Liebster-award

 



 Haa, kiitos Hanna-Riikalle  Liebster-awardista!

 

Liebster Award-tunnustuksen ideana on tuoda ihmisten tietoisuuteen uusia hyviä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Homma toimii näin:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi. 
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen. 
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa. 5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat. 
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen. 
7. Ilmoita palkitsemasi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Hanna-Riikan kysymykset:

1. Lempisanasi?
 Tämä on vähän outo mutta "propaganda" on musta todella kaunis, suorastaan seksikäs sana. Luonnollisesti sanana ei asiana. "Hämäränhyssy" on myös viehättävä tai vain "hämärä".

2. Inhokkisanasi?
Rääkkäys. Kuulostaa juuri siltä mitä tarkoittaa. {Sikäli siis oikein onnistunut sana..}
 Mutta sitten on näitä iltisilmauksia kuten "superhelle" ja "seksivau" sekä mammakielen rakkausmassut ja masuasukit, joiden olemassaoloa en haluaisi edes tunnustaa.

3. Miellyttävä ääni ja/tai epämiellyttävä ääni?
 Sateen ropina lehdillä ja ikkunalaudalla. Kaikki ne tyttäreni pienet spontaanit äännähdykset. / Kaikki yhtäkkiset pamaukset.

4. Ketä mytologista hahmoa muistutat tänään?
Tunnen mytologioita  häpeällisen huonosti. Sanotaan nyt että hiiden hirvi.

5. Mikä on sisäinen voimaeläimesi? (Laajasti miellettynä, ei tarvitse olla eläin.)
Kyllä se on pöllö. Mieheni alkoi kutsua minua pöllöksi melkein heti tavattuamme. Pöllön olemus on minussa syvällä, ja oli mukava saada tämä tunnustus/tunnistus. 

6. Millä keikalla tai missä konsertissa oot ollut viimeks?
Tampereen Kivenheitossa oli blues-iltamat. Siellä koin itselleni harvinaisen, lähes käsittämättömän, onnenkantamoisen että itse Marjo Leinonen hiippaili ennen keikkaa takapenkilleni jutskaamaan, pelasimme hetken pöytäjalkkista ja halasimme. Siitä Marjo kipitti suoraan lavalle ja lauloi ihanasti.

7. Mitä oot syönyt tänään?
Risottoa ja minttusuklaasufuja,jotka näennäisesti ostin lapsenvahdille.

8. Mitä väriä et käytä vaatteissasi ikinä, jos on valinnanvaraa?
Lähes kaikki värit sopivat pilkahduksina mustaan,mutta neonkeltainen ei sovi päälleni {meaning;head}.

9. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
Laura Honkasalon "Eropaperit". Teki olon raastavaksi menneestä ja samalla kiitolliseksi nykyisestä.

10. Mitä blogia/nettisivua vihaluet?
Argh. Näitä ei nykyään ole, ehkä ajan puutteen vuoksi, ehkä siksi ettei kupoli kertakaikkiaan kestä. Iltapaskan sivuille eksyn joskus.

11. Mitä numero 11 merkitsee sinulle?
Ensiajatus:Kaksi samaa numeroa peräkkäin. 


*

Itse haastan ja palkitsen nämä blogit:

Joni Lanki
OnhanNoita
Bisous,Roosa
StarkKonst
ForTheLoveOf


11 kysymystäni:

1. Kuka oli nuoruuden lempikirjailijasi?
2. Pieni asia,joka lohduttaa sinua?
3. Muistatko ensisuudelmasi?
4. Oletko taitava käsistäsi?
5. Miten olemustasi viimeksi kuvailtiin?
6. Miellyttävin tunne kehossa?
7. Jos joutuisit viettämään lopunelämäsi tietynvärisessä huoneessa, minkä värinen huone olisi?
8. Lempisanasi ja/tai inhokkisanasi?
9. Mikä on tärkeintä sinulle juuri nyt?
10. Häpeätkö jotain aiempaa lempibändiäsi? Mitä???
11. Kuka on nykyinen lempikirjailijasi? 


Suotuisia tuulia!


Edit. Anteeksi, pistin epähuomiossa kaksi kertaa saman kysymyksen. Korjattu.

keväästä

Se tuntuu ilmassa 
väkivaltaisena.

Kevät. Ehkei se kokonaisuudessaan ole mitenkään vastenmielinen.
Mutta tämä alku on kuin väkivaltaa.
Valo hyökkää yhtäkkiä päälle pimennysverhojenkin takaa, valo sattuu henkisesti.
Ehkä se on eniten tämä väli, jossa valuva hanki paljastaa kaiken mädän ja mutaanpainetun. Kun täytyisi rynnätä kukkasipulien kanssa kohti henkeäänhaukkovaa maata.
Kun pitäisi herätä eloon.
Ja haluaa vain sinne luolaan, hengittämään kiven turvallista kosteutta.
Kiskon aggressiivisesti pajunkissoja.
Ostan namusia virpojille, joille mies avaa oven.

Olen niin väsynyt että hitto.
Allergia tulee ja tekee tullessaan terävästä kipeästä sokeaa puuroa. Hiekkaa hiuksissa, silmissä, korvissa, nielussa. Aamuin illoin öin.
Laitan epätoivosena Laila Kinnusen äänen soimaan stereoista ja se helpottaa hetken.
Tekee valosta jotenkin pumpulireunaisempaa.

Nuorempana yhdistin pääsiäisen massiiviset itkukohtaukset messiaan kuolemaan. Kouristelin sellaisissa tuskissa, että etsin jo stigmoja ranteista. Ihmettelin jossain mieleni sopukoissa, että olenko todella näin uskonnollinen.
Vaikka pidän Jeesuksesta hahmona, ja monia opetuksistaan oikeina, en usko tämän monen päivän kiemurtelun liittyvän oikeastaan lapsen uskooni.

Eiköhän tämä ole sitä aivokemiaa.
Johtuuko se siitä, että olen syksyllä syntynyt? Vai olenko einoleinolaisen hallan lapsi.
Himoan hämärän hyssyä.
(Miksi muuten jotkut uudet ilmaukset tulevat elämässä vastaan yhtäkkiä toistuvasti? En ollut koskaan kuullut ilmaisua "hämärän hyssy", nyt se on yhtäkkiä tullut vastaan monesta tuutista. Nykyään ennenkaikkea omastani, sillä omin sen tietenkin heti omaan sanavarastooni.)

Tämän pääsiäisen kuljin pakanana puolisuljetuin silmin, katkonaiseen hengitykseeni keskittyen.
Katsoin Gilbert Grapen, joka oli nuoren minäni lempileffoja. Nauliinnuin siihen. Itkin ja hengitin kohtaus kohtaukselta tämän täydellisen, yksinkertaisen tarinan.
Itkin ja heittelin lapseni kanssa pehmopalikoita.


Tarina kuin tarina, minä itken.

Se on tää paniikintunne. Ja se tulee joka kevät.

*

vaientamatta

Kaveripiirissäni on vain pari ihmistä, joilla on lapsia.

Nautin siitä, mutta on hetkiä jolloin on ollut tärkeää saada vertaistukea toiselta vanhemmalta.

Siis sellaiselta, joka on valmis puhumaan ja muistelemaan hämärämpiä hetkiä.

Maailma on täynnä mammaihmisiä, joiden tavalla puhua äitiydestään ei ole mitään tekemistä omani kanssa. Jonkinlaisen filtterin olen kehittänyt tämäntyyppiseen paatostamisteen.

