lento

Istun sohvalla ja pitelen pientä kaaosta sylissäni. Syötän sitä tuttipullolla ja yritän pähkiä kuinka tämän luonnonmullistuksen pukisi sanoiksi. Ja mitä oikeastaan tapahtui. (Nyt se röyhtäisi.)

Osa minusta tahtoisi julistaa että olen yhä sama ja jopa sivuuttaa koko episodin, sillä paljon minussa ja maailmassani on pysynyt samana. Sama maa, sama perusta.
Tähän maahan on vain tipahtanut massiivinen meteoriitti, valtava kokkare järjettömyyttä, joka tarkemmin katsellen on pelkoa ja rakkautta.
Kun makasin osastolla, tuntui hullulta että minä tai ylipäänsä kukaan uskaltaa tähän leikkiin. Kuin olisi mennyt silppurin läpi tyhmä hymy naamallaan ja saapunut sitten jättiläiskaupunkiin, edessä on valtavia hahmotelmia, jotka ovat niin suuria ettei niitä näe.

Tai ehkä minulla on vain liian tarkkaileva luonne, ehkä en osaa enää lentää tunteen varassa. Lentämiseen tätä rinnastaisin. Kun olen katsellut omia käsiäni, jotka vakaina toimivat vaikka tuuli hakkaa mieltä ja korvia, puhumattakaan helvetillisestä kauhusta joka sumentaa järjen. Mutta järjen tilalla on joku muu, onko se sitten vaisto, vietti? Jo ensi öinä sairaalassa mietin, olenko tästä lähin äitiautomaatti, joka toimii pelolla. Pelko pakottaa toimimaan, vietti toimii, saa ulkoisesti näyttämään rauhalliselta. Mutta silti.. Pelko.

Äidin huoli. Käsitin miten syvältä se lähtee. Ja koin että minut on liitetty siihen maailmanlaajuiseen leijonaemojen ja itkijänaisten laumaan, sykkivään verkostoon. Ovatko he koskaan, sekuntiakaan, huolesta vapaita? Mitä olen mennyt tekemään? 
Ajattelin heitä, en niinkään itseäni. Äitejä nyt ja aina. Tuntemiani, tietämiäni, historiallisia, unohdettuja... Heidän olojaan, heidän sydäntään, heidän vartalonsa kieltä, heidän silmiään.
Ajattelin hirviöitä, joista jokaisella on äiti. Kykenenkö enää koskaan vihaamaan ketään niin että syöksisin hänet helvettiin? Miksi pelottaa vaihtaa viha välittämiseen? (Pystynkö enää katsomaan uutisia tai True detectiveä?

Ja kuinka pelottavaa on katsoa jotakin määrittelemätöntä, joka ei vielä ole mitään muuta kuin fyysiset mittansa. Se vain on ja hengaa eikä suorita mitään. Mikä viisaus meissä asuu alussa, ennen kuin tyhmennämme itsemme ajattelemalla. Kun pienet nappisilmät katsovat jonnekin sokeaan pisteeseen, sanon miehelle että se katsoo sinne suureen totuuteen.

Olin ensikertaa eläessäni sairaalahoidossa,ja se toteutui kohdallani ensiluokkaisen hyvin. Nämä hoitajat ja kätilöt... Vahvat naiset, pyhimysmäisen vilpittömiä avunannossaan, hyvänteossaan. Ja kuinka osaavia, tilannetta ymmärtäviä. Mielessäni he ovat aina valkoisen valon ympäröimiä. Ensikertaa käytännöntasolla näin, miten hyvin sairaanhoito voi kotimaassani toimia ja suurempaa kiitollisuutta ei ole. Kuinka paljon tästä saattoi johtua siitäkin että heidän keskinäinen yhteistyönsä pelasi niin hyvin,ilman siis alalle tyypillistä paskanpuhumista, joka vesittää monta hyvää juttua.

Niin se maailma...
Alkuun (sillä uusi alku se oli) tämä Suomi ja nämä kotonurkat näyttivät ikkunasta joltakin avaruuskaupungilta, siis silloin kun satuin ikkunasta vilkaisemaan. Kaunis, sininen talvikaupunki jollain toisella planeetalla. Nyt se kupla on puhjennut eikä kovin kipeästikään.
 On kiva katsella maailmaa omana itsenä ja on kiva katsella sitä tuon pienen ihmisen vierellä. Alkuun pakotetun rauhallisesti, sittemmin mukavan rauhallisesti.
Lämmintä kuparinhohtoista valoa, iloista hellyyttä.
Aika paljon enemmän näen ja arvostan. Elämän pikkujutuista olin kai jo vähän vieraantunut, liian rauhaton näkemään,  kiva muistaa miten paljon mahtuu lyhyellekin matkalle. Kaikki se mikä on jo olemassa. On ihan kiva käyttää sanoja "kiva" ja "mukava".
 Ja True detectivenkin pystyin katsomaan loppuun.
Samaan syssyyn suositeltakoon Birdman-leffaa.

Ehkä vielä pääsen tästä pienestä asennevammastani ja uskallan kirjoittaa äitiyden iloista ja suruista ilman leimautumisen pelkoa. Kuinka paljon olen jo kiukutellut miehellekin etten halua olla yksinomaa mikään mammaihminen.
Sitä pelkoa ei kuulemma ole.

 

uusi manner

"--- Rakastan matkantekoa sirpaleiden ja rikkonaisten luo, niiden luo joiden tarinaa ei ole vielä kerrottu. Tämä uusi manner, unohdettujen ja nimeämättömien esineiden ja ihmisten maailma, jonka syrjäisten kolojen ja äänten tarina on vielä kertomatta, on niin avara ja neitseellinen---"

-Orhan Pamuk:Muita värejä-

matrjoška ja donitsituska

Harmaa, valmiiksi pimeä marraskuun päivä.

Ruska on pudonnut maahan.

Parisen kuukautta synnytykseen.

Eräs tämän hetken lempipaikoistani on kotimme lähellä sijaitseva suuri hautuumaa.

Jotkut naiset kuulemma himoitsevat raskausaikana multaa.

Ehkä hieman outoa... kantaa sisällään uutta elämää ja samalla hamuilla kosteaa maata. Vaan maasta ne versot nousevat, se on kaiken juuri ja päätös.

Tihkusade, kynttilät tekevät metallinharmaasta sinertävää, paasien meri, korkeuksiin kurottavat havupuukujat.

 Kappeli on käsittämätön betonihäkkyrä.
Outoudessaan ehkä jopa puoleensavetävä.

Lähellä porttia on Tuonen lehto, muuallehaudattujen muistelupaikka. Karuille ritiläpenkeille voi jättää kynttilöitä ja muistoesineitä. Sanapari tuonen lehto on järjettömän kaunis, sitä jää makustelemaan.

Vaikka tähän paikkaan kaamos, parvissaan harhailevat varikset ja itkeskelevä taivas sopivat täydellisesti, himoitsen lunta. Märkää maata, vesilätäköihin heijastuvia valojakin enemmän himoitsen lumen länsäoloa.

En kuulu niihin, jotka kiroavat aikaisia jouluvaloja, minulle ne edustavat kuitenkin valoa, jotakin katseltavaa tässä kaiken nielevässä pimeässä. Erityisesti pidän niistä monivärisistä.

Nälän tunne on kova.

Multaa ei tee mieleni syödä, mutta juureksia ja tuoreita vihanneksia kyllä. Erityisesti porkkanaa ja kurkkua.

Sitten on ollut mandariiniviikko, banaaniviikko, viinirypäleviikko. Joka viikko tuntuu olevan uusi hedelmä. Nämä ovat syvältäsyntyviä, sen toisen,himoja.

Pinnalla ovat sitten suklaan-, jäätelön ja leivonnaistenhimo, jotka ovat todennäköisesti omiani ja niiden kanssa saa taistella. Tällä hetkellä erityisesti suklaasuukot, Fazerin punainen ja kuorrutetut donitsit,aargh! Olen aina ollut altis mieliteoille, mutta tämä on jo kyltymätöntä.

Tietenkin voisin uskotella itselleni että rasvaatirisevät taikinarinkulat ovat oleellisia pöllönpoikasen kasvulle, mutta ehken parempi pitää järki käpälässä... Tai edes joku kohtuus.

(Oman Jaakobin painini olen toki käynyt aikaa sitten hyllytettyjen tupakan ja viininkin suhteen. Kahvi ja teekin täytyi äsketttäin jättää närästyksen vuoksi :-o! )

Miksei vastaavaa himoa voi tulla esim.pöyjenpyyhkimisen tai keppijumpan suhteen? Toivotaan että sekin päivä koittaa.

Olen käynyt joogassa ja sen jälkeiselle nälälle ei ole sanoja. Se on sudennälkää.

Olen todennut että viisaampi on jäädä suoraan tunnin jälkeen syömään kaupungille, muuten olen silmitön peto kotiin päästessäni ja mahdollisesti listinyt muutaman nisäkkään tullessani. Ei voi aina muistaa...

Ja nälkähän kohdistuu usein myös miehekkeeseen, ettei hänkään ihan turvassa ole.

♗

näe se valoisa

 ♗

tallinna

Istumme Tallinnan vanhassa kaupungissa kohvikissa.
 Kauniit talot ja kadut kaiuttavat mölinää ja yökerhojen syntikkaa. Asuntojen ikkunoissa outo elottomuus. Missään ei pala kotivalo. Syyskaupunki,kivikaupunki. Puistossa puhalletaan jättisaippuakuplia, kuumailmapallo seisoo taivaalla.
Kaadan lasiini stillwateria ja katselen ikkunan takaa hiprakkaisia turisteja.
Viinaturismi on räjähtänyt silmilleni voimallisesti.
Nenäkin on herkistynyt. Viinan ja kaljan huuru pistelee sieraimia.
Ihmisten outo ilottomuus humalan alla. He todella näyttävät jääneen alakynteen.

Olen pitänyt savutonta linjaa viime äitienpäivästä asti, tipatonta hitusen pidempään.
Elämä on löytänyt uusia muotoja.
Ensi kertaa vuosiin olen käynyt läpi tilanteet kokonaan ilman humalan aaltoilua taustalla.
Tupakilla olen taas tottunut alleviivaamaan jonkun orastavan hermoilun tai levottomuuden, nyt on nekin tärinätauot jääneet.Paljastaneet lopullisesti turhuutensa.
Toki tupakanhimo kutittaa joskus kurkun päässä.

Ja erityisesti kaikki kulttuurikokemukset tuntuvat kaipaavan tupakan ja punaviinilasillisen säväystä.
Yllättävät hetket. Kun joku näytelmä sujahtaa ihon alle.
Tai nyt, kun satumme löytämään itsemme vanhasta kirkosta kamarikuoron juuri aloittaessa esitystään. Surmatants nousee kupoliin ja saa vatsani potkimaan. Suojaan sitä ja punainen sametti vuoraa minut, meidät. Korkeissa ikkunoissa sininen valo, loistavat kyntteliköt hämärässä, prameilevat vaakunat, harmaat kuoleman kuvat.
Kulttuurikuplan kimallus.
Keskiaikaravintolassa kituseni hinkuvat punaviiniä juhlan hetken tunnossa. Tarjoilijat miekkailevat. Pöydissä syödään ja juodaan kynttilänvalossa. Vanhat ja nuoret, perheet ja ystävykset.
Yhteinen hetkemme tässä ja nyt.
Eteen tuodaan sydämellä tehtyä ruokaa, jouluinen aromi. Mustaherukkaa, kanelia. Hämyisyys hymyilyttää.
Kaadan taas vettä lasiin ja juon. Kilistän kanssasi. Ja tiedän taas tuntevani tämänkin loppuun asti.

Vesi on muodostunut tärkeäksi elementiksi. 
On ihmeen voimaannuttavaa kaataa sitä lasiin ja juoda jossakin, jossa ennen hankkiutui humalaan.
On majesteetillista palata illalla hotelliin ja jäädä pitkäksi aikaa suihkun alle.
Siunattu tila.

Paluumatkalla kalpeat ja hiljaiset näpelöivät älypuhelimiaan.
Katselemme kannella sylikkäin, kuinka laiva saapuu satamaan.

Sadepäivän irtoajatuksia

Mitä minä haluan elämästä sanoa?

Olen aina kokenut olevani jonkin oleellisen äärellä, kun olen lukenut runoja, joissa arki ikään kuin paljastetaan. Se mitä viestitään tiedostamatta, miltä näyttää ja tuntuu primitiivisyys vasten muovimaailmaa.  Se on huumava (huutava!) akvaariotunne, niin raskaan innostavaa, kun kaikki näyttäytyy ilman nahkojaan, ja kaikesta voisi runoilla.
Aaltoilen siitä yhä useammin poispäin, kun en enää jaksaisi nähdä.

Ja yhtä aikaa halveksin pikkumaista elämää. Sitä että joku haluaa omistaa elämänsä pikkusisustusnäpertelyille, kaikelle söpölle ja helpolle, mistä tulee kiva fiilis. 

En ole koskaan oikein löytänyt muottiani. En ole punkkari, mutta samaistun anarkiaan enemmän kuin ulkokultaiseen taputteluun. Ahdistun ihmisistä, jotka eivät uskalla reagoida vapaasti, joille malli tulee aina muualta. Päällä pitää olla siistiä vaatetta ja suun vähän supussa. Teatteria pitää käydä nuuhkimassa pienessä kulttuurikuplassa, mutta mikään tuhmasti ryöpsähtelevä ei saa kelvata. 

Haluan toimia yhdessä muiden kanssa, mutten kestä olla osana laumaa. Juuri eilen taas huomasin että kuljen mieluummin pidempää reittiä kuin samaa tietä bussista ulostautuvan karjalauman kanssa. Hukun, irtoan itsestäni joukkotapahtumissa. Tulee aina tunne että minua viedään muiden mukana jonnekin tuntemattomaan, uhkaavaan.

Nuorena aikuisena (myöhäisteininä) aloin teroittaa katsettani, ja sahata läpi kaikesta valheellisesta. Oli helppo säälitellä vino hymy naamalla lukion geelitukkia ja sitä myöten vähän kaikkea. Ironista että samaan aikaan valehtelin itse, jopa päiväkirjalleni.

Mitä tahansa aistin minulta odotettavan, sitä en suostu antamaan. En ainakaan ihan juuri sellaisena kuin sen olen aiemmin tuottanut. Mielikuvitus muokkaa vanhan ajatuksen aina uusiksi, liian helppoja vastauksia karttelen. On tallottava uusi raikas polku, vähän edellisen vierestä. Joka päivä uusi.
Mutta pääsenkö koskaan eteenpäin?

Tappelen vastaan oli kyseessä mikä tahansa valmis muotti. Punkkareillakin omat univormunsa ja norminsa. Vanhemmuuteen, äitiyteen, liittyy kasapäin mielikuvia, joita sinkoan pois itsestäni kuin kovia pikkupalloja.

Miksi aina pitää väistellä (ja provosoitua)? Jospa luottaisi siihen että se, mikä ei ole minua varten, ei minuun tartu. Tai uskoa ilman (lopulta latistavaa) ylidramatisointia, että joku voikin olla kanssani samaa mieltä?

Olisiko lopulta helpompaa myöntää, että joo: tämä on minun tapani eikä sille välttämättä ole muualla taottua muottia. Lakata päivittelemästä, kun taas löytää itsensä alkupisteestä. Mitä, enkö halunnutkaan elää tuon toisen elämää?

No et,  nuija! Usko jo. Tartu kynään tai ensin kirjaan ja ala taas kilvoitella.

teitä, valoja, maisemia

Syysinventaario.  Käydä läpi kaikki tavaransa, vaatteensa, laatikkonsa, kuvansa ja kirjoituksensa.
Ehkei nyt syvemmin tarkastella, mutta käsin koskea kuitenkin kaikkia niitä pölyyn uinahtaneita nyyttejä, kulmia ja papereita, yskiä pölyä ja kummituksia.

Julmasti hylkään jätesäkin pimeyteen intuitiivisesti ja järkevästi.
Uskomaton määrä pelkkää poistotavaraa.
Melkoista savottaa. Ensin etsin vaatekaapin lattian vaateröykkiön alta. Löysin paljon uutta ja outoa, sitä mitä etsin en ollenkaan.
Tänään oli vuorossa pelottavat muovilootat työhuoneen nurkassa; kouluvihkoja, -aineita, kuvistöitä, mystisiä monisteita, joogan, psykologian, äikän, ranskan satunnaisia muistiinpanoja, numeroimaton määrä piirustuksia mielikuvitushahmoista (näistä ykkönen oli Brita Brady, kuvitteellinen brittirokkijumalatar, joka makasi kaikkien idolieni kanssa :D)... Ja yöh, sitten ne.

Vanhat tekstit, paskiaiset, äpärät.
Voiko itseään kohtaan tuntea myötähäpeää?
Ainakin nuorta itseään.
Kyllä, tiedän olleeni pentu lukiossa ja taideopistoaikoina, mutta tsii-säs!
Mikä huomionhakuinen runopissis!
Ihan kamalaa ryöpytystä, naurattaisi ellei nolottaisi niin paljon. Suorastaan traumaattista tajuta, kuinka hilpeän pihalla sitä olikaan kun kuvitteli olevansa täynnä jotain absoluuttista jumaluutta.
Olin niin kamalan sulkeutunut vielä Oriveden aikoina ja niin juovuksissa kaikesta huomion murenista etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin kirjavaa valoa.
Paperille lensi pelkkää sokeria ja sydänverta. Ilman katetta.
Melkoinen pikkulapsi, kun muilla kuitenkin tuntui olevan jo oma kielensä ja ylipäätään SANOTTAVAA.
Mitähän minä itse yritin silloin sanoa??
Paitsi: Katsokaa katsokaa katsokaa, reagoikaa, tuntekaa mukana, liikuttukaa musta, ihailkaa mua, huutakaa mun nimee!!!!!
Ja sitten tuli hiljaista. Vuosiksi.

Voi näitä teitä. Kuljettuja, keskenjääneitä, unohtuneita.
Näissä nykyisissä poluissa, uudemmissa, on jo logiikkaa ja ajatusta, mutta entä ne vanhat? Täytysikö nekin jossain vaiheessa palata kulkemaan loppuun? Ainakin katsella vähän niiden maisemia.
Voi niitä aikoja, voi niitä aikoja...

Nyt on pestävä tämä pöly käsistä, imuroitava nurkat ja sitten ehkä nauraa ja itkeä.

☆彡

{ ole tyytyväinen nuorena }



PS: Lepää rauhassa, prinssi Robin ♡