valon juhla

On tällaisia päiviä.
Minä olen täynnä kipua, se on ehkä erityisen keljua flunssaa, mutta käykö flunssa tällä lailla tunteisiin?
Minä tuskastun ihmisiin, tuskastun niin että hiki pirskahtelee ympäri kehoani ja aivopuoliskojeni välissä on suora viiltävä lovi.
Lapsi nukahtaa olkaani vasten, ja minun vain täytyy.
Nostaa hänet syliini, raivata väyläni, hymyillä.
Pidellä häntä hellästi maailmassa.

Me menemme taas Tallipihalle. On Valon juhla.
On harmaa alkuilta eivätkä lyhtyjen valot erotu.
Ostamme suklaata Suklaapuodista ja istumme kivetykselle syömään valitun herkun kuten aina.
Minä otan haukun ja maku leviää suuhuni.
Juhlaan on tuotu vaikeasti vammaisten ryhmä. Yksi karjuu ja mölisee aggressiivisesti.
Annan lapsen kuunnella, annan itseni kuunnella.
Ikäänkuin jokin kipeä, kireä kela itsessäni purkautuisi.

Nousemme mäen päälle.
Lapsi huomaa jokaisen linnunpöntön ja iloitsee niistä.
Ilman häntä en huomaisi yhtäkään.
Vasta mäen päällä näen, että koko taivaanranta on ihanaa mannaa, vaniljaa ja huvipuiston laitteiden valot heijastuvat kimmeltäen järveen.
Olemme siinä pitkään, lähekkäin ja katsomme.

Palatessa vastaan tulee ystävä. Rupattelemme, halaamme.
Kun riennämme lapsen kanssa etsimään bussia, on koko kaupunki täynnä valojen ketjuja.
Erottuvia, heijastuvia.

Kun jäämme bussipysäkillemme, lapsi näkee taivaalla tähden.
Minä näen vain alkuillan taivaalla olevia pilven riekaleita.
Hänen takiaan katson pidempään ja käsitän hänen puhuneen totta.
Taivaalla loistaa yksi tähti.

Kaikki on yhtäkkiä pimeämpää, mutta nyt on valon juhla.
Käsitän sen nyt.

☸