Jotenkin tiesin jo raskausaikana myös sen, ettei vastauksia oloihin kannata etsiä netistä ja vauvafoorumeilta. Siellä (täällä?) pesii paranoia ja pimeät voimat.
(Toki joitakin perusohjeita käytännönasioihin sieltä voi löytää.)
Näissä asioissa pyrin yksinkertaiseen ja suoraan, hitaammanlaiseen vuorovaikutukseen.
Eli kysyn suoraan ihmiseltä, jonka kasvot voin nähdä. Jota voi vaikka halata.

Suomessakin on yhä äitejä, joille ei puhuta siitä, millaisia hetkiä vauva-arki pitää sisällään, heidät jätetään yksin. Sanotaan, ettei ”mulla tollasta ole ollut”. Ihme jaksamisen ja läpipainamisen mentaliteetti. Kun sosiaalinen lämpö on muutenkin kortilla, ettei vaan liikaa sekaannuta.

Hyvät hetket halutaan kohottaa jalustalle, pimeät hetket sutataan yli.
Ja ne muuten helposti unohtuukin, kun "tilanne ei ole enää päällä".

Kun kuitenkin voisin uskoa, että likipitäen kaikilla vanhemmilla on rankkoja hetkiä. Kun rankkuus pitkittyy ja muuttuu arjeksi, se saartaa.

On hätäännyttävää, kun ei tunnista elämäänsä.

Vauva on ensikuukautensa niin passiivinen, elämästä tulee elämän ylläpitämistä, joka on mielekästä mutta hetkittäin sekopäisen tasapaksua.

Eikä siitä aina osaa tai ymmärrä tai pääse haukkaamaan ulkomaailman happea.

Usein on niin, ettei todella enää muista tai käsitä, miten paljon pienikin irtautuminen maidonhajuisesta himasta voi auttaa.
Vuodentakainen viikottainen croquiskurssi oli oma henkireikäni

Yhdessä vaiheessa allekirjoittanut yllättäen huomasi senkin, että on myös tärkeää nähdä niitä vieraita äitejä, joista löytyy myös ”mammoja” ja toisia vauvoja, käsittää että ne asiat tosiaan ovat samat kaikille. Joillekin on ehkä jaettu paremmat nallekarkit, mutta kuitenkin perusjutut on samoja, vauvat aika samaa genreä.

On nyt tullut puhuttua näistä asioista uudelleen läpikäyden erään äidiksi tulleen ystävättären kanssa.

Pitkä kotonaolo, uusi tilanne, yksinäisyys, imettäminen, hormonit, valvominen.

Sekopäinen suojelunhalu. Sekopäinen tarve päivittää itsensä. Saada oma itsensä takaisin.

Itselläni on aina tullut hetkellinen ”päivityspaniikki”, kun tytär on aloittanut uuden vaiheen, aktivoitunut lisää. Hetken hän on aina kuin uusi ihminen, johon täytyy tutustua, jonka tavat täytyy oppia.
Sain paniikkikohtauksia erityisesti kesällä, kun aloitimme kiinteät ruoat ja päiviin tuli ihan uudet rytmit.

Lopetin myös imettämisen aika nopeasti, koska se aiheutti niin kovaa kipua ja ahdistusta, että itkin joka kerta.

Onneksi leijonaemo sisälläni halusi huolehtia myös itsestään ja pakotti vetämään henkeä.

Tuki ja apu ovat olleet aina jostakin otettavissa. 

Suomessa sitä saa soittamalla esim.MLL:n.

Kyse on siitä, osaammeko vieläkään puhua. 

Olin järkyttynyt että ystäväni oli yhä saanut vähätteleviä kommentteja toisilta äideiltä ja siksikin halusin palata aiheeseen.

Vauva-arjesta olisi hyvä puhua suoraan,realistisesti. Ilman turhia kauhutarinoita ja kaunisteluja.

Ei ole hävettävää ahdistua ja tuntea paniikkia näin riipivässä asiassa kuin äitiys. 

