Olla elämättä
Muita syömättä
Uskalsin olla nainen
Vaikka olenkin mies
Uskalsin olla mitä tahansa
Aivan mitä tahansa
Mitä ne vihaavat
Uskalsin
Sillä vihaajat ne vihaavat
Ja vihaavat ja vihaavat
Ja vihaavat
Uskalsin olla vapaa
Enemmän tän arvoinen joo
Uskalsin tehdä mitä tahansa
Aivan mitä tahansa
Mitä ne vihaavat
Uskalsin
Sillä vihaajat ne vihaavat
Ne vihaavat ja vihaavat
Ja vihaavat
Sillä vihaajat ne vihaavat
Ne vihaavat ja vihaavat
Ja vihaavat

-Minä ja Ville Ahonen: Rohkeus-

Lady Chatterleyn rakastaja 2022

Lady Chatterley’s Lover (2022)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusi filmatisointi Lady Chatterleyn rakastajasta sai taas miettimään ikuisuusaihettani. Luonnon ja modernin maailman yhteensopimattomuutta.

Tämä Laure de Clermont-Tonnerren ohjaus oli nautinto, joka kohotti mieleen selkeitä oivalluksia ja tietenkin aistit ottivat hilpeinä vastaan kauniit kuvat ja kieltämättä stimuloivat rakastelukohtaukset. Ayeh, me ladies ;)

D.H. Lawrence vihasi teollistuvaa maailmaa vuonna 1928 kirjoittaessaan kirjan, ja samaistun kiitollisena hänen edelleen tuoreisiin ajatuksiinsa. Kirjan työnimi oli kuulemma Tenderness ja sitä nimikettä uusi elokuvakin palvelee hienosti. Connien ja Oliverin ihojen kohdatessa kylmässä ja itsestään vieraantuneessa todellisuudessa, välittyy herkkyys ja hellyys kauniisti. Kyse ei ole vain seksuaalisesta nautinnosta, vaan pelastuksesta. Oman yksinäisyyden hyväksymisestä.

Kun Connie pitelee värisevin käsin fasaaninpoikasta, hänen kuorensa ropisee ja hän itkee värisevää, surullista mutta orgastista itkua. Jotain tällaista koin itse muutama viikko sitten seistessäni Tallinnassa ja katsellessani tarhattua sarvipöllöä. Lintu lukitsi katseensa minuun, eikä sitä hellittänyt vaikka molemmilla puolillani pyöri muitakin ihmisiä kameroineen. Jokin hallitsematon ja lähes kestämätön rakkaus värisi sisimmässä. Hengitys poukkoili rinnassani joka suuntaan kuin villiintynyt hevonen. Oli vaikea lähteä siitä. 

Tunne jäi sisääni loppumatkaksi ja teki tyhjäksi kaiken turismin. Kun makasin hotellihuoneen kylpyammeessa tai söin annosta keskiaikaisravintolassa, olin henkisesti yhä seisomassa lasivitriinin edessä ja tuijottamassa eläintä silmiin. Siellä olin vieläkin, kun risteilyalus irtosi rannasta. Siellä olen nytkin.
Rakas sieluneläin.

Lady Chatterleyn rakastajassa on monia tärkeitä ajatuksia. Elokuvassa Connie ja Oliver käyvät keskustelun puun varjossa rakasteltuaan metsässä. Connie kiittää Oliverin herkkyyttä (tenderness) ja painottaa heti ettei tarkoita hänen olevan gentleman. Oliver sanoo herrasmiesten olevan eri rotua, kuolleita. Ihmisen on luovuttava yhteydestään tunteisiin voidakseen lähettää ihmisiä tehtaisiin, kaivoksiin tai sotiin. Ajatus esitetään ilman paatosta, minkä vuoksi se ehkä jäi erityisen eloisana mieleeni.

Olen itse käynyt tasaista taistelua tunneherkkyyden ja vaiston menettämistä vastaan. Onneksi on äidin synnyinseutu, joka pitää yhteyttä yllä menneisiin sukupolviin ja perusluontoon. Onneksi on kapinallinen mieli ja kesytön sydän. Minusta ei tule koskaan turistia, eikä kiireen ihannoijaa. Sikäli olen hyväksynyt modernin maailman, että ilman sitä en olisi tätä Netflix-elokuvaa nähnyt ja näitä oivalluksia tehnyt.


“Because when i feel the human world is doomed, has doomed itself by its own mingy beastliness, then i feel the colonies aren't far enough. The moon wouldn't be far enough, because even there you could look back and see the earth, dirty, beastly, unsavory among all the stars: made foul by men. Then i feel i've swallowed gall, and its eating my inside out, and nowhere's far enough to get away. But when i get a turn, i forget it all again. Though it's a shame, what's been done to people these last hundred years: men turned into nothing but labor-insects, and all their manhood taken away, and all their real life. I'd wipe the machines off the face of the earth again, and end the industrial epoch absolutely, like a black mistake. But since i can't, an' nobody can, i'd better hold my peace, an' try an' life my own life: if i've got one to live, which i rather doubt.”

― D.H. Lawrence, Lady Chatterley's Lover

 

Tarhattu sarvipöllö Tallinnassa