lauantai 3. maaliskuuta 2018

kuorma ja junamatkat




Tiesin sen jo, kun katsoin vr:n aikatauluja.
Että joskus pitää kulkea junalla ja purkaa kuormaansa.
Että täytyy käydä kotikaupungissa, nähdä ystävää.
Nähdä asemia ja lipuvaa luontoa.
Että tämä arjen luoma tukos purkautuu käsiteltäviksi asioiksi.
Ettei ole vain patti rinnassa ja jonkinlainen käsitys siitä hyvästä, joka minun pitäisi tuntea mutta en pysty tuntemaan.
Luen Aamiaista Tiffanylla. Takakannessa Capote Duncania kuvaillaan sielunhädän tulkiksi.
Se sana minun pitää lukea uudelleen:Sielunhätä.
Tiedän mitä se on.
Se on juuri tätä.
Kun ei tiedä kuka on ja missä pitäisi olla.
Vaikka tavallaan tietää, muttei kuitenkaan oikeasti.
Ei tunnu olevan monimuotoisuutta, joka ylläpitää elämää.

Tiesin sen, kun juna lipui Turengin ja Ryttylän ihanien pikkuasemien ohi.
Vaikka samalla vatsan täytti jännityspulla.
Vihlaisut, jotka herättivät halun etsiä vessa.

Kun astuin laiturilta maihin, tunsin katseen, jonka tunnen aina Riksussa.
Ikäänkuin kaikki ennen tuntemani ihmiset seuraisivat minua riistakamerasta.
Tuntui heti että hukun siihen ilta-aurinkoon, irtoan rajoistani.
En tiedä miten voin toimia psykofyysisenä kokonaisuutena.
Olen pukenut ylleni armeijakuvioidut housut, kokoa 38.
Ne eivät sovi, haaroja hiertää.
Pukeudunko näin, koska tarvitsen kitkaa, joka pitää minut toimintakykyisenä.
Sitten ystävä soittaa ja minulle tulee turvallinen olo, asetun taas kartaalle.
Pääsen syliin.

Hänen kotinsa on taideteos.
Sielun hoitokoti.
Minä alan puhua, ja pintaan nousee kipu.
Semmoinen aito suru, että me teemme näin, kun tajuan heti että me rakastamme ihan helvetisti.
Olen vain ollut jotenkin ahtaalla, liian kiinni.
En ole ollut tarpeeksi täällä.

Aamulla olo on rapea, pelottavakin.
Mutta hän laittaa vanhan telkkarin päälle, sellaisen mitä kenelläkään ei enää ole.
90-luvun särisevä ruutu ja minä rakastan sen epäteräväpiirtoa.
Juttelemme lisää ja minä haen teetä.

Hän saattaa minut asemalle, kun olemme ajaneet bussilla vanhan kotikaupunkini halki.
Hän on ihana, minä käsitän sen.
Ja minä olen hänelle ihana, mikä onni.

Olen taas junassa.
Tiedän että paniikki tekee tuloaan, ilmastointi tekee sen.
Oudon keinotekoisen olon.
Minä ylläpidän itseäni katsoen valokuvia puhelimestani.
Keskityn pieniin yksityiskohtiin ja hengitän elämää.
Aseman kerrallaan.
Hämeenlinna. Toijala. Lempäälä.
Tulen Tampereelle ja näen sen riksulaisen silmin.
Tämä on iso, elävä siti.
Minun nykyinen kotikaupunkini.
Ja olen täynnä uutta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti