TUNNUSTUS KAUPUNGILLE ( Sándor Csoóri  / Suom. Hannu Launonen)

Niin paljon tuulen ajamaa roskaa kadulla,
niin paljon tyhjenneitä, ajelehtivia kasvoja,
       tukahduttavia savuraitoja kaupungin taivaan alla!
Ja niin monia virutettuja rakkauksia seinien takana!
Mutta kun intohimo vaihtuu vihreäksi
         niin kuin risteyksien valot lyhyeksi aikaa,
sateet ja hillityt lehvät ampaisevat heti liikkeelle,
           pitsiverhot satavat korkeuksista,
        ja välkkyvä hulluuskin kiitää
      pitkin ratakiskoja,
vislaa ja valittaa
         kuin hullu falsetissa.

Rakastanko sinua? Enkö rakasta? Kolmekymmentä vuotta
olen repinyt päivyrin sivuja, Kaupunki.
           Harhailen kaduillasi,
               en tiedä minne olen matkalla.
Täällä kaikki on lähempänä kättä, ruumista,
lähempänä nautintoa, tappamista.
Boilerien lohikäärmenieluista
           syöksyy liekkejä minua kohti kuin sadussa,
ja ikuinen saasta virtaa
                maanalaisissa viemäreissäsi.
Kuulunko sinulle, Kaupunki? Vai olenko vain
                   sinun vankisi?

  Usein minä hylkään sinut, kiellän sinut ja ikävöin sinne
missä liekit yhä käyvät
                pitkäkseen maahan
                   kuin uupuneet työjuhdat
ja puutarhassa vierailee siili, muinaisuuden uskottu,
mutta sen samettiliikkeissä äkkiä kirskahtavat
        sinun sadattuhannet ikkunasi ja teräsosasi,
ja sinun sievät, hermosairaat naisesi orvosti parkaisevat,
ja äkkiä minä olen jo siellä, heidän joukossaan,
korkealle kiitävissä peilihisseissä,
       maanalaisen viimassa, hiuksia uittavassa.

Ja minä monistun sinun katseistasi ja omasta
hulluudestani. Jos sinä et ota minua omaksesi,
       kenties vain metsä mietiskelee minun kanssani,
          metsä ja kuolema, Kuuhun nojaava,
eikä maailma tule noutamaan minua eikä lähetä perääni musiikkia,
niin että voisin muuttua kuolemattomaksi. Minun valkeilla
         kalvoillani sinä väriset kiihottavasti
niin kuin herneensiemenet tärisevillä rummuilla. Nieleekö sinut
savu? Vai maanjäristys? Kiiruhtavien tuliruusujen versonta?
        Vaikka petän sinua, olen silti
            puolellasi.

 

joulu

Joulu. Rakastan sitä yhä. En etsi valtaa loistoa. En kaipaa kultaakaan.

Ja taas se äityi sukusukkuloinniksi.
Etappien ketjuksi täynnä siirtymiä ja irrallista oheiskrääsää.
Se olikin haasteista suurin; olla ärsyyntymättä krääsästä.
Kun on pieni lapsi ja elää ns.hyvinvointiyhteiskunnassa, ihmisten hyvä tahto tarkoittaa materiaa, joka revitään lahjapaperista. Nuo kääreet kerätään roskapussiin ja minä haluaisin avata nekin eteeni, miettiä niiden hintaa.
Mikään ei ole minulle enää itsestäänselvyyttä, vaikken sitä näytäkään.
En pysty käsittelemään omien lahjojeni päälle tyttäreni ksylofonia, pehmopalikoita, äänikirjoja...
Kaikkea tätä hyväosaisuutta.
En ehdi olemaan onnellinen enkä kestä sitä.
Kaikki käy niin nopeasti, hukun siihen, väsyn ja harmistun väsymyksestäni. Päätä särkee.

Kun viettää joulun toisten kotona, on yhtä aikaa mukavassa lämpimässä kuplassa ja vankilassa.
On niin paljon hyvää, että itkettää ja niin aggressiivinen tarve omiin toimiin että meinaa räjähtää.
Tätä en vieläkään osaa ennakoida.
Että saattaa altistua esim. Cheekille, jos emäntä siitä pitää. Että saattaa joutua pelaamaan lautapelejä yömyöhälle, vaikka aivot piukkuvat väsymystään.
Tytär tekee hampaita ja on valvonut ja tulee valvomaan.
Meinaa tulla hulluksi, jos mies viipyy saunassa eikä tee heti sitä voileipää, lue ajatuksiani.
Että aistii jokaikisen ihmisen ympärillään, on yhtäkkiä kuin miinakentällä.
Näkee itsensä juoksemassa pensaskujia, repii niitä kuin Trent Reznor Perfect drugin videolla.
Tulee irrationaalista virtaa.
Kunnes vihdoin uskaltaa kolista vessaan ihmismerestä, ottaa melatoniinia, antaa miehen silittää päätä, nukahtaa hetkeksi.

Aluksi, kun katson valokuvia joulusta (ja minähän katson; kuvanarkki kun olen...) näen vain omat väsymyksestä seisovat silmäni, liitoksistaan narahtelevan joulumörön.
Tarvitaan muutama päivä.
Että saa olla kotona sotkuläjässä.
Tutkia tyttären lahjoja,kiittää jokaista antajaa niistä. Tyttö istuu lahjavuoren keskellä ja tutkii roskaa lattialta. Otan kultaisen kuminauharusetin, jostain paketista irronneen ja pujotan sen hänen pyöreään päähänsä.
Tytär parantuu flunssastaan, lepäämme, sulkeudumme.
Ajattelen heitä, sukulaisia, rakkaita. Ukkia, joka sai aristelevan tytön vihdoin rauhoittumaan syliinsä.
Omaa perhettäni.
Kaikki yhtäkkiä kuin kiiltokuvaa, uskomatonta onnekkuutta.

Kynttilät palavat yhä.
Lapsi oppii leikkimään leluillaan.
Edessäni on Samuel Beckettin "Watt", lahja mieheltä, teepannu, monta muuta tutkimatonta maailmaa.

Otan yhden maailman kerrallaan.

viesti #2

Isoveli tallensi papan ja lapsenlasten höpinöitä c-kasetilta mp3:lle. Kuulin ensikertaa kahteenkymmeneen vuoteen pappani äänen. Ikävä ja hellyys täyttivät ilman. ✰

My brother transfered old cassette recordings to mp3. Heard my grandfather's voice after 20 years. Miss him.

Viesti papalta

Edellinen postaus sisälsi lauseen, joka on kalvanut minua; "He eivät käyttäneet shampoota".
Se oli yksi konkreettinen tieto, joka yhtäkkiä iski tajuntaani kun mietin esi-ihmisiäni.
Tietenkään he eivät käyttäneet shampoota, mutta olenko sen sisäistänyt katsellessani noiden vanhojen kuvien kiharoita ja nutturoita. En oikeastaan.
Olen kärsinyt vieraantumisen tunteesta, yhtäkkiä haluan tietää juureni ja vaiheet. Tuntea ne kourillani.

Isoisäni tekstejä ja kuvia julkaistiin äskettäin Merijärven seutuyhdistyksen toimesta. Kirja sai nimekseen "Aarrevalakia".

Minä, joka olen aina pitänyt pappaani suurena tulenkantajana, esikuvana ja tiennäyttäjänä, olin tästä tietenkin hyvin liikuttunut ja kiitollinen.

Kauniiden kansien ihannointi jatkui tekstiin, Äitini kauniiseen esipuheeseen, jossa hän kuvaili miestä, joka perjantaipullon sijasta osti perjantaikirjan, poikaa joka piirsi hiilellä uunin kylkeen, elämäntarinaa, joka on filosofisen kaunis ja hyväntahdon täyteinen. Hän maalasi, runoili, perusti kotiseutumuseon, kirjoitti sotatoverien lauluja ylös siellä jossakin.
Opiskeli, maalasi, piirsi ja kirjoitti.

Minulle hän on mitä kultaisin kuva lapsuudesta, pappa joka touhusti. Oli kuvat, kuunnelmat, papan ihana nauru ja karvaiset korvat, joita tutkin suurennuslasilla.

Ja sitten tekstit. Olen itkenyt, kun olen kuvitellut pienen pojan, jolla ei ole kenkiä. Lapset olivat kuin karsinassa talvet. Niin, pappa oli hyvin köyhästä kodista ja suurin ahdinko iski isän kuoltua.
Papan koulunkäynti oli tyssätä kenkiin. Opettajatar antoi hänelle omat kenkänsä, joista leikattiin korot ja äiti kutoi villasukkaa väliin. Pikkuista tietenkin kiusattiin kengistä, mutta koulu jatkui. Keväällä lapset kipittivät laitumille paljain jaloin, jalkoihin muodostui kivuliaat "varessaappaat" yhtäkkisestä kulutuksesta.

Papan lapsuudenkesät olivat täynnä kultaa, luonto hukutti itsensä marjoihin, kirjastosta löytyi kirjoja, vedet kimmelsivät kaikkialla.
Tunnen saaneeni vastauksen pölhöihin kysymyksiini; mitä jossei näin olisi?
En rakasta nykymaailmaa, somea, välkkyvaloja, nopeutta.

Rakastan sanoja, paljaita jalkoja, marjoja. Uskoa huomiseen.

nykyaika

”Tämä maailma tarvitsee hidastamista”, kirjoitti eräs neito Legioonateatterilla.

Tuo lause on palannut mieleeni viime aikoina.

Samat oivallukset palaavat. Tekevätkö ne ympyrän vai tuovatko mukanaan uutta?

Jotenkin vain minulle on taas kerran valjennut kuinka vähän aikaa tätä ”nykyaikaa” on kestänyt. Tätä tehostunutta kapitalismin kulta-aikaa.

Ei mennä pitkälle taaksepäin, kun keksintöjä tehtiin semmoinen yksi vuodessa..?

Ei ollut tätä kiirettä, tätä huohottavaa kehitystä niskassa.

Erityisherkkiä ym. hentomieliä on ollut aina, mutta ovatko he koskaan olleet näin kiskottuja.

Tämä sähkö, tämä muovi, tämä rämisevä rauta...

Mekin olemme tehotuotantoa.

Ja me olemme isovanhempiemme lapsia.

Heidän, jotka syntyvät teollistumisen aamunkoitossa. Käsityöläisten, maanviljelijöiden, metsäläisten.

He eivät käyttäneet shampoota.

Minä en tiedä heistä konkreettisesti oikeastaan mitään. Miten he elivät, millä tavoin,ilman mitä, mitä he saivat?

Kun teollistuminen on lähtenyt tällaisella räjähdyksellä käyntiin, kuinka paljon ylilyöntejä on tapahtunut? Osaammeko, uskallammeko ottaa askelta taaksepäin?

Tunnen kehollani, etten halua enää niellä tehotuotettua lihaa.

Oliko se yksi virhe; raahata eläimet mukaan tähän tehdashelvettiin? Se tapahtui äsken, miten pahasti joudumme maksamaan tästä jumalanleikkimisestä?

On liian kiire pysähtyä miettimään miksemme voisi pysähtyä.

”Tämä maailmaa tarvitsee hidastamista. Minä tarvitsen.”

Olen yrittänyt sopeutua. Ihmetellyt miksi minulla on rääkätty olo ruuhkabusseissa ja citymarketeissa. Miksi vieraannun kehostani ja mieleni irtoaa taivaalle pilvien joukkoon? Olen aina vastarannalla.

Miksi voin niin hyvin sumussa, kun kaikki ei näy. Ja uimahallissa kun siellä ei ole liikaa ihmisiä?

Miksi olen omimmillani äitini synnyinkodissa, isovanhempieni maaperällä.

En ole ehtinyt mukaan evoluutioon. En ehdi. En halua ehtiä.

Minä hidastan. Tahallani.

Ei enää sitä kuolemanväsynyttä voitonriemua joka ei tunnu voitonriemulta, kun on väkivalloin tunkenut itsensä jonkun koneiston läpi, ahtanut itsensä karsinaan.

En kuulu nykyaikaan. Mutta täällä minä olen. Joten ehkä kuulunkin.

En osta ensimmäisten joukossa. En ehkä ollenkaan.

En unohda heti.

Haluan vetää siirron takaisin.

Katsoa taaksepäin, paljon. Jättää ovet auki.

Miettiä mitä tapahtui.

Äsken tai viime vuosisadan alussa. 

monesta muusta

Edellinen teksti erityisherkkydestä oli vapauttava.
Sain mukavia kommentteja naamakirjassa ja kutsun kahveelle toiselta herkältä.
Näimme galleriakahvila Dadassa, missä ei ole koskaan tullut pysähdyttyä vaikka mieli on tehnyt joka kerta.
On hassua miten kaksi immeistä voi ajautua samoille taajuuksille tässä sometodellisuuden kyllästämässä maailmassa.
Voi myös antaa silmien levätä epätodessa eikä hiljaisuus aiheuta pakokauhua.

✴

Elämä on tällä hetkellä jatkuvaa oivallusten tulvaa.
Sain varattuna viimein Mike Leighn "Naked"-leffan kirjastosta ja se oli kiistatta kova kokemus.
Tavallaan sietämätön pätkä, raivostuttava, inhottava. Ja kuitenkin minun.
Kun Johnny pomppii lopussa murjottuna yhdellä jalalla, näen itseni.
Outo yhdistelmä vastoinkäymisten kauhua ja silmitöntä tarvetta mennä eteenpäin.
Mutta kuitenkaan en ole Johnny. En näe maailmaa mustana, ei huvita keskittää elämäänsä maailmanlopun odotteluun.
Tunnistin jotain siinä maailmassa, yössä, irrationaalisessa harhailussa ihmisestä ihmiseen.
Lukemisessa. Katselussa.
Hirveissä elementeissä, joita elämään heitetään.
Pakonomaisessa järjestelyssä rikotussa kuvassa.
Paha maa, jonka päälle maalataan.

✴

Lost in music. Tarkoitus oli nähdä Pietarin spektaakkeli.
Yo-talolla ilmeni että Pietu oli viimeinen esiintyjä.
Lapsenvahdilla työaamu edessä.
Kaksi ekaa esiintyjää siis ehdittiin tsekata kelloa vilkuillen ja sitten oli kirittävä kotiin, Pietu jäi näkemättä. Mutta annas olla.

Tyttöduo nimeltä Sofa hyppäsi lavalle. Valju olo vaihtui tajuntaa kutittelevaan grrrrlpoweriin..
Jumalauta mitä mimmejä.
Energia piiskasi yleisön kyykkyyn ja nämä söpösilmät jakoivat lopuksi ruusuja naisille tippa linssissä. Ylitse valahti hyökyaallot onnenpilkettä ja aitoa iloa, liikutusta.
Ensi kertaa aikoihin itkin ilosta.

✴

Kulttuuririennot jatkuivat seuraavana päivänä Riksun taidemuseon näyttelynavajaisissa.
Vanha työpaikka ja tuttuja ihmisiä. Teki ihan hyvää ottaa kontaktia vanhaan kotukaupunkiin, pienehkö nostalgia vanhaan kontuun selvästi heräilemässä. Mutta kyllä hsp:n pää hieman sauhusi.

Lauantaina tapasin yhden vanhan kirjoittajaystävän Kahvila Runossa ja pääsin purkamaan fiiliksiä vasta-alkaneesta kirjoittajakurssista ja monesta muusta.
 Illalla kävimme miehekkeen kanssa katsomassa Monty Pythonin Holy Grailin juhlanäytöksen Niagarassa. Yritimme kuppiloida sen päälle mutta hikisen ahdas ja mölyisä lauantai-ilta aiheutti vain pakoreaktion, ja sekin täyteentumpatulla bussilla. Eli himaan kuuntelemaan Martha Wainwrightia kynttilänvaloon. Näin se nyt menee.

Siinäpä sosiaalista liikehdintää hetkeksi.

pöllötyttö, peuranainen

Karkailut, tee, jäätelö, pyöräily kaatosateessa, korvanapeissa Celtic womanin ”Ave Maria”, huohotus pisaroiden lävitse, silmät täynnä vettä.

Ylimielisyydeksi tulkittu kyvyttömyys. Olen tullut kiveksi. Prinsessa, diiva. Mikä sä luulet olevas? En mikään. Mä olen en-mikään.

Kun äikäntunnilla puhutaan Tomek Tryznan kirjasta ”Tyttö ei-kukaan”, tiedän että se kertoo minusta.

-- Tuntuu kihelmöivältä istua yksin puistonpenkillä

aamulla kello kymmenen. Valita itse oma tila ja tilanne:

ettei ole siellä missä kaikki muut ovat. Ettei ole siellä missä

pitäisi olla. Olla omavalintaisessa välitilassa. Melkein kuin ei missään. --

-Anja Snellman:Antautuminen-

 

Liikassa viimeinen, aina. Lyhyin. Se, joka mokaa. Ainoa jolla on sitäjatätä.

Se ainoa tyttö, joka...

Se, joka saa ainoana kympin laulusta ja jota toinen tyttö tämän vuoksi leikkimielisesti kuristaa.

Joka kirjoittaa ja piirtää toisen maailman. Joka ahmii toisten elämää kyltymättömästi ja puristelee sen omakseen kuin muovailuvahan.

Laumaton. Lapsi, joka kirjoittaa päiväkirjaan olevansa sisältä mätä.

Ettei ole vain hyljeksitty vaan myös paha.

Kostan sisuskaluja runtelevan tuskani niille, joissa näen itseni, joiden heikkoutta en kestä.

-- Minun kuvani on häilyvärajainen 
ja harmaa, seison usvassa kuin mikäkin tuonenpiika, 
heilautan sille otukselle kättä. Minä tervehdin itseäni, 
mukamas reippaasti, vaikka hylätyksi tulemisen 
tunne on jo matkalla alavatsassa ja jähmettää pian polvet 
tutulla tavalla. --

-A.S.-

 

Elokuussa sytytän kynttilöitä, koska rakastan joulua enkä halua koulun alkavan. Kuuntelen joululauluja. Sitten opettelen kaikkien niiden sanat ja laulan nauhurille yksin kotona ollessa kaikki ne. Jos en erota sanoja, keksin omani. Siis sanoja joita ei ole.

-- Juoksin kotiin saakka viestikapula kädessä, riisuin likomärät
luonnonvalkoiset pitsikäsineet vasta eteisessä, huohotin pimeässä
kädet reisiä vasten ja vein sitten käsineet ja kapulan 
keittokomeron roska-astiaan.
Alkoi Hermann Hessen aika.  --
-A.S.-

 

Löydän joitakin heimoveljiä ja -sisaria, kilometrien ja vuosien erottamana kaltaisistani.

Kaukokaipuu pitelee olkapäistäni joka ikinen päivä.

Kun tutustun ihmisiin, he muuttuvat myöhemmin satuhahmoiksi. Ne kiehtovat ja nekin joita inhoan ovat osana laulujani. Kun saan ystävän, haluan paeta hänen luotaan kotiin, haluan kotiin miettimään häntä. Pohtimaan hänen olemustaan.

-- Mitä tarkoittaa "olla oma itsensä" kysyn päiväkirjalta, taas kerran.

Haluaisin koko ajan olla joku muu; 

siro kirjastonvirkailija, popliinitakkinen spurgunainen, 
kiiltopaperilehtien peurasäärinen malli. Kun vähän 
aikaa kuuntelen jonkun puhetta, alan puhua kuin hän. 
Alan elehtiä kuin hän. Menen toisen nahkoihin, 
kaivaudun kuin myyrä vieraisiin käytäviin. --

-A.S.-

Kun olen boheemi, sovinnaiset kuorot imevät minua puoleensa. Ennen kuorokonserttia ripustan silkkipaperikoristeita liikuntasaliin ja itken sisäänpäin, koska en ole vetämässä sunnareita rappiokaverien kanssa. Tunnen rinnassani heidän juomansa tuopit ja kaikki ne rapeat oivallukset joita he voivat tehdä. He nauravat elämälle, minulle.

--En ole ihmisvihaaja vaan kaipaan kiihkeästi läheisyyttä ja ikiomaa heimoa. Että

itken jos päivillä ei ole kohokohtia.--

--Laumankaipuu saa minut ryntäilemään.--

-A.S.-

Löydän uusia kotilyhtyjä, sielunkumppaneita. Hermann Hesse, Stanley Kubrick, Kauko Röyhkä, Maritta Kuula, Hanna-Riikka Kuisma, Pirkko Saisio, PJ Harvey, L.Onerva, pöllöt...

Kävelen syksyn iltavalossa, ja palaan taas sinne pellon reunoille, hautuumaille, sinne mistä näkyy metsät, sinne missä on hämäryyttä, kajoa, aavistusta.
Mandariinin, inkiväärin, tiikerisalvan tuoksu.

--  Silkkipaperilinnun ja Mustan nallen olo,

  Humhum,

  että olen tällainen kuin olen

  että olen tällainen kuin olen aina ollut --

-A.S-

Olen jo käsittänyt olevani nimellinen olento ja osa rikottua laumaa.

Annan itselleni luvan iloita sisälläni kimmeltävästä lähteestä, vaikka se on tuottanut kamalaa kipua.

En ole täysin vapautettu, olen aina katsova vierestä, en uskalla ryhtyä (vielä) tanssiin.

Ennemmin juon taas kupin teetä, katson oksien välistä hehkuvin silmin ja kirjoitan vielä hetken teistä.