Metsäutopia

Metsäteatteri-harjoituksista

Jotain on tapahtunut. Jotain hyvää, jotain positiivista, jotain hidasta, jotain kaunista. 

En heti huomannut sitä, mutta olen alkanut voida paremmin. Ahdistava tunne on väistynyt ja olen vapaampi. En enää häpeä lajiani. He ovat antaneet sen vain olla, vetää henkeä. Minä olen antanut. 

Se on antanut minulle anteeksi. Se on saanut levätä, palata, palautua, muistaa, tulla takaisin, kaunistua, rumentua, levittäytyä, olla oma itsensä. Se muistaa taas, kuka on ja nyt minä palaan sen luo.

Minäkin olen muuttunut. Olen rauhallisempi. Olen mennyt taaksepäin, vetäytynyt, mutta samalla löytänyt uutta. Olen oppinut, olen miettinyt asioita, olen hengittänyt. Olen liikkunut, olen kävellyt, käyttänyt käsiäni. 

Olen unohtanut ostaa, mennä paikalle, suorittaa, kehittyä. Se on tehnyt minulle hyvää, olen palannut itseeni, ytimeeni. Siihen, mistä minut on tehty. Minua ei enää jatkuvasti ahdista, koske, harmita, väsytä, turhauta. Sen sijaan olen hyvää, rauhallista maaperää oivalluksille. 

Olen löytänyt vanhoja tekstejä, vanhaa tietoa. Olen alkanut joustaa, venyä, notkistua, tuntea raukeutta, omaa voimaani.

Uskallan romahtaa noustakseni taas uudelleen. Rumentua tullakseni taas kauniiksi. Olla keräämättä, sitten kerätä, kun on siihen tarve. Käyttää, olla käyttämättä, sitten käyttää uudelleen. 

Olen muistanut asioita ensi kertaa sitten lapsuuden. Miltä tuntuu juosta vapaana kaikki raajat levällään. Miltä tuntuu hengittää vatsanpohjasta asti. Miltä tuntuu innostua nenänpäätään myöten. Tuntea kaikilla aisteillaan yhtä aikaa.

Olen luonasi taas. Me palasimme, sinä ja minä. Minä tulen luoksesi hiljaa, kysymättä. Olen nöyrä ja samalla ylpeä. Olen kerrankin hiljaa ja kuuntelen sinua. Istun luoksesi ja katson, mitä olet saanut aikaan. 

Sinä olet hetken hiljaa ja sitten alat esitellä. Minä tutkin sinua, kävelen ensin kädet selän takana, sitten ojennan käsiäni ja kosketan. Kirjaan jotakin ylös, teen iloisia havaintoja. Nostan katseeni ylös ja kumarrun aivan alas, juuritasolle. 

Annan asioiden tulla luokseni, lasken omaksi ilokseni kuinka asiat lisääntyvät, monistuvat, tuottavat meille kaikille jotakin aineetonta, pysyvää.

Me teimme sen, sinä ja minä. Minä pystyin antamaan sinulle tilaa, me pystyimme. Sinusta tuli jälleen oma itsesi, enkä vielä edes tiedä, mitä kaikkea muuta. Olen innoissani tulevasta.



Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta

Nosferatu (2024)

Jos joku nykyajan valtavirran elokuvantekijöistä on sielunkumppanini, se on Robert Eggers. Toki esimerkiksi Ari Asterkin on mukavasti ravistellut leffoillaan, mutta nähdessäni muutama vuosi sitten The Lighthouse -klipin, jossa majakanvartija päätyy kauniisti sanoen merenneidon pauloihin, tulin perinjuurin ja riemukkaasti nyrjäytetyksi. Se oli ihana, elinvoimainen tunne! Tunsin suurta iloa, että joku aikalaiseni tarjosi minulle jotain näin rohkeaa, inspiroivaa, suoraa ja mustaa. En ole mikään kauhun suurkuluttaja, mutta hyvin tehtynä se saattaa olla yksi lempigenrejäni.

The Lighthouse tuli tietenkin katsottua, ja oli kuin magneetti olisi kiskonut sohvalta kohti ruutua, kohti kaikkea sitä "hilpeää", mustavalkoista turmiota. Elokuvan loppu oli murjovan synkkä, eikä jälkiolo ollut varsinaisesti pirtsakka, mutta jokin siinäkin, ettei minulle tarjoiltu onnellista tai edes kaunista loppua, oli uutta ja virkistävää. Vanha kirjoittajatoveri kehotti ehdottomasti tutustumaan myös Eggersin esikoiselokuvaan The Vvitch, joka vahvisti lopullisesti tunteen, että tämä ohjaaja tuntee herkullisesti kansanperinteen, luonnon ja ihmisen synkän eläimellisyyden. 

The Northman pullistelevine viikinkeineen tuntui olevan jonkinlainen kompromissi Hollywoodin ulkokultaisuuden kanssa, mutta sisälsi kyllä sekin erittäin mieleenjääviä kuvia Valhallasta ja liehuvista valkyyrioista. Ja olihan siinä Björk tyttärineen. Ja Björkistä puheen ollen, hän on myös sellainen elävä artisti, joka aikanaan aiheutti ihan valtavan inspiraatiotripin jokaisella uudella levyllään.

Robert Eggersin vastikään ensi-iltansa saanut Nosferatu -filmatisointi oli itselleni ensimmäinen elokuvateatterissa nähty Eggers ja voi pojat. Vaikka tietenkin voi olla ja onkin valtaisan elämyksellistä löytää vanhojakin klassikkoteoksia, on siinä jotain erityisen mahtavaa, kun voi nähdä sellaisen vasta ilmestyneenä, sali täynnä yhtä tietämättömiä kanssakatsojia. Oli lisäksi täydellisen kaunis pakkaspäivä ja tunsin elokuvateatteria lähestyessäni ihanaa jännittyneisyyttä, katsellessani Näsijärven aaltoja laskevan auringon oranssissa. 

Kyseessä taisi myös olla ihka ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni kauhuelokuva. Oli hauska odotella elokuvan alkua, hieman kuin hetki ennen huvipuistolaitetta (jos niistä siis sattuu pitämään).

Nosferatu oli puhdasta nautintoa. Se on aistivoimainen, pimeä, groteski, runollinen ja omaperäinen, koomisuuttakaan pelkäämätön. Kreivi Orlok on jotain aivan muuta kuin karvattomat suippokorvaiset edeltäjänsä. Outo, kammottava, slaavilainen, mätivä, filthy gorgeous viiksekäs, ruumiillinen, vanha soturi, joka ainakin itsessäni herätti ihanan karmaisevaa ristiriitaista oloa. Nuorehko kauniskasvoinen Bill Skargård on madaltanut ääntään oktaavilla roolia varten, örisee muinaiskieltä ja tietenkin huikean maskeerauksenkin ansiosta on muuntunut tunnistamattomaksi puolikuolleeksi vakavanhaksi örkiksi. 

Kaikki riivausilmeensä ja -vääntelehtimisensä ilman trikkejä näytellyt Lily Rose Depp on roolissaan sanalla sanoen ihana. Hänessä on lempeää, luottamusta herättävää karismaa, minkä vuoksi hänet mielihyvin hyväksyy tarinan voimahahmoksi.

Nicholas Hoult ilmaisee uskottavasti avuttomuuden ja haavoittuvuuden, jota nuori työuraansa aloitteleva mies tuntee lähtiessään matkalle Orlokin maailmaan. Matkan varrella nähdään Eggersille tyypillisesti tulta, tietäjämummoja, remuavia metsäläisiä, jylhää luontoa ja mystiikkaa. Kiinnostus mytologioihin ja käsityöhön näkyy kauniisti.

Yksi upeimpia koskaan näkemiäni kohtauksia on elokuvan alkupuolella, kun aution metsätien hiljaisuudesta lähtee yhtäkkiä lähestymään Orlokin musta hevosvaljakko.

Kissat kehräävät ja rotat tuovat ruton kaupunkiin. Syreeninkukat tuoksuvat ja auringonvalo täyttää lämpimästi huoneen, kun Willem Dafoen näyttelemä okkultistitohtori päättää tarinan, ottaa syliinsä kissan ja katsoo ikkunasta ulos.

Poistuin teatterista täynnä iloa. Että ihmiset uskaltavat yhä väittää, esittää omia tulkintojaan ja luoda uutta kauneutta vanhoista kertomuksista. Päivä oli laskenut, pakkastuuli puhalsi ja olin yhä sisällä elokuvassa.

23.10.2024 Pariisissa

Pariisissa hotellissa jonka

sisäänkäynti hukkuu seinään

Lattia alkaa rikkonaisista kaakeleista ja

talon ainoassa vessassa työmiehet polvillaan

rukoilevat vesijohdoista toimivia

Pariisissa on kiitettävä jokaisesta armosta

Että ylipäätään on hotelli

käsittämättömän vilkas pienuutensa nähden

Miten näin pienessä talossa voi koko ajan ovi käydä ja askeleet ravata portaita

Korkea ikkuna on sisältäpäin märkä vesihöyrystä

ulkoa tulvii sisään lesbobaari ja loputon sireeni

Vuoteen vierellä paperipusseissa muistoja, joita en sittenkään tarvitse

 

Ja vuoteella mies, joka on 90-luvulla etsinyt täällä rahattomana siirtolaisten yösuojaa ja saanut poliisilta pampusta 

Kaikki resonoi

Jokainen runo lävistää ihoni

Pariisissa minä saan pehmeän sängyn, jolla lukea ja ensi kertaa 

saan käsittää, mitä rakkaus on

Se on pieni armahdus

päivän päätteeksi

Suihkukoppi huoneen nurkassa

Korvaushoito

Ikisuosikkini Hanna-Riikka Kuisman uutukainen Korvaushoito oli jälleen täyttä laatua.

Kirja on omistettu kaikille huumeriippuvuuden selättäneille ja addiktion kanssa kamppaileville, myös taistelussa menehtyneille ja heidän läheisilleen. Tekstiä on ollut taustoittamassa ja tarkistamassa kokemusasiantuntija.

Kirja sisältää rujoa, oman käsitykseni valossa realistista kuvausta huumeidenkäytöstä ja sen varsin järkyttävistä lieveilmiöistä. Asiat vain tapahtuvat, tunteet seuraavat perästä. Kuten on tosielämässäkin.

Kuisman tunnistettavaan tyyliin kuuluu ihanasti aivoja kutitteleva äärimmäisyys, jossa elämässä kuljetaan kohtuuttomasta paljoudesta äärimmäiseen niukkuuteen. Tekstissä poraudutaan tiivisti kiinni totuuteen, jossa hauraan elämänlangan ympäriltä riisutaan lopulta kaikki, paitsi sitä ylläpitävät elementit. Jokin tällaisessa äärirealismissa saa hengityksen kulkemaan helpommin. Kuin painautuisi varjossa viilentynyttä kiveä vasten hellepäivänä.

Riippuvuus on sairaus, jonka ympärille elämä järjestetään. Realiteetit ovat koko ajan tiedossa.
Ruumis on reseptoreita, ihoa, synapseja, suonia, hampaita, virtsaputken ja suolen toimintoja.

Kuten Kuisman kirjoissa aina, rankan aiheen rinnalla kulkee voimakas sympatia ja huumorikin. Elämän lämpö. Katusanasto sekä aivokemialliset seikat on otettu haltuun, eikä mikään tunnu päälleliimatulta.

Sivuhahmoja on paljon. Heistä Voidi on eräänlainen kaoottisten tilanteiden reunoilla vaaniva viikatemies, siinä missä empatiaenkelinä loistava Sonja yrittää vetää kohti valoa ja elämää.

Päähenkilöllä, hänellä, on älyä ja herkkyyttä, ylpeyttäkin. Hän on osittain sinut menneisyytensä kanssa, toisaalta hänessä on myös defensiivisyyttä ja itsetunnottomuutta. Mutta hän on olemassa ja sellaisenaan arvokas, kuten kuka tahansa meistä.

Kuinka ihmeen romanttisilta Kuisma saa tarinan kehyksissä tuntumaan arkiset tekstiviestit, joissa aviopari kertoo toisilleen lyhyesti päivän tilanteet ja rakastan sinua.

Velkoja peritään sekä diilerien että yhteiskunnan toimesta, mutta onko hän lopulta kenellekään mitään velkaa?

Teini-ikäiselle minälle

Eräs sometuttu kirjoitti mainiosti siitä, millaisin silmin teini-ikäinen minä katselee nykyistä keski-ikäistä minää.

Olen itsekin huomannut, että oma teiniversioni on alkanut kurkkia olan yli jatkuvasti pieniä touhujani. Tai kyräillä kauempaa, skannata tätä mukavuuksiin enenevissä määrin tottuvaa neuletakkitätiä.

Ja minä häpeilen habitustani ja haluaisin todistaa jotakin.

Liekö jokin neljänkympin rajapyykki-vaihe. 

Katson oman teini-ikäni, erityisesti henkisen puolen, ajoittuneen lukiovuosiin. Sanon tätä teiniminää nyt vaikka Miimaksi.

 

Miima on pitkätukkainen, tuimasilmäinen, ehdoton, hiljaisen tulisieluinen rokkirunotyttö.

Hän inhoaa kyllä enimmäkseen ikäisiäänkin. Oikeastaan hän pitää itseään vanhemmista, voimakkaista persoonista. Hän arvostaa brutaalia rehellisyyttä, vastavirtaa, silmitöntä ahdistusta. Hän lainaa valtavan nälän vallassa kirjoja ja levyjä kirjastoista. Hän ihastuilee koko ajan. Ellei sitten rakastu toivottomasti. Hän kirjoittaa, eikä huolehdi itsestään. Hän ei pidä pipoa pakkasella, eikä syö lukion ruokalassa. Hän ei välitä huomisesta, luottotiedoista tai todistuksista. Oikeastaan hän äärimmäisen harvoin tekee mitään järkevää.

Androkyyniys puhuttelee häntä. Mutta myös voimakkaan naiselliset noitamaiset naiset. Koulukiusatut nerot. Hän olisi halunnut elää toiseen aikaan. Mieluiten 1950- tai 1960-luvulla.

Kun hän näkee elämäänsä tyytyväisiä keski-ikäisiä, he säälittävät häntä. Heidän omahyväisyytensä ärsyttää häntä ja näyttää valheelta.

 

Miltä minä sitten Miiman silmissä näytän? Sitä on täysin mahdotonta hahmottaa, kun silmät menevät ristiin.

Totta on, että minä olen alkanut pitää tunikoista ja neuleponchoista uudella tavalla. Mukavuus on alkanut tuntua mukavalta. Pidän suunnittelusta. Haaveilen loputtomasti uusista astioista ja kalliista sisustusasioista. Intoilen siitä, että pääsen ensi kuussa ekaa kertaa kylpylään. On ihan kiva olla palkkatyössä ja naimisissa. Lahjoitan hyväntekeväisyyteen silloin tällöin, eikä se koskaan tunnu riittävältä.

 

Nyt yhtäkkiä muistan kuvan, jonka Miima piirsi lukion kuvistunnilla tulevaisuuden minästä. Tulevaisuuden minulla on kuvassa pitkä, tuulessa liehuva tukka ja aika hippinen tyyli. Hän näyttää ylpeältä, itsetietoiselta, persoonalliselta. Hän on itsellinen. Ydinperheellä ei ole niin väliä. Hän on villi ja vapaa leijonaemo, jolla on yksi lapsi. Hänen taustallaan näkyy luontoa, ehkä irlantilaista maisemaa.

Suhteessa tähän Miiman kuvaan, millainen nainen tässä nyt sitten seisoo? (Tai no oikeastaan löhöää puoli-istuen sohvalla läppäri sylissään ja lämmittävä kaurapussi harteillaan.)

Itsellinen? Tavallaan, mutta kompromisseja tekevä, realiteetit ymmärtävä. Eli epäonnistunut? 

Minulla on yksi lapsi ja lisäksi koko perhe. Uskon, että tästä Miimakin oikeasti haaveili. Hän piirsi paljon kuvia perheistä, salaa muilta. Veikkaan, että hän jotenmiten hyväksyisi kirjoittavan ja haahuilevan mieheni.

Tukka vapaana? Ei juuri koskaan, koska seitinohut tukkani menee heti ärsyttävästi sekaisin. Kyllä Miiman pitäisi se tietää. Hänelläkin on melkein aina tukka jotenkin kiinni.

Hippi? Joo, jossain määrin. Luonto on tärkeä ja olen oppinut sen antimista paljon. Yhteyteni siihen on vaihteleva. Koko ajan tiedän, että se tekisi hyvää. Hippimusa, sellaisena kuin Miima sen käsittää, soi edelleen soittolistoillani, kuten myös ne rakkaat ahdistusbändit. Irlannissa olen käynyt, mutta sen maaseutu ja luonto odottavat yhä.

Ylpeä? Yritän olla, mutta esim. Miiman edessä nolostelen itseäni. 

Kirjoittaminen on Miimalle elämän ydin. 

Siinä olen ollut sinulle uskollinen, Miima. Me koemme yhä samaa totuutta, kun teksti osuu kohdilleen. Me tunnemme sen kehossamme. Sen pienen hetken me olemme olemassa tavalla, jossa ikä menettää merkityksensä.

Katselen usein kuviasi ja jaan niitä välillä muillekin, sillä ihailen voimaa, joka sinussa on. Ja haluan antaa sinulle jäljestäpäin sen arvon, jonka olisit ansainnut.

Haen sinua välillä sovinnaisen arkeni keskellä, kun kuuntelen bussissa yhteisiä biisejämme. 

 

Toivon, että silmissäni on se pilke, josta pidit tiettyjen "aikuisten" katseissa. He tiesivät elämän roson ja naurettavuuden, vaikka olivatkin ns. normaaleja.

En koskaan katso sinua halveksuen, vaikka oletkin kohtuuton ehdottomuudessasi. En pyörittele sinulle silmiäni, vaikka sinä pyörittelet minulle.

 

Tämän sinulle sanon, sillä jossain vaiheessa se on sanottava:

Tämä elämäni on ihan hyvä näin perkele, hyväksyit sitä tai et. Sinä tiedät, miten vitun rankkaa elämä on. Ehkä pieni mukavuus on tässä kohtaa ihan sallittu.

Minä ja Ville Ahonen

Ville Ahonen on sellainen artisti, että siitä asti kun asiaan perehtymättä, fiksun ystävän ohjaamana, päädyin hänen bändinsä keikalle Korjaamolle yli 10 vuotta sitten, olen minä odottanut.


Miettinyt, mihin tämä mystinen ukkosenjohdatin oikein katosi.



Odottaminen ja sinnikäs mietiskely kannattivat. Hän palasi sieltä jostain ja porautui taas samalla tavalla kipeyteen ja kauneuteen. Hiljaisuudesta hiljaisuuteen.

Välillä keikan aikana oli pakko sulkea silmät, ja kun niitä taas raotti varkain kerääntyneet kyyneleet ropisivat syliin kuin räntäsade.

Kun kuulin kaikki nämä vuoden makustelemiani sanoja siitä muutaman metrin päästä mikrofoniin huutokuiskattuna, kuumuus levisi poskiin. Mannerlaatat liikkuivat, nyrjäyttivät, kolistivat.  

Miehen käsi pöydän, kaikkien näiden vuosien, yli omalleni.

Uni minut nielee

Lumi sataa tielle
Sinä tulet mieleen

Toiset ovat lokkeja
Jotka saavat sähköshokkeja

 
Uni minut nielee
Lumi sataa mieleen
Sinä tulet tielle

Ville Ahonen Tampereen G Livelabissä 21.2.2024

Je'vida

 

Kuva: Iikka Jaakola / Oktober

 

Olen viime aikoina käynyt paljon elokuvissa. Se on hyvä tapa hyödyntää viikonloppuvuorojen jälkeisiä arkivapaita. Olen käynyt katsomassa loistavat Kuolleet lehdet (ohj. Aki Kaurismäki) ja Valoa valoa valoa (Inari Niemi). Ensimmäisessä silmä kostui ja kehoon jäi lämmin, humaani, halauksenomainen tunne. Jälkimmäisessä itku tuli runsaana. Elokuvan loputtua vanhempi rouva takanani totesi tyhjentävästi ”Loistava”. Poistuin salista paidanrinnus märkänä kyynelistä.

Katja Gauriloffin koltansaamenkielinen Je´vida on viimeisin päiväleffani. Ennen elokuvaa otin odotellessani kuvan jaloistani ja totesin, että todennäköisesti tulee taas itku leffasalissa.

Kyllä, itku tuli, mutta viipyillen ja syvemmältä, jostakin vatsanpohjukasta tai luuytimestä. Kivuliaana, hieman epämiellyttävänäkin. Ja itku oli oikeastaan sivuoire jostakin paljon mutkikkaammasta oivalluksesta.

