perjantai 14. joulukuuta 2012

tunnoton

Ja kun viha loppuu, ei ala mikään.
Kun sydän on särkynyt, jää tuskan jälkeen vain tyhjyys.
Mikään ei tunnu.
Se on pahempaa kuin tuska.
Rakkauskin hukkuu, vaimenee. Vihassaan tuntee sentään rakkauden.
Turralta viedään kaikki.

Makaan sohvalla, sähkölamppu heijastuu parvekkeen oven lasiin, piilotan valon varpaitteni taakse.
Se jostain syystä nostaa kyyneleet silmiin, ja minun on tehtävä se uudelleen ja uudelleen.
Piilotettava valo, saatava itkeä.

Tyhjyys on tylsää. Ei huvita tehdä mitään.
En tunne elonmerkkejä itsessäni.
Neän unia, joissa makaan elottomana ja katselen itseäni ulkopäin ja sitä elämää, joka jatkuu.
Törkeänä ja itsepintaisena.
Takaraivossani vaimennettuna valtava huuto, joka käskee tekemään jotakin, kaiken, nyt heti.
Työtätyötätyötä.
Nyt kannattaa tehdä työtä, koska tällainen kone siihen kykenisi.
Edes siihen.

Mutta pitelen itseäni paikoillani.
Jään suihkun jälkeen kylmään saunaan istumaan.
Tuijotukseni jää tylppänä johonkin sumeaan pisteeseen.

Usko, toivo, rakkaus.
Joku niistä sentään jaksaa aina korahdella.
Juuri nyt se on toivo.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti