kantaesitys

Ensi-ilta takana. Olo huteran onnellinen, vielä liian pöllämystynyt kaikkea purkamaan. Keho vain tietää taistelleensa ja tulleensa pullaututeksi jostakin onnelliseen syntymään.
Tämä on ollut rankka rupeama.

Jos minulta kysytään, näytteleminen on atomifysiikkaa. Juuri kun luulet pureskelleesi tekstin, esittäväsi sen täysillä ja oikealla tavalla, kokeilleesi kaikkea niin heureka! Yhtäkkiä ajatus sinkoaa itsensä miljoonaan osaan ja paljastaa altaan lukemattomia uusia teitä, nyansseja, sävyeroja, seurauksena joskus radikaaleja muutoksia, joskus millimetrin siirtoja. Tunne on lasia, peilikirkasta vettä, jonka muoto häilyy, aaltoilee, murtuu, rauhoittuu. Minä olen.

Miksi ensi-iltaa kutsutaan kantaesitykseksi? kysyi mieheni aamupalalla.
Onko se jokin jutun juuri? Kun omasta mielestäni se ei ole. Ensi-ilta on omasta kokemuksestani hikinen, hermostunut synnytys, jonka jälkeen todellinen esitys vasta voi alkaa muotoutua. Oikea kantaesitys tulee kenties jossakin puolivälissä esityskautta. Ensi-ilta on aggressiivinen murtautuminen omasta kuplasta ihmisten katseiden alle. Toisaalta vavahduttava helpotus, toisaalta surrealistinen siirtymä unesta valveeseen. Taikka valveesta yhteiseen uneen. Teatteri on taikaa.

Hetki ennen lavalle syöksyä; sanat ovat lukittuna päässä eikä ole ollenkaan varmaa tuottaako suu ne varmasti. Toimiiko kieli ja kitalaki, ajatuskulut, korvat, silmät, jalat...
Ymmärtävätkö ne, osaanko minä? Olenko varmasti oikea väline sanojen ja yleisön välille?
Sali on kuuma, me hikoilemme, se onnistuu. Osaan olla rauhassa lavalla, muistan hengittää, antaa ajatuksen tulla, teatterivalon kasvoille. 
Suurin muuri näyttämön ja katsomon välissä on kokemus näyttelemisestä.
Se mikä näkyy, ei ole se mikä on näyttelijän sisällä. Joskus keskinäinen hermostus on lavalla niin selvä että sitä voisi leikata veitsellä taikka sisäinen tyhjyys. Mutta palaute on lähes aina päinvastainen.

Niin, minä olen siis harrastajanäyttelijä. Siitä muistuttaa byrokratia ja rahapussi päivittäin.
Olen hakenut Nätyyn, mutten ole varma menenkö pääsykokeeseen.
Kokemus välineenä olemisesta on kenties itselleni liian raskas, että tekisin siitä itselleni työn.  Ja kun on ihminen ja vieläpä nainen, tässä nousee vastenmielisesti esille myös IKÄ. Ikäänkuin ajan kuluminen olisi rikos. Lähipiirissäni on nainen, koulutettu näyttelijätär jolla on nuoren naisen kasvot ja keho, muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta , mutta joka ei yli neljänkymmenen vuoden ikänsä takia saa enää päärooleja. Tiedän tuollaisen maailman herättävän itsessäni ihmisvihan peikon, se on liian raskas tietoisuus. En halua rikkoa itseäni.

Lisäksi koen löytäneeni sellaisen ympäristön ja yhteisön, jollaista ei kasva joka oksalla. Kipinää ja rosoa, kapinaa ja aitoa välittämistä. Sitä en tahdo latistaa koulun penkillä.

Nyt pidän ansaitun möllötyspäivän, kiitän ja kumarran.
Nettipelejä, Hermann Hesseä, kahvia ja suklaata.
Ilo ole!

" Sitten Muumipeikko nousi tuolille ja sanoi. Minä kohotan nyt maljan Nuuskamuikkusen kunniaksi, joka tänä yönä vaeltaa kohti etelää, yksin, mutta varmasti yhtä onnellisena kuin mekin. Toivokaamme hänelle hyvää teltanpaikkaa ja kevyttä sydäntä! "

-Tove Jansson (Taikurin hattu, 1965)-

king kong-tyttö

Pääsin lennossa teatteripajasta harrastajien näytelmään, jonka enskari on maaliskuun lopulla.
Olen saanut tuta elämän täyteläisyyden kävellessäni teatterilta keskustaan. Kaamoskooma ei ole voinut minua kaataa. Jokin vastaus suureen kysymykseen tuntuu löytyneen.

Kiviset tiet palkitaan joskus ruhtinaallisesti.
Otan onnen vastaan peloissani.
Mieltäni on mullistanut niin moni asia.
Tätä en heti olisi hoksannut ottaa esiin, mutta tämänpäiväisten treenien jälkeen minun täytyy mainita Virginie Despentesin loistava kirja "King kong-tyttö".
Se avasi itselleni harhautunutta itsetuntoani, piilossa kytevää itse/nais/miesvihaani, tarpeetonta häpeää seksuaalisuuden edessä.
Jotkut meistä ovat seksuaalisempia kuin toiset etc.
Nainen saa olla seksikäs ja kiimainen king kong-tyttö, jos on sellaiseksi syntynyt.
Mies saa haluta naista.

Kuinka paljon meillä on tyydyttämättömiä viettejä? Kuinka paljon pelkoa, katkeruutta, vääristyneitä maailmoja syntyy sen pohjalta?
Sekä naisten että miesten kannattaisi puhtain mielin tarkastella omia viettejään, lakata häpeämästä niitä...

Tämä kirja muistui vain mieleeni, koska tänään harkoissa harjoiteltiin kohtausta, jossa minun on uskallettava olla "porno".
Ensireaktioni ohjaajalle oli "eikä!"
Mutta pystyin hyppimään lavalle, aukaisemaan häpyni ja päästelemään ääniä.
Ehkä siksi, että se oli näytelmää. Ehkä siksi että olen seksuaalinen olento, mutta ehkä myös siksi että luin Despentesin kirjan joulun alla. King Kong théorie vaikutti minuun syvemmin kuin ehkä mikään kirja koskaan aiemmin.

Teatterimaailma tuntuu sopivan luonnolleni.
Ikäänkuin koko maailma olisi kutistettu yhteen saliin.
Tuntuu hyvältä luoda omat rauhoittavat rutiinit tuohon absurdiin maailmaan.
Avata ääntä, meikata tavallista reilummin, höpöttää levottomia juttuja kahvihuoneessa.
Ja vaikka olisi miten kipeä ja väsynyt tahansa, yleisöstä saa voimaa.
Sen päälle ei tarvitse vetää perseitä. Voi mennä bussilla himaan, syödä nälkäänsä ja painua pehkuihin ja koko saakutin sielu huutaa hoosiannaa.

Voimaa!

jokotai

Viuh ja vauh mikä syksy.
Olen taas ajatunut tilaan, jossa kirjoitettavaa olisi niin paljon ettei tiedä mihin langanpäähän tarttua.

Teatteri. Mansepunk. Kaupungin valot pisaroiden lävitse. Bussin ikkunasta. Iltaimpron jälkeen.
Väsymys, onni.
Betoniyö-elokuva tekee kaikesta hetkeksi mustavalkoista ja kaunista.
Vähän musiikkia alkusyksystä. Patti Smith, Lou Reed, Velvet underground.

Muuten vain kaupungin äänet, sateen ropina, jäätyvän veden nitinä, tietokoneen humina (liikaa sitä), valkoharmaa kohina. Oman möttiäismieheni tuhina ja puhina.
Ja meidän oma mörköoopperamme.

Joulukuun alussa saa ensi-iltansa teatteripajassa yhdessä työstämämme esitys työelämästä/työttömyydestä.
Olemme miettineet tätä mielettömäksi pilkkoutunutta työmaailmaa, hajanaisuutta, yhteisöjä, ulkopuolisuutta, joutilaisuutta, turhia tarpeita, itsensä elävöittämistä kiireen keskellä, kaiken hidastamista, tuloeroja, utopioita...

Teimme aiemmin syksyllä myös pari keikkaa Lahdessa.
Ensin vanhainkotiturneella ja sitten akateemikkojen seminaarissa.
Vanhainkoteihin jännitti mennä, koska vastaanotto määritteli koko esityksen sisällön. Teimme tarinateatteria eläkeläisten kokemuksista työelämässä.
Oli vaikuttavaa nähdä miten ennakkoluulot sulivat puolin ja toisin.
Eräs kovaksi keitetty isänmaan puolustaja muutti nopeasti kantaansa nuorten laiskuudesta, kun esiinnyimme ja juttelimme. Tämä maailma on mennyt sekavaksi. Ennen asiat menivät eteenpäin kuin juna, nyt ne ei mene oikein mitenkään. Toverihenkemme sai myös tunnustusta. Vastassa ollut lämpö ja viisaus oli liikuttavaa.
Ja jokin ääni sanoi sydämessä, että juuri tätä nykyaika vaatii. Nuoren ja vanhan kohtaamista.

Seminaarikeikkaan mennessä nauratti.
On se hullunkurista että meidän apinalauman pitää mennä pongorumpujemme ja karvalakkiemme kanssa esiintymään jakkupuvuille, että ymmärtäisivät jotain elämästä. No, myös tässä sulivat ennakkoluulot, jos niitä nyt oikeasti olikaan.
Tässä tilaisuudessa häiritsi vain se, että asioista puhutaan ja niitä oivalletaan, mutta kuka on valmis toimimaan ja missä ne asiat tehdään?
Esitykseemme suhtauduttiin kuitenkin liikutuksella ja ihastuksella. Taisimme olla aika raikas tuulahdus luovaa hulluutta. Hyviksi tyypeiksikin haukuttin.

Lopullisen esityksen luonti on kasvukipuisin alue itselleni. Pitäisi kestää epävarmuutta, suunnattomuutta, ideoita, ideattomuutta... Sitä että kaikki on toistaiseksi levällään.
Luotan todella vahvasti ohjaajaamme. Hän on kivenkova, pohjatonta sisua täynnä. Kova ääni ja tahto kaiken taustalla. Ihailtavaa motivaatiota ja uskoa meihin amatööreihin. Hänen valintansa.
 Mutta on päiviä, jolloin pää on yhtä aikaa täysin tyhjä ja räjähtämäisillään. Vaikea olotila.
Kuinka saada sanotuksi se, mitä haluaa sanoa. Mitä sitä halusikaan sanoa?
Ja kun sanottavaa on, se on sanottava kovalla äänellä ja vaikka muita jyräten.
Taidampa olla joko/tai-ihminen.
Välillä tuntuu että olen koko ajan äänessä, kommentoimassa kaikkea.
Tiedostan sen, mutten mahda itselleni mitään. Sen kanssa tasapainoilen, kuten myös juomisen, syömisen ja tupakoinnin kanssa.
Tunnen olevani enemmän viettieläin kuin koskaan aiemmin.

Kuinka haluaisinkaan vain hidastaa kaikkea.
Jäädä istumaan lootusasentoon, kuunnella toisiinsa sotkeutuvia keskusteluja taustalla, syvältä itsestäni.

Pysykää lämpiminä, sytyttäkää kynttilöitä ♡

valkoinen valo

Tämä ei ole kritiikki, koska tätä teosta en osaa kritisoida. Kirjoitan sen, mitä kykenen.
Myönnettäköön heti, että minua jännittää kirjoittaa tätä.
Osittain siksi, että kirjailijatar, jonka teosta käsittelen on minulle hyvin tärkeä sekä luovana ilmaisijana että ihmisenä.
Ja osittain siksi että kirjan aihe; kipu, on minulle vaikea sanoitettava.

