Se oli tuntunut fyysisenä möykkynä jo päiviä, ja kehollisesti tiesin, että se oli surua, joka kasvoi sisääni.
Tein ratkaisun kissani elämästä viikkoa aiemmin. Kokemus kuolemasta, päätetystä kuolemasta, oli hurja ja selkeä, ja taisin elää jonkilaisessa sumeassa shokkitilassa sen ajan ja sen jälkeen.
Minun ja tämän pienen enkelin suhde on ollut 14 vuoden pituinen. Tullessaan elämääni se oli uskomattoman pieni ja hauras. Ehkä siksi minusta tuli sen absoluuttisen rakkauden ja lojaalisuuden kohde. Ja minä rakastin sitä ehdoitta. Olen ollut ajoittain rappiollinen ja kaikkea muuta kuin hyvä ja puhtoinen omistaja, mutta sille olin aina puhdas ja täysin hyväksyttävä. Ja minä olen antanut sen lohduttaa itseäni ja parantaa haavani.
Monta kotia, monta elämäntilannetta ja onneksi monta opittua asiaa.
Mutta suhteeni pieneen mustavalkeaan tyttökissaan on kapseloitunut muuttumattomaksi ajan virrassa, se on vain ollut lapsenomaista, selkeää rakkautta.
Yksityiskohdat viimeisistä hetkistä tuntuvat suorimmin iholla, mutta tiedän niiden tasaantuvan, kun aika kuluu. Ja viimeiset hetket olivat silkkaa hellyyttä. Nukuimme yhdessä viimeisen kerran, kahdestaan, taukoamattoman kehräyksen säestämänä. Minä väritin värityskirjan mandalaa ja annoin kynän kuljettaa paperille rakkauteni väreinä. Kun väritin sen seuraavana päivänä loppuun, kissa oli kuollut.
Eniten etukäteen pelkäsin, että tämä hetki tapahtuisi jonkinlaisessa sekasorrossa, arkisessa kompuroinnissa, akuutin kivun vallassa, sen uhatessa, kiireessä, jossakin epämääräisessä paikassa, enkä edes saisi kiinni surusta.
Kaikki oli nyt suunniteltua ja rauhallista (mikä sinällään tuntui myös oudolta).
Rämisevä auto, eläinlääkärin kolkko ja kova miljöö, nopea vaipuminen rauhottaviin, nopea kuolema. Käsi jonka alla oleva kylki ei enää liiku. Itku, joka on surun räkäinen alku.
Koppa, jossa on yhtäkkiä ruumis. Silmät, jotka jäävät auki.
Äitini synnyintalon pihaan tehtiin kuoppa, juhannusruusujen viereen. Laskin Tillin huovan sisään, suukotin päätä. Ruumiin velttous, elottomuus, eivät tuntuneet tällä kertaa järkyttäviltä. Aistin kissasta yhä saman pehmeyden. Kuopan päälle mieheni lapioi kevyesti mullan. Lapsi vieressäni tokaisi niin riemua täynnä, että "Tilli on päässyt toiseen maahan", etten voinut kuin nauraa. Voi elämä.
Sen päivän iltana istuin lähellä hautaa ja keräsin mustaherukoita. Sisältäni kumpusi laulu "Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää". Hyräilin laulun monta kertaa, kunnes herukoita ei enää ollut.
Seuraavana aamuna ennen kotiin lähtöä kiersin haudan ympäri. Käsitin tekeväni niinkuin Tilli aina teki ennen viereen asettumista. Se teki suojapiirin ympärilleni.
Viikon ajan olen katsellut kuvia, tuntenut lähinnä haikeutta, kunnes itku tuli eilen nyrkkinä rinnastani. Oli saatava sanoa ne lauseet ääneen: On niin ikävä. Teinkö mä varmasti oikein? Mä todella rakastin sitä.
On vaikea vielä hahmottaa, miten tämän kaiken sisälleni jääneen rakkauden nyt kohdistan, mutta sitä on paljon. Ja se, mihin sen laitan, on kyllä selvää.
💜
<3
VastaaPoista💜
Poista