lauantai 13. helmikuuta 2016

Aihe, henkilö, josta nyt kirjoitan, on ollut odottamassa omassa ylellisessä odotushuoneessaan.
Ehkä olen yhä tehnyt surutyötä ja/tai todennäköisemmin en ole ehtinyt istuutua asian äärelle.
Se ei ole kuitenkaan se helpoin juttu.
Sanoittaa koko eliniän kestänyttä suhdetta ihmiseen,olentoon, jota ei tunne.
Sanoittaa surua, joka on jotenkin yleismaailmallista ja kuitenkin henkilökohtaista.


Oli aamupäivä, kun kuulin radiosta että olet kuollut.
Istuin punaiselle rahille ja tuntui kuin minut olisi naulittu aloilleni. Tuijotin seinää ja jokin raskas,lyijymäinen valui päälleni.
Maailma ilman Bowieta, mikä se on? Where are we now?
Ihmettelin itsekin reaktioni voimakkuutta.
Teki mieli piiloutua, vetäytyä, aloittaa heti surumessu.
Mieli sinkoili kuvia eri persoonistasi, itselle eniten merkinneistä paloista.
Nopeasti mieleen tuli alkuhetki, kun menit tajuntaani hyvin pienenä. Ashes to ashes.
Ja kaikista eniten Labyrintti. Olit mahdollisesti ensimmäinen ihastukseni. Lapsikin näki mystillisyytesi ja sanoittamattoman eroottisuutesi. Olin heti myyty.

Totuuden nimissä en ollut seurannut urasi loppuvuosia kovinkaan aktiivisesti.
Olit jollain tavalla aina tietoisuudessa, ja hämmentyneenä, nöyränä levyjä soitellessani kuitenkin käsitin jokaiselta levyltä rekisteröineeni jotain, yhden laulun tai ainakin kuvan, videon.

Harva (tuskin kukaan muu) jättää jälkeensä sellaista testamenttia kuin Blackstar.
Kun olin aikani pauhannut Five yearsiä, yhtä lempibiisiäni, uskalsin kohdistaa katseeni tuohon mustaan kaunottareen.
Kun silmät olivat valmiiksi kosteat ja olo metallinen, tuntui luontevalta seurata sinua kuolemanlaaksoon. Sinun taivasta kohti sojottavia hopeisia hiuksiasi, haparoivaa sokeutettua hahmoa.
Sätkit ja erehtymättömällä miimikon lahjakkuudellasi jokaisella liikkeellä ilmaisit kauhun ja lapsenomaisuuden viikatemiehen jo katsellessa nurkasta.
Taas ja vielä kerran raikas, uusi maailma.
Oli puhdistavaa itkeä, ajatella sinua ja kuolemaa.
-Tekisi mieli ottaa syliin, sanoo mies lempeästi vierestä, kun katsomme viimeisten videoiden haurasta herrasmiestä.

Armas kumppanini oli ymmärtäväinen ja antoi minun pitää surubileeni.
Kun luonne nyt on tämmöinen, ettei niitä osaa lykätäkään.
Eikä osaa ajatella, että sehän oli vain idoli.

Blackstar ei päästänytkään otteestaan.
Meni monta yötä ja päivää niin, että Lazaruksen haikea melankolia soi tauotta päässäni.
Mietin sinua, halusin tiedostaa kaiken sen, mikä sinussa oli ainutlaatuista, on.
Kyllä minä sinua rakastin.
Hetken huolehdin, että kärsitköhän kauheasti. Sen lopetin niille sijoilleen. Ensinnäkään en usko että koit tuskaa, sellaista kaikennielevää, en usko. Toiseksi, en tiedä. Kolmanneksi ehkä se ei edes minulle kuulu.



Kiitos.
Kiitos kaikesta. Ja kiitos tästä viimeisestä reissusta kanssasi.

Kun ajattelen sinua, tulee mieleen väistämättä kaksi ilmausta, molemmat kitschiä; lapsuuden sankari ja tähti. En lanseeraisi niitä yleisesti käyttöön, mutta minulle henk.koht. olit molempia.
Starman, Blackstar.
Olkoon sitten niin että fyysisesti olet tästä lähtien tähti, sakarat joka suuntaan, aina ylempänä, aina loistava. ☆
Aina tietoisuudessa.
























3 kommenttia:

  1. Ihanaa että kirjoitit tämän tekstin! :)
    Olen säännöllisesti käynyt täällä katselemassa että joko, mun mielestä sun ehdottomasti piti blogata tästä aiheesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinhän mun piti ;) kiitti ku annoit muistutuksen ja sait padon auki.

      Poista
  2. Luin juuri filosofi Simon Critchleyn tuoreen kirjan Bowie (eng. On Bowie) jossa hän oivaltavasti ja hellästi kuvaa omaa 44 vuotta kestänyttä "suhdettaan" idoliinsa. Löysin hämmentäviä yhtäläisyyksiä omiin tuntemuksiini ja ymmärsin hieman paremmin miksi juuri Davidin kuolema riipaisi niin syvästi. Kuuntelin juuri hetki ennen kirjan lainaamista "Where are se now" ta ja koin kaipausta jota yleensä tunnetaan läheistä ihmistä kohtaan.

    VastaaPoista