Elokuvan päähahmo kolttasaamelainen Je’vida on elokuvassa lapsi, nuori ja sitten vanhempi aikuinen. Jossain elokuvan kipeimmässä ytimessä hänet katkaistaan, ja Je’vidasta tulee suomalaistettu Iida. Lapsinäyttelijä Agafia Niemenmaa porautuu tuimine katseineen suoraan sydämeen. Pieni lapsihahmo, joka sitkeänä jaksaa kantaa liikaakin, kävelee töppösissään läpi lumimaiseman ja ruumillistaa sekä nälkäisesti omaksutun kulttuurin että sen väkivaltaisen riiston. Hänen juurevuutensa kulminoituu isoisään ja kalaverkkoon. Suomalaistaminen tapahtuu kirjaimellisestikin pakkosyöttämisenä. Kaapista kaivetaan kengät ja nutukkaat poltetaan tulessa.

Lopputuloksena on itsensä kivettänyt, puhumaton Iida (Sanna-Kaisa Palo), joka saa vastaansa maailmalta siskontyttärensä Sannan (Seidi Haarla). Sanna yrittää epätoivoisesti keksiä ”oikeita kysymyksiä” ja piirtää turhautuneena maisemaa, kun he saapuvat vanhalle kotitilalle. Kotitila on Sannalle entuudestaan tuntematon ja kuitenkin merkillisen tuttu. Kun Sanna kuvailee nuoruudestaan asti ”hapuilleensa ilmaa”, hän sanallisti jotakin merkittävää itsestäni. Sekä juuret, niiden väkivaltainen repiminen että juurettomuutta seuraava elämänkaltainen välitila. Amputoituun kohtaan on jäänyt haamukipu, joka periytyy ylisukupolvisesti, mutta jää sanoittamatta. Tämä kaikki kuvattiin niin tuoreella ja tarkalla tavalla, etten muista vastaavaa oivalluksen tilaa koskaan kokeneeni asian tiimoilta.

Tukahdutettu kulttuuriperimä, ja rakkaus siihen, murtavat sittenkin vastarinnan. Menneet sukupolvet ovat läsnä ja antavat omat vastauksensa, kun uskaltaa asettua samaan tilaan heidän kanssaan.

Tunne omista juurista lienee elämän ydintunne, joka on joillekin itsestäänselvyys, joillekin kaukokaipuuta ja joillekin kenties täysin vieras. Kun omat juuret sijaitsevat paikassa, joka on kaukana, oman onnensa nojassa, vaatisi jatkuvaa huolenpitoa, rahaakin ja ennen kaikkea aikaa, tunne juurista on myös ajoittain raskas taakka. Rakkaus juuriin pakahduttaa, sattuu, mutta samalla ruokkii näläntunteen. Tähän paradoksaaliseen tuskaan Gauriloffin elokuva tarjoaa ainakin yhdeksi ratkaisuksi toimintaa. Ukki on poissa, mutta kalaverkko on olemassa ja siinä kuuluukin näkyä elämän mentävä reikä. Vesi ja kalat ovat yhä olemassa, ja niissä polskivat myöhemmätkin sukupolvet.

Ennen leffasalia tuli tosiaan pitkästä aikaa mieleen kuvata omia jalkoja. Se oli erikoinen etiäinen, sillä juuri kengillä on elokuvassa suuri symbolinen merkitys.





Je’vida on elokuvana niin hyvä, että siinä voisi kiitellä jokaista pientä osasta. Työryhmä ja ohjaaja ovat tehneet huikeaa työtä. Lumoavat mustavalkoiset kuvat ja Lau Naun ihana musiikki kuljettavat syviin vesiin, mutta ohjaavat myös sieltä kohti valoa.

Tampereen elokuvajuhlilla työskennellessäni haastattelin Katja Gauriloffia kolttasaamelaisuudesta. Haastattelu päättyi runositaattiin. Siihen päätän tämänkin tekstin.



Suutari somistaa suonin
kynsin karvoin.

Entä minkä verbin suojanpuoleen
olen oman tuleni tehnyt? Itse koristan
kovertimella ja mietin seuraavatko
jos yritän koristaa kengän puhki.

Romanttinen paradoksi, identiteettini.

Niillas Holmberg

 

 

Haastattelu:
Romanttinen paradoksi, identiteettini – Haastattelussa Katja Gauriloff