Ja juuri siksi oli hyvin vapauttavaa lukea niin yltäkylläisen visuaalista tekstiä Hanna-Riikka Kuisman romaanissa Valkoinen valo. Kiihkeän kuumeiset kuvat sykkivät, lohduttavat, muistuttavat, kuljettavat mukanaan.
Rakastan kuvia. Ehkä siksi rakastan myös Kuisman kieltä, joka tuntuu koostuvan viimeistellyistä, dramaattisista, sensuellisti väritetyistä kuvista, maalauksista, polaroidkuvista, tv-ruudulla värisevistä stilleistä, joiden taustalla soi sydämellinen soundtrack.

Niin, olen unohtanut useita hetkiä, useita päiviä, useita viikkoja, kun olen itsekin vaipunut haamuasteelle. Nyt ajatellen sanattomuuteni kivun suhteen on ehkä paljolti johtunut häpeästä. Siitä mittarista, joka tikittää kirkuvan todellisuuden, läähättävän pelon, magneettisten kipupiikkien, halvaantuneiden ajatusketjujen yllä. Tiktak, jo kolme viikkoa. Sinä et VOI enää olla kipeä. Joten jatkan kuin ei mitään, väistelen, väsyn, yritän, väsyn... "Joskus on semmoisessa tilanteessa, että pitää antaa sen kivun tulla", totesi Kuisma eilen Inhimillisessä tekijässä.
Hän on mitä ilmeisimmin tehnyt niin. Kipu on tullut jäädäkseen, sillä on omat piirteensä, biisinsä, vanhat sanoittajansa, sielun (kipu)siskot. Sitä ei voi koskaan saada kuriin, mutta sitä voi katsella kuten Frida Kahlo, jolle kirja on omistettu. Luoda siitä kauniita, raakoja, viehättävän pikkutarkkoja kuvia. Kipu rauhoittaa, pakottaa ottamaan vakavasti, luopumaan rooleista.

Eksyin hieman. Kuten sanottu, tämä ei ole kritiikki. En siis ala selostamaan juonta ja hahmoja sen kummemmin.
Luin kirjan jo pian sen ilmestyttyä viime kevättalvena. Se jäi musta-valko-punaisena kuvana sydämeeni. Sinne se mahdollisesti myös jää. Yhä se tuntuu käpertyvän niin syvälle minuun, että löydän turhauttavan huonosti sanoja. Kun muistelen ensimmäistä lukukokemusta, muistan katseen ja käden. Katse; tumman levollinen. Käsi laskeutuu olkapäälle; lohtu, ymmärrys, sopiva etäisyys.
Ilta vailla aikaa ja paikkaa.

No niin, tänään kävelin spontaanisti kirjakauppaan ja ostin Valkoisen valon.
Kyseisessä kirjakaupassa haastateltiin juuri Päivi Alasalmea, myöskin suuresti diggaamaani kirjailijatarta. Tuli tunne, että universumi huolehtii meistä.
Loistakaa, siskot! ★

loma

Syksyn viileä huokaus.
Olen kiitollinen näistä kuumeköhäisistä päivistä ja tuosta ikkunamme edessä omaan tahtiinsa kellertyvästä koivusta. Teestä olen kiitollinen ja Kate Bushista.
Joka aamuisista kirjoitushetkistä pajalla, kun ruutuvihkooni ilmestyvät pienet tähdet ja hyvän päivän toivotukset, siitä pienestä piilopositiivisuuden hileestä itsessäni. Kaduilla kaikuneesta klarinetista.

Olen päättänyt aloittaa loman.
Koska samat vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa ovat seuranneet minua koko elämäni. Koska pohjimmiltani luotan ja uskon teatteripajalaisten ottavan minut vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos ja kun en enää jaksa kontrolloida kaikkea itsessäni, tuntea jatkuvaa itseinhoa.
Olen ottanut loppukirin ja pelännyt non-stoppina olevani ärsyttävä koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. Pelännyt ärsyttäväni pajalaisia, ihmisiä bussissa, kaupan kassoja, omaa miestäni, facebook-kavereitani, ketä tahansa tähän maailmaan syntymään mennyttä, koska en vain voi olla niin hyvä tyyppi, en voi...

Olen kadehtinut joitakin pajalaisia, kun ne vaikuttavat luonnostaan niin luottavaisilta, avoimilta, levollisen kyllästyneiltä. Että ne vain ovat, sen kummemmin kaikkea määrittelemättä.
Itse kun menin jo lapsena säikähtämään tätä maailmaa, omaa pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sain lapsena usein kehosta irtoamistuntemuksia, että vain putosin todellisuudesta jonnekin hakkaavaan kadotukseen. Tein sen itse hokemalla itsekadotusmantraani mua ei ole mua ei ole...ja sitten ei ollut. En vieläkään tiedä mitä aivoissani on tuolloin tapahtunut.
Olen tuijottanut silmäni sokeiksi ja takertunut pikkukourillani rauhoittaviin näkyihin.
Harmi, että minulta on todennäköisesti jäänyt näkemättä se, ettei maailma ole niin uhkaava kuin luulen. Ei se minua halua tallata, ei se purematta niele.

Ehkä ihminen onkin todella rakastettava otus juuri sellaisena kuin on; sitkeänä, mukautuvaisena, laumana, yksilönä, mokailevana, tyhmänylpeänä, anteeksiantavana, lastuna laineilla.
Ja ehkä elämä koostuu sittenkin hetkistä, joiden syntymistä, muuttumista ja sisältöä ei voi määritellä. Määriteltyjen asioiden taakse jää jokin alati uutta synnyttävä raksutus. (Se jokin hymyilee minulle.)

Minun on aika ristiä käteni luottavaiseen odotukseen, vetäytyä taaksepäin ja vain katsoa.
(Hymyilen takaisin.)
Olen lomalla itsestäni.



















☆ kaiken ei tarvitse olla täydellistä ☆

sali

Näin se elämä potkas pyllylle ja nyt lompsitaan pää edellä kohti jorpakkoa tai mitä lie sulaa hulluutta.
Alotin tällä viikolla kokopäiväisen teatteritoiminnan enkä muista koskaan olleeni näin raato ja näin ihmeen innoissani yhtä aikaa.
Olen hikoillut kuin pieni possu loikkiessani, juostessani, punnertaessani, kyykkiessäni ympäri salia. Olen kieriskellyt tuikituntemattomien päällä, leikkinyt leikkejä kun muut ovat töissä ja vaihdellut ymmyrkäisiä sanoja väliajoilla.
Tuntenut tämän kaupungin taas uudenlaisina näkyinä ja valonpilkahduksina.
(Ei voi olla vertaamatta Oriveden opiston kokemuksiin; yhteen tulleet "kummajaiset".)
Palaset loksahtelevat, rattaat pyörivät, päässä kuhisee ja kihisee.

En voi kiistää hämmennystä sekä hetkellisiä väsyn, säryn ja yliannostuksen tunteita, (yliannostus kaikesta yhtäkkisestä sosiaalisuudesta ja fyysisestä rääkistä) mutta  yhtäkaikki nautin siitä miten iso ja värikäs palanen on asettunut päivieni päälle, aivan uusi. Aivan oma.

Kertaakaan ei ole itkettänyt. Taisteluhenki nousee kauhun takaa ja juon palautusjuomaa aamupalaksi. Kyykin katkokävellen eteenpäin vaikka mikä olisi. Olen itseni äärirajoilla.
Venyttelen kun muistan, puhun kun muistan, kirjoitan ja erittelen kun ymmärrän lisää.

Tiedän olevani oikealla tiellä, pitkästä aikaa.
Se tunne on vahva, järjetön, kiistaton, ja sen muistaa kokeneensa ennenkin.

Ja koska Risto-yhtyeen Ylihärsilä sattui samaan bussiin ekan rääkkipäivän jälkeen niin tässä vielä tämmöinen tsipale: