Maaperä

 

Hanna-Riikka Kuisma:
Maaperä (Like, 2016)

Hanna-Riikka Kuismalla on hämmästyttävä kyky johdatella ihmiskohtaloita yhteen kuin pieniä, hohtavia puroja. Hänen uusin romaaninsa Maaperä on runsas hahmogallerialtaan, kieleltään ja "kasvustoltaan", vaikka maisema on samalla betonimaisen tukahduttava.

Arvostan nyt enemmän kuin koskaan Kuisman valintaa kirjoittaa ihmisistä, joista harvoin kirjoitetaan. Yhteiskunnan sivuille jääneistä, lähtökohtaisesti heikompiosaisista, väheksytyistä. Ja hän kirjoittaa kauniisti, oivaltavasti, avartavasti. En keksi toista kirjailijaa, joka puhuttelisi minua Kuisman tavoin. On syynsä, miksi olen halunnut kirjoittaa hänen teoksistaan blogeissani. Hän on helvetin hyvä.

Maaperä kuvaa pientä yhteisöä, jossa on toki karikatyyrimäistä white trashiä, mutta samalla on lukutoukkaa ja shamaania. Erilaisia ihmisiä, erilaisia haaveita ja pyrkimyksiä. Nyt asuinkunnan keskuuteen on saapunut "vieras". Hän on Nana, rappiostriimaaja, jota on mukava vihata kotoa käsin. Kunnes ei enää ole. Se on kostettava.

Tekstissä on dekkarimaisia piirteitä. Lopputulos voisi olla kuten Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksessa: yksi puukonisku jokaiselta. Kaikkien motiiveja tutkiskellaan. Jokaisella on omansa. Joidenkin syyt ja seuraukset risteävät samaa puroa. On kiinnostavaa lopulta, kuinka vihan kohteeksi ja lunastajaksi päätyy juuri Nana (kun se voisi olla esimerkiksi moni miehistä). On helppo ymmärtää ja liittyä kehitysvammaisen Rosan raivoon moninkertaisesti, kun hänen kokemansa vääryydet kulminoituvat. Toisaalta suurin rikos jostain syystä tuomioistuimissa tuntuu olevan se, ettei Nana alistu vallakkaiden miesten kiristysyrityksiin. Eikä myöskään yhteistöihin "hyvän asian puolesta". Hänestä tulee se kommenttipalstojen sokean raivon kohde, kun argumentteja ei enää ole.

Kertojaääni on ymmärtävä, muttei osoitteleva. Olen aina ihaillut Kuisman kieltä, joka vie vaikka läpi harmaan kiven. Tällä kertaa tekstiin on sekoitettu tarkoituksellisen runsasta kuvailua ja kasvisanastoa, joka pienen sulattelun jälkeen toimii yllättävän hyvänä tehokeinona. On loputtoman kiinnostavaa, kuinka räkäisintä luukkua tai harmainta lähiötä kuvatessa ei tarvitse unohtaa kauneutta. Äärimmäisen inspiroivaa. Ninni Kairisalon suunnittelema kansi viimeistelee tämän lumoavasti. Ruusut betonissa.

Koen jälleen näkeväni ympäröivää todellisuutta rohkeammin. Uskallan katsoa "rumuuteen". Kuisma on rohkea kirjailija, raivaaja ja rikkoja. Sanoisin, että hän luo kirjoillaan myös mielikuvataidetta, mielielokuvaa, joka aukeaa kenties parhaiten fyysisen kirjan kanssa. Hän tarjoaa meille visuaalisia näkyjä, mutta lopulta emme voi tietää näemmekö saman kuvan. Kokemus on yksilöllinen ja uniikki. Yksityinen taideteos.