Älkää hiljentykö, vaikka muut ovat hiljaa tai vaikka joku muu olisi kestänyt pahempaakin. Vaikkei ahdistus olisi syventynytkään masennukseksi.

Olkaa pioneereja, omanlaisianne, älkää puhuko päälle, muistelkaa kunnolla jos joku kysyy neuvoa, olkaa rehellisiä.
Muistakaa hengittää, antakaa hengittää.

  

Vapauttavaa naistenpäivää.

PS (linkkejä)

Äitiyden vaiettu perintö (HS)  (Joitakin hyviä pointteja)

💋

STINA WOLLTER  (Löysin ihanan powerladyn Instagramista)

 💋

BETH DITTO!!! 💜💜💜

Pahoittelut tekstin sekavuudesta. 

Kirjoitin tämän(kin) tytär sylissä ;))

★

Aihe, henkilö, josta nyt kirjoitan, on ollut odottamassa omassa ylellisessä odotushuoneessaan.
Ehkä olen yhä tehnyt surutyötä ja/tai todennäköisemmin en ole ehtinyt istuutua asian äärelle.
Se ei ole kuitenkaan se helpoin juttu.
Sanoittaa koko eliniän kestänyttä suhdetta ihmiseen,olentoon, jota ei tunne.
Sanoittaa surua, joka on jotenkin yleismaailmallista ja kuitenkin henkilökohtaista.

★

Oli aamupäivä, kun kuulin radiosta että olet kuollut.
Istuin punaiselle rahille ja tuntui kuin minut olisi naulittu aloilleni. Tuijotin seinää ja jokin raskas,lyijymäinen valui päälleni.
Maailma ilman Bowieta, mikä se on? Where are we now?
Ihmettelin itsekin reaktioni voimakkuutta.
Teki mieli piiloutua, vetäytyä, aloittaa heti surumessu.
Mieli sinkoili kuvia eri persoonistasi, itselle eniten merkinneistä paloista.
Nopeasti mieleen tuli alkuhetki, kun menit tajuntaani hyvin pienenä. Ashes to ashes.
Ja kaikista eniten Labyrintti. Olit mahdollisesti ensimmäinen ihastukseni. Lapsikin näki mystillisyytesi ja sanoittamattoman eroottisuutesi. Olin heti myyty.

Totuuden nimissä en ollut seurannut urasi loppuvuosia kovinkaan aktiivisesti.
Olit jollain tavalla aina tietoisuudessa, ja hämmentyneenä, nöyränä levyjä soitellessani kuitenkin käsitin jokaiselta levyltä rekisteröineeni jotain, yhden laulun tai ainakin kuvan, videon.

Harva (tuskin kukaan muu) jättää jälkeensä sellaista testamenttia kuin Blackstar.
Kun olin aikani pauhannut Five yearsiä, yhtä lempibiisiäni, uskalsin kohdistaa katseeni tuohon mustaan kaunottareen.
Kun silmät olivat valmiiksi kosteat ja olo metallinen, tuntui luontevalta seurata sinua kuolemanlaaksoon. Sinun taivasta kohti sojottavia hopeisia hiuksiasi, haparoivaa sokeutettua hahmoa.
Sätkit ja erehtymättömällä miimikon lahjakkuudellasi jokaisella liikkeellä ilmaisit kauhun ja lapsenomaisuuden viikatemiehen jo katsellessa nurkasta.
Taas ja vielä kerran raikas, uusi maailma.
Oli puhdistavaa itkeä, ajatella sinua ja kuolemaa.
-Tekisi mieli ottaa syliin, sanoo mies lempeästi vierestä, kun katsomme viimeisten videoiden haurasta herrasmiestä.

Armas kumppanini oli ymmärtäväinen ja antoi minun pitää surubileeni.
Kun luonne nyt on tämmöinen, ettei niitä osaa lykätäkään.
Eikä osaa ajatella, että sehän oli vain idoli.

Blackstar ei päästänytkään otteestaan.
Meni monta yötä ja päivää niin, että Lazaruksen haikea melankolia soi tauotta päässäni.
Mietin sinua, halusin tiedostaa kaiken sen, mikä sinussa oli ainutlaatuista, on.
Kyllä minä sinua rakastin.
Hetken huolehdin, että kärsitköhän kauheasti. Sen lopetin niille sijoilleen. Ensinnäkään en usko että koit tuskaa, sellaista kaikennielevää, en usko. Toiseksi, en tiedä. Kolmanneksi ehkä se ei edes minulle kuulu.

⚜

Kiitos.
Kiitos kaikesta. Ja kiitos tästä viimeisestä reissusta kanssasi.

Kun ajattelen sinua, tulee mieleen väistämättä kaksi ilmausta, molemmat kitschiä; lapsuuden sankari ja tähti. En lanseeraisi niitä yleisesti käyttöön, mutta minulle henk.koht. olit molempia.
Starman, Blackstar.
Olkoon sitten niin että fyysisesti olet tästä lähtien tähti, sakarat joka suuntaan, aina ylempänä, aina loistava. ☆
Aina tietoisuudessa.




★

★

TUNNUSTUS KAUPUNGILLE ( Sándor Csoóri  / Suom. Hannu Launonen)

Niin paljon tuulen ajamaa roskaa kadulla,
niin paljon tyhjenneitä, ajelehtivia kasvoja,
       tukahduttavia savuraitoja kaupungin taivaan alla!
Ja niin monia virutettuja rakkauksia seinien takana!
Mutta kun intohimo vaihtuu vihreäksi
         niin kuin risteyksien valot lyhyeksi aikaa,
sateet ja hillityt lehvät ampaisevat heti liikkeelle,
           pitsiverhot satavat korkeuksista,
        ja välkkyvä hulluuskin kiitää
      pitkin ratakiskoja,
vislaa ja valittaa
         kuin hullu falsetissa.

Rakastanko sinua? Enkö rakasta? Kolmekymmentä vuotta
olen repinyt päivyrin sivuja, Kaupunki.
           Harhailen kaduillasi,
               en tiedä minne olen matkalla.
Täällä kaikki on lähempänä kättä, ruumista,
lähempänä nautintoa, tappamista.
Boilerien lohikäärmenieluista
           syöksyy liekkejä minua kohti kuin sadussa,
ja ikuinen saasta virtaa
                maanalaisissa viemäreissäsi.
Kuulunko sinulle, Kaupunki? Vai olenko vain
                   sinun vankisi?

  Usein minä hylkään sinut, kiellän sinut ja ikävöin sinne
missä liekit yhä käyvät
                pitkäkseen maahan
                   kuin uupuneet työjuhdat
ja puutarhassa vierailee siili, muinaisuuden uskottu,
mutta sen samettiliikkeissä äkkiä kirskahtavat
        sinun sadattuhannet ikkunasi ja teräsosasi,
ja sinun sievät, hermosairaat naisesi orvosti parkaisevat,
ja äkkiä minä olen jo siellä, heidän joukossaan,
korkealle kiitävissä peilihisseissä,
       maanalaisen viimassa, hiuksia uittavassa.

Ja minä monistun sinun katseistasi ja omasta
hulluudestani. Jos sinä et ota minua omaksesi,
       kenties vain metsä mietiskelee minun kanssani,
          metsä ja kuolema, Kuuhun nojaava,
eikä maailma tule noutamaan minua eikä lähetä perääni musiikkia,
niin että voisin muuttua kuolemattomaksi. Minun valkeilla
         kalvoillani sinä väriset kiihottavasti
niin kuin herneensiemenet tärisevillä rummuilla. Nieleekö sinut
savu? Vai maanjäristys? Kiiruhtavien tuliruusujen versonta?
        Vaikka petän sinua, olen silti
            puolellasi.

 

joulu

Joulu. Rakastan sitä yhä. En etsi valtaa loistoa. En kaipaa kultaakaan.

Ja taas se äityi sukusukkuloinniksi.
Etappien ketjuksi täynnä siirtymiä ja irrallista oheiskrääsää.
Se olikin haasteista suurin; olla ärsyyntymättä krääsästä.
Kun on pieni lapsi ja elää ns.hyvinvointiyhteiskunnassa, ihmisten hyvä tahto tarkoittaa materiaa, joka revitään lahjapaperista. Nuo kääreet kerätään roskapussiin ja minä haluaisin avata nekin eteeni, miettiä niiden hintaa.
Mikään ei ole minulle enää itsestäänselvyyttä, vaikken sitä näytäkään.
En pysty käsittelemään omien lahjojeni päälle tyttäreni ksylofonia, pehmopalikoita, äänikirjoja...
Kaikkea tätä hyväosaisuutta.
En ehdi olemaan onnellinen enkä kestä sitä.
Kaikki käy niin nopeasti, hukun siihen, väsyn ja harmistun väsymyksestäni. Päätä särkee.

Kun viettää joulun toisten kotona, on yhtä aikaa mukavassa lämpimässä kuplassa ja vankilassa.
On niin paljon hyvää, että itkettää ja niin aggressiivinen tarve omiin toimiin että meinaa räjähtää.
Tätä en vieläkään osaa ennakoida.
Että saattaa altistua esim. Cheekille, jos emäntä siitä pitää. Että saattaa joutua pelaamaan lautapelejä yömyöhälle, vaikka aivot piukkuvat väsymystään.
Tytär tekee hampaita ja on valvonut ja tulee valvomaan.
Meinaa tulla hulluksi, jos mies viipyy saunassa eikä tee heti sitä voileipää, lue ajatuksiani.
Että aistii jokaikisen ihmisen ympärillään, on yhtäkkiä kuin miinakentällä.
Näkee itsensä juoksemassa pensaskujia, repii niitä kuin Trent Reznor Perfect drugin videolla.
Tulee irrationaalista virtaa.
Kunnes vihdoin uskaltaa kolista vessaan ihmismerestä, ottaa melatoniinia, antaa miehen silittää päätä, nukahtaa hetkeksi.

Aluksi, kun katson valokuvia joulusta (ja minähän katson; kuvanarkki kun olen...) näen vain omat väsymyksestä seisovat silmäni, liitoksistaan narahtelevan joulumörön.
Tarvitaan muutama päivä.
Että saa olla kotona sotkuläjässä.
Tutkia tyttären lahjoja,kiittää jokaista antajaa niistä. Tyttö istuu lahjavuoren keskellä ja tutkii roskaa lattialta. Otan kultaisen kuminauharusetin, jostain paketista irronneen ja pujotan sen hänen pyöreään päähänsä.
Tytär parantuu flunssastaan, lepäämme, sulkeudumme.
Ajattelen heitä, sukulaisia, rakkaita. Ukkia, joka sai aristelevan tytön vihdoin rauhoittumaan syliinsä.
Omaa perhettäni.
Kaikki yhtäkkiä kuin kiiltokuvaa, uskomatonta onnekkuutta.

Kynttilät palavat yhä.
Lapsi oppii leikkimään leluillaan.
Edessäni on Samuel Beckettin "Watt", lahja mieheltä, teepannu, monta muuta tutkimatonta maailmaa.

Otan yhden maailman kerrallaan.

viesti #2

Isoveli tallensi papan ja lapsenlasten höpinöitä c-kasetilta mp3:lle. Kuulin ensikertaa kahteenkymmeneen vuoteen pappani äänen. Ikävä ja hellyys täyttivät ilman. ✰

My brother transfered old cassette recordings to mp3. Heard my grandfather's voice after 20 years. Miss him.