lauantai 30. syyskuuta 2017

paksua ilmaa



Tämä syksy on veitsellä leikattavaa usvaa, hikeä, keltaisia lehtiä.
Tiivistynyttä aikaa ja rakkautta.
Pelkoa, että aika on sittenkin liian rajallinen.
Huolta terveydestä, joka tuntuu nyt sijaitsevan kilpirauhasessani, siinä perhosessa kurkussani.

Olen juottanut itselleni karpalo-sitruuna-muskotti-kaneli-inkiväärijuomaa, joka on silkkaa happoa. Olen opetellut syömään kurpitsansiemeniä ja välttelemään leipää ja kahvia.
Joka kouluaamu kuitenkin sorrun ainakin siihen kahviin.
Turvotus kurkussa, jonka alkusyksyn stressisykäys varmasti aiheutti, on laantunut.
Olemme keränneet sieniä ja marjoja.
Olen joka päivä poiminut jostain kouraani kolme pihlajanmarjaa ja niellyt ne.

Uskon inkivääriin ja sipuliin. Tiikerisalvaan.
Metsään ja olemisen sietämättömään keveyteen.
Se yksinkertainen oikeutettu onni, kun vietän aikaa tyttären kanssa, kun kävelemme puistoon ja hän poimii minulle maasta lehden.
Kun juttelemme, ja käsitän konkreettisesti miten hyvä tyyppi hän on.
Kun me kolme kietoudumme yhteen läjään, eikä millään muulla ole väliä.
Ei ole mitään tarvetta, vain sumentunut, turta turva.

Tästä paksusta ilmasta olen lähtenyt yhtenä iltana Telakalle, omin jaloin, oman tahdon varassa.
Kuuntelemaan vanhaa runoani, josta on tehty laulu.
(Vastavirtaorkesteri sävelsi "Leffaelämää":n. )
Hämmästellyt itseäni hämyisessä illassa, kuinka auki olen ja kuitenkin rauhallinen, vaikka lähtiessä jännitys sumensikin ääriviivani.
Istun siinä, eturivissä, ja itken häpeilemättä niitä sanoja, jotka kirjoitin joskus parikymppisenä. Sitä elämäntilannetta, josta en nähnyt seinien ulkopuolelle. Niitä henkiinelätettyjä sanoja, upeaa musiikkia, laulajattaren armoitettua ääntä.
Tunnen itseni kiitolliseksi ja katoan onnellisena yöhön.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti