Tein ensivisiitin Ahvenanmaalle heinäkuun lopussa. Neljä päivää hengitin sisääni lempeää saaristolaisuutta, ja poistuin täysin rakastuneena. Kelluin koko ajan euforisessa olossa, joka oli sekoitus nostalgiaa, unimaailmaa, lapsuuden ydinmuistoja, menneisyyden kajastuksia ajalta ennen minua, aavistusta toisenlaisesta olomuodosta.
Matkustaminen avartaa, mutta myös auttaa liittämään palasia toisiinsa. Mielessäni oli kartta ja mielikuva siitä, mikä on Suomi. Ja mikä oli tämä saareke, jossa on jotain syvästi tuttua, unohtunutta, samalla aivan omanlaistaan ja sitten toisaalta ruotsalaisuus, yhtä aikaa vieras, tunnistettava, vetovoimainen.
Nälkäisesti havainnoin oolantilaista arkea, olemisentapaa, mielenmaisemaa, temperamenttia. Rakastin sitä väkevästi ja välittömästi, vaikka näin siinä omat rosonsa. Kylänraitti oli kuin suoraan lapsuuden Suomesta, 90-luvun alusta. "Kehitys" ei ollut saavuttanut sitä tai se oli torjuttu tarpeettomana. Se tuntui hirvittävän hyvältä. Saada palata johonkin verkkaisempaan, rennompaan olomuotoon.
Kiertelyä erilaisissa paikoissa. Suomen vanhin kirkko Jomalassa, hautuumaita ja meren rantoja, lammaslaitumia, elämiään rennosti elävät linnut, Kastelholman linna ja ulkoilmamuseo, Hastersbodan näkötorni, Bomarsundin linnanrauniot, hepokattien surina, kypärättömät pyöräilijät, koirat, omenatarhoja, juustonaksutehdas, upea Ålands Konstmuseum, Prästgårdnäsetin luonnonsuojelualueella pähkinälehto, missä lehmät laidunsivat vapaana ja kallioille kuului läheiseltä maatilalta kukon kieunta. Tunsin olevani lapsuuteni kuvakirjassa, kirjavassa unikuvassa, oman itseni ydinolossa, täydellisen onnellisena. Olin väsynyt ja samalla nälässäni loppumattoman väsymätön.
Majapaikkamme, Pensionat Solhem. Kuinka rakastin ensi hetkestä sen ränsistynyttä mukavuutta, jonka takapihalla kasvoi ruusuja, marjapensaita, omenapuita. Takapihaa, josta alkoi Itämeri. En voinut uskoa onneani, että saatoin yöpuvussani katsella merta. Että se oli siinä, saatavilla. Rupuinen laituri ja rantamökki. Joutsenperhe lipuu ihan rantaan, meitä lähelle, levollisesti. Läheltä menee myös kaksi matkustajalaivaa, joiden valot hehkuvat hämärtyvässä illassa. Tunnen luissani ja ytimissäni, millaista olisikaan elää näin. Näin yksinkertaisesti, näin onnellisesti. Mielen lävitse virtaavat referenssit Myrskyluodon Maijoista Muumipappoihin. Saaristolaisuus, ruotsalaisuus, suomalaisuus. Ja hyvin paljon koko ajan... Oma lapsuus. Vanha, mutta täysin tuore.
Kotimatkalla olin kokemuksista ja migreenistä puolitajuinen. Matkalla Turusta Tampereelle, katselin Suomea Ahvenanmaan vinkkelistä, pohjoismaalaisuuttani, joka on muuta kuin vaikkapa keskieurooppalaisuus. Miten onnekasta saada elää tässä vehreässä, avarassa vesistöjen maassa. Ilmeisesti tarvitsin Ahvenanmaata hahmottaakseni Suomen, todella.
Halusin ottaa Ahvenanmaalta mukaani asioita, tavallisia markettituotteita, merenrannan kiviä, Grannas-omenamehua kuin voisin siten pitää itseni sitä lähellä. Ehkä ne konkreettiset asiat auttavat siirtymässä siitä tähän, yhdistämään nämä maailmat.
Halusin ja haluan uudella tavalla kiinnittyä ruotsin kieleen. Opiskelen sitä taas. Ehkä tässä on osittain taustalla se, miten kyllästynyt olen Suomen tämän hetkiseen asenneilmastoon, aggressiivisuuteen, idiotismiin. Se on saanut siirtämään katsetta Ruotsiin. Hyvään itsetuntoon, rentouteen ja edistyksellisyyteen. Ja ylipäätään johonkin muuhun kuin tähän. On helpompi hengittää, kun katsoo edes vähän laajempaan kuvaan. Kuvittelee toisenlaisen maan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti