niin paljon tyhjenneitä, ajelehtivia kasvoja,
tukahduttavia savuraitoja kaupungin taivaan alla!
Ja niin monia virutettuja rakkauksia seinien takana!
Mutta kun intohimo vaihtuu vihreäksi
niin kuin risteyksien valot lyhyeksi aikaa,
sateet ja hillityt lehvät ampaisevat heti liikkeelle,
pitsiverhot satavat korkeuksista,
ja välkkyvä hulluuskin kiitää
pitkin ratakiskoja,
vislaa ja valittaa
kuin hullu falsetissa.
Rakastanko sinua? Enkö rakasta? Kolmekymmentä vuotta
olen repinyt päivyrin sivuja, Kaupunki.
Harhailen kaduillasi,
en tiedä minne olen matkalla.
Täällä kaikki on lähempänä kättä, ruumista,
lähempänä nautintoa, tappamista.
Boilerien lohikäärmenieluista
syöksyy liekkejä minua kohti kuin sadussa,
ja ikuinen saasta virtaa
maanalaisissa viemäreissäsi.
Kuulunko sinulle, Kaupunki? Vai olenko vain
sinun vankisi?
Usein minä hylkään sinut, kiellän sinut ja ikävöin sinne
missä liekit yhä käyvät
pitkäkseen maahan
kuin uupuneet työjuhdat
ja puutarhassa vierailee siili, muinaisuuden uskottu,
mutta sen samettiliikkeissä äkkiä kirskahtavat
sinun sadattuhannet ikkunasi ja teräsosasi,
ja sinun sievät, hermosairaat naisesi orvosti parkaisevat,
ja äkkiä minä olen jo siellä, heidän joukossaan,
korkealle kiitävissä peilihisseissä,
maanalaisen viimassa, hiuksia uittavassa.
Ja minä monistun sinun katseistasi ja omasta
hulluudestani. Jos sinä et ota minua omaksesi,
kenties vain metsä mietiskelee minun kanssani,
metsä ja kuolema, Kuuhun nojaava,
eikä maailma tule noutamaan minua eikä lähetä perääni musiikkia,
niin että voisin muuttua kuolemattomaksi. Minun valkeilla
kalvoillani sinä väriset kiihottavasti
niin kuin herneensiemenet tärisevillä rummuilla. Nieleekö sinut
savu? Vai maanjäristys? Kiiruhtavien tuliruusujen versonta?
Vaikka petän sinua, olen silti
puolellasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti